Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Pitäis soittaa äidille,mutta ei millään jaksais kuunnella sitä valitusta. Se ei itse ikinä soita kylläkään mulle

Vierailija

Mikähän siinä on että vanhetessa ne muuttuu niin valittaviksi ja tavallista enemmän manipuloivaksi kuin mitä ne oli nuorempana?

Mutsilla ei ole mitään sairautta, ei mitään kipuja tai vaivaa taikka mitään semmoista elämässään ikinä tapahtunut että voisi valittaa kamalaa kohtaloaan.
Valitus on silti kova. Mua eniten loukkaa siinä se, että yritän elää, ja tiedänkin, että elän hyvää ja hänenkin mielestään (pitäisi) hyvää ja menestynyttä, tavallista elämää. En ole juoppo, en narkkari, en työtön, en tee mitään, mikä ei pitäisi hänelle kelvata. Elän tavallista perhe-elämää.
Silti se vaan on aina niin kamalan vaivalloista ja niin kovin-kovin vaatimatonta hänen elämänsä. "Enhän minä tässä mittään, eiiiii kait mulle mittään kuulu, eeeeiii minusta tarvii yhtääääään välittää": Vaikka soitan ihan normaaleja puheluja joissa en puhu kuin tasan ihan normaaleja asioita, eli ilmoja pitelee, ja töissä on kiirettä ja mitäs mun serkulle kuuluu ja se siitä.

Hän ei itse soita koskaan minulle ja jos kiireen ja väsymyksen tai muuten vaan jätän soittamatta vaikka (kokeeksi) parikin kuukautta,niin häneltä ei puhelua irtoa. On senverran vaatimaton ihminen, ettei kiinnosta kysyä että mitäs ainoalle tyttärelle kuuluu. Se on todella vaatimatonta se.

Soitto ilahduttaa häntä, mutta ei aidosti, vaan ilahtumisen alta kuuluut tyytymättömyys, että miksi en ole soittanut aikaisemmin tai useammin. V-aa aivan heti puhelun eka sekunnista se teko-yllättyminen sillain ilahtuneesti.Kun siinä on pelkkää syytöstä heti alusta alkaen
No, nyt on jo niin myöhä ettei enää kannata soittaa. Täytyy kerätä voimia ja käydä vaikka kävelylenkillä ja soittaa sieltä sitten huomenna...

Kommentit (2)

Vierailija

Voi kuinka tutulta kuulostaa. Sitten sitä soittamista siirtää ja siirtää, kun se ei ole mitään mukavaa. Ihan tietoisesti en koskaan kysy "mitä kuuluu", koska sitten saa kuulla, kuinka ei mitään kuulu, ja kuinka on niin yksinäistä jne.

Vierailija

Vanhuus on valittamista. Äitini valittaa lähinnä kaikesta eikä semmoista aitoa ilahtumista voi itselleen sallia koskaan. Jos vaikka hänen lapsenlapselleen tapahtuu jotain kivaa tai hienoa tai hauskaa, niin hän muodon vuoksi sanoo että sehän kiva, mutta muistaa myös heti seuraavaksi saada siihen jonkun huokaisun mukaan,kuinka hän ei enää pääse joulujuhlaan tai kuinka hän ei voi mennä enää kaupungille tai jotain. 

Vanhetessa  sitä alkaa pyöriä enemmän ja enemmän oman napansa ympärillä.Äitini on tähän täysin jymähtäntyt jo, vaikka ei ole mitenkään liikuntakyvytön tai syrjäytetty  mistään. 

Yritän häntä piristää ja antaa ratkaisuja vaikka johonkin asiaan joka hänen mielestään on huonosti ja surkeasti,niin mikään ratkaisu ei kelpaa. Ihan kuin hän ei edes haluaisi että mikään olisi paremmin.Kaikki on huonosti joka tapauksessa. 

Kun ajattelen ihmisiä joille on oikeasti tapahtunut suuria tragedioita ja hirvittäviä suruja ja sairauksia, niin sitä vähemmän tekee mieli soittaa ja kuunnella häntä. 

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat