Lue keskustelun säännöt.
Yksilapsiset perheet, tuleeko koskaan mieleen lapsen yksinäisyys tulevaisuudessa (aikuisena)?
20.11.2015 |
Ja en tarkoita että ei olis ystäviä, vaan että on yksin ilman perhettä? Minä olen 52-vuotias, naimisissa ja kolme lasta. Olen ainoa lapsi, ja puoli vuotta sitten äitini kuoli. Isä menehtyi kolme vuotta sitten. Voin kertoa että tämä puolivuotinen on ollut miehestä, lapsista ja ystävistä huolimatta yksinäisintä aikaa elämässäni. Jos vaikka kotona tapahtuu jotakin isompaa, ensimmäisenä tulee mieleen että nyt soitan jollekin, sitten tajuaakin että ei ole ketään kenelle soittaa. Tietenkin ystäville voisi, mutta ehkä ymmärrätte pointin.
Mieheni vanhemmat ovat myös molemmat kuolleet kymmenisen vuotta sitten, ja silloin jo panin merkille sisarusten merkityksen vaikeassa tilanteessa. Hänellä sis veli ja sisko, ja kaiken jälkeen heidän välinsä lähenivöt entisestään ja he tukivat, kuuntelivat toisiaan, muistelevat lapsuuttaan ja vanhempiaan. Minulla ei ole ketään joka jakaisi saman surun kanssani, tai muistelisin lapsuuttani, kiistelisin huolettomasti siitä oliko kesämökin huussi punainen vai keltainen.
En ole katkera, en kateellinen. Minulla on asiat hyvin, lapset ja mies. Siinä on minun perhe. Mutta toisinaan kaipaisin sisaruksen jonka kanssa voisimme itkeä ja nauraa muistoille. Te joilla on sisaruksia, pitäkää kiinni ja olkaa heistä kiitollisia. Jonakin päivänä heidän merkityksensä elämässäsi kasvaa suuremmaksi kuin ehkä osaat odottaakkaan. :)
Ps. En halua syyllistää yksilapsisia perheitä, haluan vain kertoa oman kokemuksen siitä.
Kommentit (33)
Kyllä minulle omat ystävät, puoliso ja lapsi on satakertaa tärkeämpiä kuin neljä sisarustani. Meillä on asialliset, mutta viileät välit. Ei sen kummemmasta syystä kuin että ei vaan natsaa. En minä heille elämästäni juuri mitään kerro, kuulumiset päivitetään pintapuolin kun nähdään. Meille tulee kohta toinen lapsi mutta vähiten siitä syystä että lapsella on sisarus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ja siskollani on ikäeroa 20v. Siitä voi päätellä varmaan, että elämme jatkuvasti varsin erilaisia elämänvaiheita. Itse elän ruuhkavuosia, siskoni lapset on lentäneet jo pesästä. Toisin sanoen ollaan molemmat eletty vähän kuin ainoina lapsina.
Vierailija kirjoitti:
Tuleehan se, mutta ei tämä yksilapsiseksi jääminen ollut oma valintamme tai asia, johon pystyimme vaikuttamaan.
Ei varmasti monelle ole itsestäänselvää saada toinen lapsi. Enkä halua syyllistää tai osoitella yksilapsisia. Tuli vaan mieleen sen takia kun nyt jäin itse "yksin".
Ap
Eräs ystäväni on ainoa lapsi, samoin hänen miehensä. He ovat surreet sitä, että heidän tulevilla lapsillaan (joita ei ole vielä kuulunut, syytä en tiedä..) ei tule olemaan yhtään serkkua, yhtään tätiä, yhtään setää tai yhtään enoa. Aika karua.
Osittain luonnekysymys. Minä en ole kaivannut ketään muistelemaan kanssani lapsuuttani, eikä vanhempien kuolematkaan saaneet kaipaamaan sisaruksia. Olen sellainen erakon ja sosiaalisen ihmisen sekoitus, tutustun ja saan ystäviä helposti mutta kaipaan myös yksinoloa ja monet vaikeatkin asiat käsittelen mieluiten itsekseni.
-Myös ainoa lapsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ohhoh, kauhean monella ihmisellä on välit poikki sisaruksiin., :-o mulla itsellä sisko joka on 12v vanhempi, ja vaikka ollaan aina ns. eri tilanteessa elämässä niin silti ollaan tosi läheisiä. Tuntuis kamalalta jos katkeas välit.
Ensinnäkin; lapsia ei tehdä vaan lapsia saadaan. Kaikki eivät saa lapsia,ja vaikka saisi yhden, voi olla että uudestaan ei tule raskaaksi. Toiseksi: Lasta ei tehdä toisen kaveriksi, vaan rakkaudesta ja halusta kasvattaa uusi lapsi tähän maailmaan. Moni tuntuu unohtavan tämän, ja lapset tavallaan kasvavat itse; tarha ja koulu kasvattavat lapsen. Just joo. Minusta hyvin itsekäs syy tehdä lapsi; että tehdään esikoiselle kaveri. Pitäisi oikeasti ajatella onko resursseja kasvattaa lasta, antaa hänelle kaiken huomionsa 18 vuotta jne. Harva tähän kykenee. Suurin osa vanhemmista on välinpitämättömiä ja huonoja vanhempia. Ei puututa lasten koulunkäyntiin, ei kiinnosta lasten tekemiset, ei edes jos koulussa on ongelmia. Tehdään vaan huvikseen lapsia, mielellään ainakin se 2 lasta, koska se "kuuluu" normaaliin kuvioon. Viis siitä minkälainen suuri ja raskaskin velvollisuus se on, ja kuinka paljoa itseä oikeastaan kiinnostaa lapsen elämä, harrastukset, kaverit, koulunkäynti, käytös, jne...Pitäähän esikoiselle tehdä se kaveri. Niih. Yksilapsisen perheen lapset on yleensä sentään jaksettu kasvattaa kunnolla. Tämän huomaavat esim. koulujen opettajat.
