Lue keskustelun säännöt.
Elämän järjettömyys
10.11.2015 |
Eräänä päivänä aivoni menivät väärään asentoon. Minut valtasi paniikki ja kauhu elämän järjettömyydestä. Täällä ollaan, tehdään asioita usein kovalla kiireellä tai sitten ei, ja sitten kuollaan. Me kaikki kuolemme. Eihän tässä ole mitään järkeä. Aloin pelätä kuolemaa ja lähestyvää vanhuutta. Pari viikkoa kuolemanpelon pyörittyä mielessä ystäväni kuoli yllättäen. Se tietenkin entisestään lisäsi järjetömyyden tunnetta. Aloin jopa ajatella, aiheutinko ajatuksillani ystävän kuoleman. Eikö vetovoiman laki toimi juuri niin: saat, mitä ajattelet?
Suomeen vyöryvä loputon pakolaisvirta lisää järjettömyyden tunnetta.
En ole masentunut. Olen ollut masentunut joskus nuorempana, ja silloin halusin kuolla. Pääsin tuosta masennuksesta yli, kun sain vuosikausien jälkeen valmiiksi yliopistotutkintoni, jota inhosin tehdä. Nyt päällimmäiset tunteeni ovat kaiken järjettömyys, kauhu ja kuolemanpelko. Vielä kuukausi sitten oli iloinen ja onnellinen. Nytkään ei ulospäin huomaa mitään, paitsi en ehkä hymyile enää niin paljoa, kun nuo ajatukset ovat koko ajan mielessä, teen sitten mitä vain tai olen vain. Mitä minulle on tapahtunut?
Olen lukenut ketjuja aiheesta, ja lääkkeeksi on ehdotettu mm. liikuntaa. Ironista ja surullista on, että nämä ajatukset alkoivat n. puolitoista kuukautta sen jälkeen, kun olin aloittanut aktiivisen liikuntaharrastuksen. Jeesusta on myös tarjottu ratkaisuksi, mutta olen jo vuosia sitten löytänyt henkisyyden ja Jeesuskin on minulle tuttu, joten eipä auta sekään. Joka ilta ajattelen, että taas olen yhden päivän lähempänä kuolemaa. Tämä on hirveää. Mitä minulle on tapahtunut, ja mikä auttaisi?
Kommentit (39)
Rakastatko ketään?
Oletko rakastettu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä luulen että jokaisen ihmisen on jossain vaiheessa kohdattava tuo kriisi, jossa tullaan ihan konkreettisesti silmikkäin kuolevaisuuden kanssa. Ainahan kaikki on tienneet, että ihmiset, minäkin, kuollaan, mutta useimmille se iskee konkreettisesti tietoisuuteen jossain iässä, esim. 30-45 vuoden välillä. Monille se aiheuttaa valtavaa ahdistusta ja kuolemanpelkoa, ja tämä totaalisen tuhoutumisen mahdollisuus tuntuu vievän merkityksen myös siltä ajalta kukn vielä on elossa.
Mutta tämä on asia, joka menee ajallaan ohi, ja sen jälkeen on henkisesti kasvaneempi kuin ennen. Sitten on sinut kuolevaisuutensa kanssa ja sen kanssa, että tässä vaan elellään päivä kerrallaan ilman sen ihmeempiä tarkoituksia ja merkityksiä. Hyvä puoli on, että mitään ei tarvitse tehdä että tämä kuoleman kohtaamisen kasvu tapahtuu: olla vaan ja kestää, kunnes pelko menee ohi. Se voi kestää kyllä jopa muutaman vuoden joillakin.
Jos uskoisit jeesukseen ja sitämyötä taivaaseen niin et voisi edes pelätä kuolemaa. Kristitythän suorastaan odottavat pääsyä jumalan luo.
Mutta mitä tuohon muuten sitten tulee niin koita päästä noista ajatuksista. Tee jotain mielekästä mikä tuntuu hyvälle
Eihän elämässä olekaan mitään järkeä. Mutta minä elän vaan ja yritän pitää samalla mahdollisimman hauskaa, ottaa kaikki ilo irti mitä tässä elämässä on otettavissa. Sitten kuolee jos kuolee, eipähän enää ainakaan ahdista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä se on kun kasvaa isoksi.
Lakkaa olemasta elämän tärkein asia sekin onko takapuolessa selluliittikuoppia tai miehellä pumpsakka maha.
