Lue keskustelun säännöt.
Elämän järjettömyys
10.11.2015 |
Eräänä päivänä aivoni menivät väärään asentoon. Minut valtasi paniikki ja kauhu elämän järjettömyydestä. Täällä ollaan, tehdään asioita usein kovalla kiireellä tai sitten ei, ja sitten kuollaan. Me kaikki kuolemme. Eihän tässä ole mitään järkeä. Aloin pelätä kuolemaa ja lähestyvää vanhuutta. Pari viikkoa kuolemanpelon pyörittyä mielessä ystäväni kuoli yllättäen. Se tietenkin entisestään lisäsi järjetömyyden tunnetta. Aloin jopa ajatella, aiheutinko ajatuksillani ystävän kuoleman. Eikö vetovoiman laki toimi juuri niin: saat, mitä ajattelet?
Suomeen vyöryvä loputon pakolaisvirta lisää järjettömyyden tunnetta.
En ole masentunut. Olen ollut masentunut joskus nuorempana, ja silloin halusin kuolla. Pääsin tuosta masennuksesta yli, kun sain vuosikausien jälkeen valmiiksi yliopistotutkintoni, jota inhosin tehdä. Nyt päällimmäiset tunteeni ovat kaiken järjettömyys, kauhu ja kuolemanpelko. Vielä kuukausi sitten oli iloinen ja onnellinen. Nytkään ei ulospäin huomaa mitään, paitsi en ehkä hymyile enää niin paljoa, kun nuo ajatukset ovat koko ajan mielessä, teen sitten mitä vain tai olen vain. Mitä minulle on tapahtunut?
Olen lukenut ketjuja aiheesta, ja lääkkeeksi on ehdotettu mm. liikuntaa. Ironista ja surullista on, että nämä ajatukset alkoivat n. puolitoista kuukautta sen jälkeen, kun olin aloittanut aktiivisen liikuntaharrastuksen. Jeesusta on myös tarjottu ratkaisuksi, mutta olen jo vuosia sitten löytänyt henkisyyden ja Jeesuskin on minulle tuttu, joten eipä auta sekään. Joka ilta ajattelen, että taas olen yhden päivän lähempänä kuolemaa. Tämä on hirveää. Mitä minulle on tapahtunut, ja mikä auttaisi?
Kommentit (39)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos uskoisit jeesukseen ja sitämyötä taivaaseen niin et voisi edes pelätä kuolemaa. Kristitythän suorastaan odottavat pääsyä jumalan luo.
Mutta mitä tuohon muuten sitten tulee niin koita päästä noista ajatuksista. Tee jotain mielekästä mikä tuntuu hyvälle
Olin itse Jeesukseen uskova kristitty kun minulle tuli tuo kriisi, ja niin se vaan tuli siltikin. Ja tiedän monia muita joille on tullut, uskosta huolimatta. Siinä sitten samalla paljastuu se, että se usko onkin ollut vain järjen tasolla, ja mikään järjen tasolla oleva ei oikeasti olekaan kovin syvä luottamus. Se on helppo sanoa että minä uskon, mutta sitten kun konkreettisesti iskee päin näköä mahdollisuus kuolla vaikka tänä yönä, niin eipä se usko ehkä olekaan niin vahva että täysin luottaisi ensinnäkin siihen että pääsee taivaaseen, ja toiseksi siihen että jäljelle jäävät pärjäävät. Toki uskovaisen kuuluisi siihenkin luottaa, että Jumala pitää niistä huolen, mutta kyllä minä yh-äitinä pelkäsin eniten kuolemassa juuri sitä että mitä jos kuolen niin että olen vaikka yksin kotona ja kukaan ei huomaa sitä, ja lapsi kuolee janoon ja nälkään hitaasti kituen.
Minulla on ollut täsmälleen samoja ajauksia, varsinkin kun lapseni oli vielä pienempi eikä osannut avata ulko-ovea. Esim. lamppua asentaessani, kun kerran katosta tuli valokaari. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koettu on ja moneen kertaan nämä samat tunteet. Nyt jo helpottaa kun ikää on kertynyt. Ei noita tunteita voi välttää mitenkään, ne on käytävä läpi. Aivot eivät ole tuolloin menneet väärään asentoon, paremminkin toimivat oikein hyvin.
Olen ajatellut esim. niin, että kaikki ovat jo lähteneet, koko ajan lähtee porukkaa, julkkiksia, tuttuja, omaisia, naapureita, ihan kaikki vuorollaan. Elämä on vain pätkä historiaa, ja me elellään hyvää jaksoa siinä mielessä, että kivusta ja tietämättömyydestä ei tarvitse onneksi kärsiä. Miksi ihmeessä haluaisin jäädä tänne täysin minulle tuntemattomien ihmisten pariin? Oisiko mahdollisuus kuitenkin jälleentavata rakkaat isovanhemmat, äiti, isä jopa enkelilapset tuolla jossain?
Kuolema on lähtö, ei se satu, ellet kiduttajan käsissä ole. Useimmat lähtevät täysin tietämättä mitä tapahtuu, unessa tai jossain syvällä. Kuolema voi olla myös lempeä, suodessaan sairaalle helpotuksen. Kaikki sitä ajattelevat, useimmat pelkäävät, mutta jokaiselle se tulee.
Ja kun ajattelee, että jostain tänne on kukin tullut, mustasta pimeydestä syntyessään yksin, niin miksi kuolema olisi sen ihmeempi asia, jospa me menemme vain takaisin odottamaan uudelleen syntymistä?
Tarkoitan siinä mielessä aivot väärässä asennossa, että olen nähnyt nyt viikkoja painajaisia, herään ahdistuneena pimeyteen kauhun vallassa, ilo ja keveys on kadonnut elämästä. Vielä kuukausi sitten ei mitään tällaista ollut. Ei kai elämää ole tarkoitettu elettäväksi ahdistuksessa ja painajaisissa?
Se juuri kammottaakin, kun ympäriltä alkaa tippua ihmisiä ja alkaa miettiä, olenko mnä seuraava? Facebookistakin alkaa tippua ihmisiä, mikä on karmivaa. Eihän siellä voi kuolemasta puhua, kun se on paikka, jonne laitetaan vain kissavideoita, kuvia ruokalautasista ja luetellaan päivän ahkerat toimet.
Onpas sulla paha olla :( Mä luulin, että vain pohdiskelet näitä liikaa, olematta silti pahasti ahdistunut. Jotain ratkaisua on löydettävä noihin tuntemuksiin, sullahan katoaa elämänilo ja jaksaminen kokonaan. Oletko jo jotain apua miettinyt?
Vierailija kirjoitti:
Ootko sinä Kafkaa lukenut...?
Kafkat on luettu jo nuorempana :)
Olet ilmeisesti yksin jo pähkäillyt kauan asioita eikä homma etene. Suosittelen ottamaan yhteyttä tuntemiisi uskoviin, jolla tarkoitan tunnustavia kristittyjä. Mielestäni aidoin kristillisyys Suomessa löytyy vapaiden suuntien seurakunnista. Ev.lut. kirkko on tietenkin suurin mutta se on tuurissaan, että onko edes kirkkoherra itse uudestisyntynyt elävä kristitty. Tietenkin myös kirkon piirissä on eläviä herätysliikkeitä esim. Kansanlähetys, mutta oman kokemukseni perusteeella suosittelen vapaiden suuntien seurakuntia, kuten vapaaseurakuntia, helluntaiseurakuntia, baptisteja jne.
Voit soittaa tai lähettää emailia. Tietenkin parasta olisi, jos henk.koht. tuntisit jo jonkun uskovan,Jeesujsen oman, johon ottaisit yhteyttä. Hän kyllä osaa auttaa eteenpäin.
Monissa seurakunnissa, sekä ev.lut. että vapaissa suunnissa, järjestetään myös Alfa-kursseja, joihin voi mennä vapaasti tutustumaan, kyselemään ja epäilemäänkin ilman mitään pelkoa "käännytyksestä".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koettu on ja moneen kertaan nämä samat tunteet. Nyt jo helpottaa kun ikää on kertynyt. Ei noita tunteita voi välttää mitenkään, ne on käytävä läpi. Aivot eivät ole tuolloin menneet väärään asentoon, paremminkin toimivat oikein hyvin.
Olen ajatellut esim. niin, että kaikki ovat jo lähteneet, koko ajan lähtee porukkaa, julkkiksia, tuttuja, omaisia, naapureita, ihan kaikki vuorollaan. Elämä on vain pätkä historiaa, ja me elellään hyvää jaksoa siinä mielessä, että kivusta ja tietämättömyydestä ei tarvitse onneksi kärsiä. Miksi ihmeessä haluaisin jäädä tänne täysin minulle tuntemattomien ihmisten pariin? Oisiko mahdollisuus kuitenkin jälleentavata rakkaat isovanhemmat, äiti, isä jopa enkelilapset tuolla jossain?
Kuolema on lähtö, ei se satu, ellet kiduttajan käsissä ole. Useimmat lähtevät täysin tietämättä mitä tapahtuu, unessa tai jossain syvällä. Kuolema voi olla myös lempeä, suodessaan sairaalle helpotuksen. Kaikki sitä ajattelevat, useimmat pelkäävät, mutta jokaiselle se tulee.
Ja kun ajattelee, että jostain tänne on kukin tullut, mustasta pimeydestä syntyessään yksin, niin miksi kuolema olisi sen ihmeempi asia, jospa me menemme vain takaisin odottamaan uudelleen syntymistä?
Tarkoitan siinä mielessä aivot väärässä asennossa, että olen nähnyt nyt viikkoja painajaisia, herään ahdistuneena pimeyteen kauhun vallassa, ilo ja keveys on kadonnut elämästä. Vielä kuukausi sitten ei mitään tällaista ollut. Ei kai elämää ole tarkoitettu elettäväksi ahdistuksessa ja painajaisissa?
Se juuri kammottaakin, kun ympäriltä alkaa tippua ihmisiä ja alkaa miettiä, olenko mnä seuraava? Facebookistakin alkaa tippua ihmisiä, mikä on karmivaa. Eihän siellä voi kuolemasta puhua, kun se on paikka, jonne laitetaan vain kissavideoita, kuvia ruokalautasista ja luetellaan päivän ahkerat toimet.
Mulla tuo kesti voimakkaana noin vuoden, sitten meni ohi. Sen jälkeen en ole pelännyt omaa enkä kenenkään toisen kuolemaa yhtään. Alitajunta jotenkin ilmeisesti prosessoi kuoleman asiaa järjen tason alapuolella, koska järjelläni ja tietoisesti en tehnyt mitään, muuta kuin yritin kestää hengissä jotenkin, mutta silti lopputulos oli kriisin lievittyminen ja selvä henkinen kasvu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisitko selkokielellä sitten kertoa, mitä minun pitäisi nyt tehdä?
En ole tuo lainattu, mutta sen verran tiedän noiden uskovaisten ajatusmaailmaa, että sun pitäsi varmaan lukea sellainen maaginen loitsu, jossa sanot antavasi elämäsi Jeesukselle. Sen jälkeen syntisi on anteeksi annettu ja kaikki huoli ja pelko pois. Paitsi että ei, kyllä uskovaisilla on pelkoja ja huolia siinä missä muillakin.
Mikään "maaginen "loitsu" ei ketään pelasta. Vain Jeesus pelastaa. Tosin moni on tullut uskoon ns. syntisen rukouksen kautta, jossa elämä annetaan Jeesukselle. Monelle se on ollut myös pelkkää huulten höpinää, jossa sydän ei ole ollut mukana ja mitään ei ole tapahtunut.
Mutta Jumalan tuntee sydämen tilamme. Jokainen joka sydämestään kääntyy Jeesuksen puoleen ja huutaa Häntä avukseen, pelastuu.
Sen jälkeen vasta uskoontullut tarvitsee myös toisten uskovien tukea ja apua, että pääsee eteenpäin. Kyseessä on vähän kuin vastasyntynyt vauva, joka tarvitsee vanhempia hyvinkin paljon elämänsä alussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koettu on ja moneen kertaan nämä samat tunteet. Nyt jo helpottaa kun ikää on kertynyt. Ei noita tunteita voi välttää mitenkään, ne on käytävä läpi. Aivot eivät ole tuolloin menneet väärään asentoon, paremminkin toimivat oikein hyvin.
Olen ajatellut esim. niin, että kaikki ovat jo lähteneet, koko ajan lähtee porukkaa, julkkiksia, tuttuja, omaisia, naapureita, ihan kaikki vuorollaan. Elämä on vain pätkä historiaa, ja me elellään hyvää jaksoa siinä mielessä, että kivusta ja tietämättömyydestä ei tarvitse onneksi kärsiä. Miksi ihmeessä haluaisin jäädä tänne täysin minulle tuntemattomien ihmisten pariin? Oisiko mahdollisuus kuitenkin jälleentavata rakkaat isovanhemmat, äiti, isä jopa enkelilapset tuolla jossain?
Kuolema on lähtö, ei se satu, ellet kiduttajan käsissä ole. Useimmat lähtevät täysin tietämättä mitä tapahtuu, unessa tai jossain syvällä. Kuolema voi olla myös lempeä, suodessaan sairaalle helpotuksen. Kaikki sitä ajattelevat, useimmat pelkäävät, mutta jokaiselle se tulee.
Ja kun ajattelee, että jostain tänne on kukin tullut, mustasta pimeydestä syntyessään yksin, niin miksi kuolema olisi sen ihmeempi asia, jospa me menemme vain takaisin odottamaan uudelleen syntymistä?
Tarkoitan siinä mielessä aivot väärässä asennossa, että olen nähnyt nyt viikkoja painajaisia, herään ahdistuneena pimeyteen kauhun vallassa, ilo ja keveys on kadonnut elämästä. Vielä kuukausi sitten ei mitään tällaista ollut. Ei kai elämää ole tarkoitettu elettäväksi ahdistuksessa ja painajaisissa?
Se juuri kammottaakin, kun ympäriltä alkaa tippua ihmisiä ja alkaa miettiä, olenko mnä seuraava? Facebookistakin alkaa tippua ihmisiä, mikä on karmivaa. Eihän siellä voi kuolemasta puhua, kun se on paikka, jonne laitetaan vain kissavideoita, kuvia ruokalautasista ja luetellaan päivän ahkerat toimet.
Onpas sulla paha olla :( Mä luulin, että vain pohdiskelet näitä liikaa, olematta silti pahasti ahdistunut. Jotain ratkaisua on löydettävä noihin tuntemuksiin, sullahan katoaa elämänilo ja jaksaminen kokonaan. Oletko jo jotain apua miettinyt?
En usko lääkkeisiin enkä terapiassa vatvomiseenkaan. En halua mitään lääkkeitä syödä. Olen kyllä miettinyt, että onkohan tämä yleistynyttä ahdistushäiriötä tai paniikkihäiriötä, että aivokemia on oikeasti vinksallaan.