Ja kyllä aika syyllistävältä kuulostat, ei noin voi ajatella. Jokaisen oma asia kuinka monta lasta tekee TAI SAA!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän sitä miettii ja itselle sisarussuhteet ovat todella tärkeitä. Miehelle taas sisaruksensa on paitsi rakas niin myös huolenaihe ja taloudellinen taakka.
Mielelläni antaisin lapselleni mukavan sisaruksen, mutta riskit ovat suuria. Nyt menee mukavasti, sekä taloudellisesti että perhe-elämässä. Toinen lapsi riskeeraisi kaiken tämän. Ollaan ko aika vanhoja ja raskauden riskot siksi koholla. Rahat menisivät tiukalle, lapsi voisi olla erityislapsi tai sairas, sisaruuskatrus voisi aiheuttaa ongelmia, me vanhemmat voisimme uupua ja jopa ajautua eroon. Ja vaikka kaikki menisi hyvin niin ei ole sanottua, että sisarukset kuitenkaan tulisivat aikuisena toimeen. Ja viimeisenä tulevat sitten perintöriidat.
Olen ainoa lapsi ja vanhemmillani on vaikeita mielenterveysongelmia, joiden vuoksi joudun huolehtimaan heidän asioistaan. Todellakin olisi mahtavaa jakaa tätä siskon tai veljen kanssa. Sekä arjen vastuuta että henkistä taakkaa.
Minulla ei myöskään ole ketään, jonka kanssa muistella lapsuutta ja nuoruutta tai jakaa yhteistä kokemuspohjaa. Miehellä on iso perhe ja ihanat lämpimät välit kaikkiin. Onneksi edes sitä kautta saan kokea osallisuuden isosta perheestä, vaikkei se ihan sama olekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän aloittajaa varsin hyvin. Olen ainoa lapsi. Isäni ja äitini erosi ollessani kymmenen isän alkoholismin vuoksi. Lapsena jouduin näkemään ja kokemaan rankkoja asioita, kiitos isän alholismin. Isä loppujen lopuksi ryyppäsi itsensä hengiltä kun olin parikymppinen. Eli käytännössä minulla ei koskaan ole ollut toista vanhempaa. Äitini vanhempana ei ole ollut kummoinen. Minulle ei asetettu rajoja, ei huolehdittu että käyn kouluani kunnolla, ei kehuttu hyvin tehdyistä asioista yms. Väliinpitämätön. Muutin kotoa 16-vuotiaana. Perääni ei soiteltu eikä kyselty miten menee. Äiti ei ole koskaan ollut ihminen kehen olisin voinut turvata vaikeissa tilanteissa, jos sitä yritin, sain aina näpeilleni.
Olen todella kaivannut sisarusta elämääni, koska vanhempani ei ole ollut elämässäni ikinä kunnolla läsnä. Enhän tiedä että miten sisaruksen kanssa olisi mennyt, mutta ajatus siitä että voisin edes jonkun kanssa puida perheen asioita niin että toinen tietää tasan tarkkaan mistä puhun, tuntuu haikeutena. Eräs psykologikin sanoi joskus että ainoat lapset kantavat isompaa taakkaa kuin sisaruksien kanssa eläneet. Ja se on ihan totta, kun isäni kuoli, järjestin hautajaiset täysin yksin. Monilapsissa perheissä harvemmin niin käy. Lisäksi monilapsissa perheissä menetys koetaan yhdessä, halusi tai ei. Ainoana lapsena menetyksen lapsen asemasta kokee aina yksin.
Olen nyt reilu kolmekymppinen. Lapsi on haaveissa, mutta näyttää siltä että tähänkin perheeseen koitetaan vain yhtä biologista lasta. Toiveissa olisi kuitenkin toimia tulevaisuudessa sijoitusperheenä.
Olen itse ainoa lapsi enkä kaipaa perhettä ympärilleni. Kumppani ja ystävät on ihan tarpeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ainoa lapsi ja menettänyt jo toisen vanhempani. En silti kaipaa sisarusta, osaan yksin muistella vanhempaani. Mieheni on myös menettänyt toisen vanhempansa ja siitä saakka ovat riidelleet sisaruksensa kanssa perinnöstä, eivätkä ole tekemisissä kuin pakollisen väkisin. Ei sisarukset mitään onnea tai auvoa välttämättä ole.
Tuleehan se, mutta ei tämä yksilapsiseksi jääminen ollut oma valintamme tai asia, johon pystyimme vaikuttamaan.