Joo, ja älkää please tarjotko sitä vakiota: mene vanhainkotiin pitämään seuraa vanhuksille, se valitettavasti puistattaa nyt enkä muutenkaan ole kovin puhelias, vaan hiljaisempi. Olen kyllä tehnyt monenlaista vapaaehtois- ja auttamistyötä, esim. vienyt lastenvaatteita turvakodille, autan ystäviäni yms. En kuitenkaan halua uuvuttaa itseäni auttamistöillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos uskoisit jeesukseen ja sitämyötä taivaaseen niin et voisi edes pelätä kuolemaa. Kristitythän suorastaan odottavat pääsyä jumalan luo.
Mutta mitä tuohon muuten sitten tulee niin koita päästä noista ajatuksista. Tee jotain mielekästä mikä tuntuu hyvälle
Olin itse Jeesukseen uskova kristitty kun minulle tuli tuo kriisi, ja niin se vaan tuli siltikin. Ja tiedän monia muita joille on tullut, uskosta huolimatta. Siinä sitten samalla paljastuu se, että se usko onkin ollut vain järjen tasolla, ja mikään järjen tasolla oleva ei oikeasti olekaan kovin syvä luottamus. Se on helppo sanoa että minä uskon, mutta sitten kun konkreettisesti iskee päin näköä mahdollisuus kuolla vaikka tänä yönä, niin eipä se usko ehkä olekaan niin vahva että täysin luottaisi ensinnäkin siihen että pääsee taivaaseen, ja toiseksi siihen että jäljelle jäävät pärjäävät. Toki uskovaisen kuuluisi siihenkin luottaa, että Jumala pitää niistä huolen, mutta kyllä minä yh-äitinä pelkäsin eniten kuolemassa juuri sitä että mitä jos kuolen niin että olen vaikka yksin kotona ja kukaan ei huomaa sitä, ja lapsi kuolee janoon ja nälkään hitaasti kituen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rakastatko ketään?
Oletko rakastettu?
Kyllä, minulla on ihana pieni poika. Kumppania ei ole ollut vuosikausiin, en ole löytänyt kunnollista tasapainoista miestä, jota lisäksi rakastaisin ja haluaisin. En halua ottaa ketään vain seksin takia tai siksi, etten pystyisi olemaan yksin. Olen ollut tyytyväinen yksin, mutta nyt kun tätä on kestänyt vuosikaudet eikä ketään ole tullut elämääni, on alkanut pelottaa ajatus koko loppuiästä yksin. Ystäviä toki on.
Vierailija kirjoitti:
Jos uskoisit jeesukseen ja sitämyötä taivaaseen niin et voisi edes pelätä kuolemaa. Kristitythän suorastaan odottavat pääsyä jumalan luo.
Mutta mitä tuohon muuten sitten tulee niin koita päästä noista ajatuksista. Tee jotain mielekästä mikä tuntuu hyvälle
Sanoinhan, että uskon jo Jeesukseen ja olen henkinen. Aiemmin ajattelin, että taivas on ihana paikka. Nyt ajattelen, että Jumalakin on yksinäinen, siksi hän loi maailman, koska ei kestänyt yksinäisyttään, sitä ettei hänen lisäkseen ole ketään. Tämäkin alkoi pelottaa, että joudun siihen kamalaan yksinäisyyteen kuoleman jälkeen.
Teen jo mielekkäitä asioita, silti nämä ajatukset ovat mielessä enemmän tai vähemmän koko ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Vierailija": olet selkokielellä sanottuna herätyksen tilassa. Elävä Jumala kutsuu sinua yhteyteensä. Henkisyys ja Jeesuksesta jotain tietäminen ei paljon auta.
"Henkisyydellä" taidat viitata new age- juttuihin, joita löytyy vaikka mitä ja uusia keksitään koko ajan. Moni ystäväni on vapautunut tuon kaltaisesta henkisyydestä ja on vasta jälkeenpäin huomannut että jäljet johtaa syltytehtaalle. Vuorikristallin tuijottaminen, jokasortin energiahoidot ym. joogailut eivät paljon auta ihmistä perimmäisten kysymysten äärellä.
Mutta kun Jeesus antaa syntisi anteeksi ja Hänestä tulee elämäsi Herra niin myös elämän suuret kysymykset saavat vastauksensa. Jeesus haluaa olla ainoa Herrasi tai ei sitten herra ollenkaan.
Olin tuolla henkisyys-tiellä myös itse aika pitkällä, kunnes sain itse kohdata Jeesuksen omana Pelastajanani. Siitä on jo yli 30 vuotta. Silloin oli pinnalla ufot ja esim. Rauni-Leena Luukanen kirjoineen "Kuolemaa ei ole", joka vei ihmisiä vain harhaan, sillä Raamattu sanoo, että jokainen ihminen kuolee vain kerran ja sitten tulee tuomio, tilinteko. Silloin on ainoa toivo vain Jeesuksessa ja mikä parasta: iankaikkinen, yltäkylläinen elämä alkaa Hänen yhteydessään samalla hetkellä kun annat Hänelle elämäsi.