Kyllä nämä painajaiset ja yöheräilyt ovat pahimmasta parin viikon takaisesta vähän helpottaneet. Silti joskus tulee tunne, että sekoan, elämän järjettömyys vyöryy päälle ja kaikki on liikaa, en käsitä mistään mitään. Olen kuitenkin pystynyt couppaamaan ja poikanikin takia pystyn kyllä tsemppaamaan ja kokoamaan itseni. Kuten sanoin, ulospäin ei näy välttämättä mitään, paitsi en ole niin iloinen enää eikä elämässä tunnu olevan enää sitä mieltä, mikä ennen oli. Yksi syy varmasti on, ettei minulla ole työtä. Opiskelin taas uuden tutkinnon, alalta, jota oikeasti haluan tehdä. Mutta en saanutkaan töitä, puolitoista vuotta olen ollut nyt työtön. Töitä ei tällä alalla vain ole, ja sekin rajaa mahdollisuuksia, etten yh:na voi työskennellä iltaisin tai viikonloppuisin. Harrastuksia on paljon, mutta vähin rahoin en pysty niitäkään toteuttamaan niin pitkälle kuin haluaisin. Aina saan miettiä, onko rahaa jatkaa harrastuksiani. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meistä kukin voi ajatella elämästä, kuolemasta ja maailmasta tietenkin miten haluaa. Mutta löytyykö mitään objektiivista mittapuuta, jolla karsia pois kaikki päähänpälkähdykset? Aika heikoilla oltais, jos mitään ei olisi. Olisimme pelkkää sattumaa ja dna:ta monistavia koneita ilman mitään suuntaa ja tarkoitusta.
Ei, sellaista mittapuuta ei löydy, ja sen kanssa ihmisen täytyy elää. Halutessaan voi muodostaa omasta ja esim. oman yhteisön mielestä järkeviä subjektiivisia näkemyksiä, ja niin useimmat tekevätkin.
Mutta on toinenkin vaihtoehto, ja se on hyväksyä se, että ihmisen järki ei pysty käsittämään tarkoituksia eikä suuntia, jos niitä edes on, ja siksi on parempi lopettaa päänsä vaivaaminen moisilla. Elää vain hetki kerrallaan kuten siinä hetkessä tuntuu hyvältä. Itse olen elänyt näin viimeiset 10 vuotta ja on kyllä helppoa ja keveää elämä.
Olen samaa mieltä siinä, että ihmisen järki ei pysty ymmärtämään "tarkoituksia eikä suuntia". Näitä yrityksiä on tuhansia ja maailman tuhannet uskonnot ovat juuri näiden yritysten tuloksia. Niissä ihminen yrittää omalla järjellään ym. kurottaa Jumalaa tai vastaavaa kohti.
Kristinusko on tässä asiassa täysin päinvastainen. Se on kertomus siitä, kuinka Jumala itse lähestyykin ihmistä ja ilmoittaa itsensä. Jumalan itseilmoituksen huipennus on Jeesus Kristus, ihmiseksi syntynyt Jumala. Uusi testamentti on kertomusta tästä ja Vanha Testamentti tämän ennakointia.
Vierailija kirjoitti:
Olet ilmeisesti yksin jo pähkäillyt kauan asioita eikä homma etene. Suosittelen ottamaan yhteyttä tuntemiisi uskoviin, jolla tarkoitan tunnustavia kristittyjä. Mielestäni aidoin kristillisyys Suomessa löytyy vapaiden suuntien seurakunnista. Ev.lut. kirkko on tietenkin suurin mutta se on tuurissaan, että onko edes kirkkoherra itse uudestisyntynyt elävä kristitty. Tietenkin myös kirkon piirissä on eläviä herätysliikkeitä esim. Kansanlähetys, mutta oman kokemukseni perusteeella suosittelen vapaiden suuntien seurakuntia, kuten vapaaseurakuntia, helluntaiseurakuntia, baptisteja jne.
Voit soittaa tai lähettää emailia. Tietenkin parasta olisi, jos henk.koht. tuntisit jo jonkun uskovan,Jeesujsen oman, johon ottaisit yhteyttä. Hän kyllä osaa auttaa eteenpäin.