Jumala haluaa ihmisille vai hyvää, mutta he itse etsivät monia mutkia ja tuhoavat sekä oman että muiden elämän, kun eivät tunne todellista Jumalaa. Toivon sinulle siunausta etsintääsi.
Koettu on ja moneen kertaan nämä samat tunteet. Nyt jo helpottaa kun ikää on kertynyt. Ei noita tunteita voi välttää mitenkään, ne on käytävä läpi. Aivot eivät ole tuolloin menneet väärään asentoon, paremminkin toimivat oikein hyvin.
Olen ajatellut esim. niin, että kaikki ovat jo lähteneet, koko ajan lähtee porukkaa, julkkiksia, tuttuja, omaisia, naapureita, ihan kaikki vuorollaan. Elämä on vain pätkä historiaa, ja me elellään hyvää jaksoa siinä mielessä, että kivusta ja tietämättömyydestä ei tarvitse onneksi kärsiä. Miksi ihmeessä haluaisin jäädä tänne täysin minulle tuntemattomien ihmisten pariin? Oisiko mahdollisuus kuitenkin jälleentavata rakkaat isovanhemmat, äiti, isä jopa enkelilapset tuolla jossain?
Kuolema on lähtö, ei se satu, ellet kiduttajan käsissä ole. Useimmat lähtevät täysin tietämättä mitä tapahtuu, unessa tai jossain syvällä. Kuolema voi olla myös lempeä, suodessaan sairaalle helpotuksen. Kaikki sitä ajattelevat, useimmat pelkäävät, mutta jokaiselle se tulee.
Ja kun ajattelee, että jostain tänne on kukin tullut, mustasta pimeydestä syntyessään yksin, niin miksi kuolema olisi sen ihmeempi asia, jospa me menemme vain takaisin odottamaan uudelleen syntymistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Vierailija": olet selkokielellä sanottuna herätyksen tilassa. Elävä Jumala kutsuu sinua yhteyteensä. Henkisyys ja Jeesuksesta jotain tietäminen ei paljon auta.
"Henkisyydellä" taidat viitata new age- juttuihin, joita löytyy vaikka mitä ja uusia keksitään koko ajan. Moni ystäväni on vapautunut tuon kaltaisesta henkisyydestä ja on vasta jälkeenpäin huomannut että jäljet johtaa syltytehtaalle. Vuorikristallin tuijottaminen, jokasortin energiahoidot ym. joogailut eivät paljon auta ihmistä perimmäisten kysymysten äärellä.
Mutta kun Jeesus antaa syntisi anteeksi ja Hänestä tulee elämäsi Herra niin myös elämän suuret kysymykset saavat vastauksensa. Jeesus haluaa olla ainoa Herrasi tai ei sitten herra ollenkaan.
Olin tuolla henkisyys-tiellä myös itse aika pitkällä, kunnes sain itse kohdata Jeesuksen omana Pelastajanani. Siitä on jo yli 30 vuotta. Silloin oli pinnalla ufot ja esim. Rauni-Leena Luukanen kirjoineen "Kuolemaa ei ole", joka vei ihmisiä vain harhaan, sillä Raamattu sanoo, että jokainen ihminen kuolee vain kerran ja sitten tulee tuomio, tilinteko. Silloin on ainoa toivo vain Jeesuksessa ja mikä parasta: iankaikkinen, yltäkylläinen elämä alkaa Hänen yhteydessään samalla hetkellä kun annat Hänelle elämäsi.
Jumala haluaa ihmisille vai hyvää, mutta he itse etsivät monia mutkia ja tuhoavat sekä oman että muiden elämän, kun eivät tunne todellista Jumalaa. Toivon sinulle siunausta etsintääsi.
Voisitko selkokielellä sitten kertoa, mitä minun pitäisi nyt tehdä?
Elämä on järjetön, jos sitä aikoo jäsennellä järjellä. Laajuus on niin suuri, että sieltä on helppo poimia järjettömyyttä tukevia asioita runsain mitoin.
Oma ajatuskyky on sitä suppeaa itseään varten. Siltä pohjalta kannattaa valikoida asioita, joita käsittelee. Kun jäsentelee itselle ne joista saa järkeviä kokonaisuuksia, on helpompi yhdistää siihen järkevään kokonaisuuteen hiljalleen laajempia epämääräisempiä asioita. Ei kannata kuitenkaan säikähtää, jos jotkut perusasiat muuttuvat siinä, silloin vaan lähtee hiljalleen jäsentelemään asioita uudestaan siltä pohjalta miten itse kokee ne uudelta kannalta. Vähän kuin tiedekin toimii. Oman kokonaisuuden ei tarvitse olla kuin oma subjektiivinen kokemus ja näkemys, ei se ole viisaimmillakaan kuin ehkä valistuneemman subjektiivinen näkemys.
Minulle esimerkiksi riittää, etten tiedä miten ihminen on tullut tänne, kun en tee siitä päätöstä, voin keskustella sujuvasti evoluutiosta ja luomisopista halutessani vaikka kyseenalaistaen kaikkia.
Meistä kukin voi ajatella elämästä, kuolemasta ja maailmasta tietenkin miten haluaa. Mutta löytyykö mitään objektiivista mittapuuta, jolla karsia pois kaikki päähänpälkähdykset? Aika heikoilla oltais, jos mitään ei olisi. Olisimme pelkkää sattumaa ja dna:ta monistavia koneita ilman mitään suuntaa ja tarkoitusta.
Vierailija kirjoitti:
Koettu on ja moneen kertaan nämä samat tunteet. Nyt jo helpottaa kun ikää on kertynyt. Ei noita tunteita voi välttää mitenkään, ne on käytävä läpi. Aivot eivät ole tuolloin menneet väärään asentoon, paremminkin toimivat oikein hyvin.
Olen ajatellut esim. niin, että kaikki ovat jo lähteneet, koko ajan lähtee porukkaa, julkkiksia, tuttuja, omaisia, naapureita, ihan kaikki vuorollaan. Elämä on vain pätkä historiaa, ja me elellään hyvää jaksoa siinä mielessä, että kivusta ja tietämättömyydestä ei tarvitse onneksi kärsiä. Miksi ihmeessä haluaisin jäädä tänne täysin minulle tuntemattomien ihmisten pariin? Oisiko mahdollisuus kuitenkin jälleentavata rakkaat isovanhemmat, äiti, isä jopa enkelilapset tuolla jossain?
Kuolema on lähtö, ei se satu, ellet kiduttajan käsissä ole. Useimmat lähtevät täysin tietämättä mitä tapahtuu, unessa tai jossain syvällä. Kuolema voi olla myös lempeä, suodessaan sairaalle helpotuksen. Kaikki sitä ajattelevat, useimmat pelkäävät, mutta jokaiselle se tulee.
Ja kun ajattelee, että jostain tänne on kukin tullut, mustasta pimeydestä syntyessään yksin, niin miksi kuolema olisi sen ihmeempi asia, jospa me menemme vain takaisin odottamaan uudelleen syntymistä?
Tarkoitan siinä mielessä aivot väärässä asennossa, että olen nähnyt nyt viikkoja painajaisia, herään ahdistuneena pimeyteen kauhun vallassa, ilo ja keveys on kadonnut elämästä. Vielä kuukausi sitten ei mitään tällaista ollut. Ei kai elämää ole tarkoitettu elettäväksi ahdistuksessa ja painajaisissa?
Se juuri kammottaakin, kun ympäriltä alkaa tippua ihmisiä ja alkaa miettiä, olenko mnä seuraava? Facebookistakin alkaa tippua ihmisiä, mikä on karmivaa. Eihän siellä voi kuolemasta puhua, kun se on paikka, jonne laitetaan vain kissavideoita, kuvia ruokalautasista ja luetellaan päivän ahkerat toimet.
Vierailija kirjoitti:
Meistä kukin voi ajatella elämästä, kuolemasta ja maailmasta tietenkin miten haluaa. Mutta löytyykö mitään objektiivista mittapuuta, jolla karsia pois kaikki päähänpälkähdykset? Aika heikoilla oltais, jos mitään ei olisi. Olisimme pelkkää sattumaa ja dna:ta monistavia koneita ilman mitään suuntaa ja tarkoitusta.
Ei, sellaista mittapuuta ei löydy, ja sen kanssa ihmisen täytyy elää. Halutessaan voi muodostaa omasta ja esim. oman yhteisön mielestä järkeviä subjektiivisia näkemyksiä, ja niin useimmat tekevätkin.
Mutta on toinenkin vaihtoehto, ja se on hyväksyä se, että ihmisen järki ei pysty käsittämään tarkoituksia eikä suuntia, jos niitä edes on, ja siksi on parempi lopettaa päänsä vaivaaminen moisilla. Elää vain hetki kerrallaan kuten siinä hetkessä tuntuu hyvältä. Itse olen elänyt näin viimeiset 10 vuotta ja on kyllä helppoa ja keveää elämä.
Aivot väärään asentoon?