Monissa seurakunnissa, sekä ev.lut. että vapaissa suunnissa, järjestetään myös Alfa-kursseja, joihin voi mennä vapaasti tutustumaan, kyselemään ja epäilemäänkin ilman mitään pelkoa "käännytyksestä".
En ole tuntenut kutsua tällaiseen. Entä miksi kristinusko olisi ainoa oikea? Käyn kyllä toisinaan kirkossa ja yhdessä vaiheessa paljonkin. Tunnen kyllä uskovia, mutta olen kokenut heidän ajatusmaailmansa ahdasmieliseksi ja rajoittuneeksi, tuomitsevaksikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koettu on ja moneen kertaan nämä samat tunteet. Nyt jo helpottaa kun ikää on kertynyt. Ei noita tunteita voi välttää mitenkään, ne on käytävä läpi. Aivot eivät ole tuolloin menneet väärään asentoon, paremminkin toimivat oikein hyvin.
Olen ajatellut esim. niin, että kaikki ovat jo lähteneet, koko ajan lähtee porukkaa, julkkiksia, tuttuja, omaisia, naapureita, ihan kaikki vuorollaan. Elämä on vain pätkä historiaa, ja me elellään hyvää jaksoa siinä mielessä, että kivusta ja tietämättömyydestä ei tarvitse onneksi kärsiä. Miksi ihmeessä haluaisin jäädä tänne täysin minulle tuntemattomien ihmisten pariin? Oisiko mahdollisuus kuitenkin jälleentavata rakkaat isovanhemmat, äiti, isä jopa enkelilapset tuolla jossain?
Kuolema on lähtö, ei se satu, ellet kiduttajan käsissä ole. Useimmat lähtevät täysin tietämättä mitä tapahtuu, unessa tai jossain syvällä. Kuolema voi olla myös lempeä, suodessaan sairaalle helpotuksen. Kaikki sitä ajattelevat, useimmat pelkäävät, mutta jokaiselle se tulee.
Ja kun ajattelee, että jostain tänne on kukin tullut, mustasta pimeydestä syntyessään yksin, niin miksi kuolema olisi sen ihmeempi asia, jospa me menemme vain takaisin odottamaan uudelleen syntymistä?
Tarkoitan siinä mielessä aivot väärässä asennossa, että olen nähnyt nyt viikkoja painajaisia, herään ahdistuneena pimeyteen kauhun vallassa, ilo ja keveys on kadonnut elämästä. Vielä kuukausi sitten ei mitään tällaista ollut. Ei kai elämää ole tarkoitettu elettäväksi ahdistuksessa ja painajaisissa?
Se juuri kammottaakin, kun ympäriltä alkaa tippua ihmisiä ja alkaa miettiä, olenko mnä seuraava? Facebookistakin alkaa tippua ihmisiä, mikä on karmivaa. Eihän siellä voi kuolemasta puhua, kun se on paikka, jonne laitetaan vain kissavideoita, kuvia ruokalautasista ja luetellaan päivän ahkerat toimet.
Mulla tuo kesti voimakkaana noin vuoden, sitten meni ohi. Sen jälkeen en ole pelännyt omaa enkä kenenkään toisen kuolemaa yhtään. Alitajunta jotenkin ilmeisesti prosessoi kuoleman asiaa järjen tason alapuolella, koska järjelläni ja tietoisesti en tehnyt mitään, muuta kuin yritin kestää hengissä jotenkin, mutta silti lopputulos oli kriisin lievittyminen ja selvä henkinen kasvu.
Miten huomasit henkisen kasvun? Tästä kuulisin mielelläni lisää? Entä millaisia teemoja sinulle tuli tämän jälkeen? Mihin tämä johti? -ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet ilmeisesti yksin jo pähkäillyt kauan asioita eikä homma etene. Suosittelen ottamaan yhteyttä tuntemiisi uskoviin, jolla tarkoitan tunnustavia kristittyjä. Mielestäni aidoin kristillisyys Suomessa löytyy vapaiden suuntien seurakunnista. Ev.lut. kirkko on tietenkin suurin mutta se on tuurissaan, että onko edes kirkkoherra itse uudestisyntynyt elävä kristitty. Tietenkin myös kirkon piirissä on eläviä herätysliikkeitä esim. Kansanlähetys, mutta oman kokemukseni perusteeella suosittelen vapaiden suuntien seurakuntia, kuten vapaaseurakuntia, helluntaiseurakuntia, baptisteja jne.
Voit soittaa tai lähettää emailia. Tietenkin parasta olisi, jos henk.koht. tuntisit jo jonkun uskovan,Jeesujsen oman, johon ottaisit yhteyttä. Hän kyllä osaa auttaa eteenpäin.
Monissa seurakunnissa, sekä ev.lut. että vapaissa suunnissa, järjestetään myös Alfa-kursseja, joihin voi mennä vapaasti tutustumaan, kyselemään ja epäilemäänkin ilman mitään pelkoa "käännytyksestä".
En ole tuntenut kutsua tällaiseen. Entä miksi kristinusko olisi ainoa oikea? Käyn kyllä toisinaan kirkossa ja yhdessä vaiheessa paljonkin. Tunnen kyllä uskovia, mutta olen kokenut heidän ajatusmaailmansa ahdasmieliseksi ja rajoittuneeksi, tuomitsevaksikin.
Jos Jeesus ja Hänen tarjoama vastaus ei sinulle kelpaa, en voi auttaa sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet ilmeisesti yksin jo pähkäillyt kauan asioita eikä homma etene. Suosittelen ottamaan yhteyttä tuntemiisi uskoviin, jolla tarkoitan tunnustavia kristittyjä. Mielestäni aidoin kristillisyys Suomessa löytyy vapaiden suuntien seurakunnista. Ev.lut. kirkko on tietenkin suurin mutta se on tuurissaan, että onko edes kirkkoherra itse uudestisyntynyt elävä kristitty. Tietenkin myös kirkon piirissä on eläviä herätysliikkeitä esim. Kansanlähetys, mutta oman kokemukseni perusteeella suosittelen vapaiden suuntien seurakuntia, kuten vapaaseurakuntia, helluntaiseurakuntia, baptisteja jne.
Voit soittaa tai lähettää emailia. Tietenkin parasta olisi, jos henk.koht. tuntisit jo jonkun uskovan,Jeesujsen oman, johon ottaisit yhteyttä. Hän kyllä osaa auttaa eteenpäin.
Monissa seurakunnissa, sekä ev.lut. että vapaissa suunnissa, järjestetään myös Alfa-kursseja, joihin voi mennä vapaasti tutustumaan, kyselemään ja epäilemäänkin ilman mitään pelkoa "käännytyksestä".
En ole tuntenut kutsua tällaiseen. Entä miksi kristinusko olisi ainoa oikea? Käyn kyllä toisinaan kirkossa ja yhdessä vaiheessa paljonkin. Tunnen kyllä uskovia, mutta olen kokenut heidän ajatusmaailmansa ahdasmieliseksi ja rajoittuneeksi, tuomitsevaksikin.
Jos Jeesus ja Hänen tarjoama vastaus ei sinulle kelpaa, en voi auttaa sinua.
Sanoinhan, että Jeesus on jo minulle tuttu, olen kokenut Jeesuksen pyhyyden ja hyvyyden, se on koskettanut minua ja on kyllä sydämessäni koko ajan. Tuossa aiemmin ihan kristittyjä uskoviakin kertoi, että ovat kokeneet tämän saman kriisin, mutta ei siinä usko auttanut. -ap
Eihän tässä elämässä mitään järkeä olekaan. Silti piti se muksu tuupata tänne, pääsee sitten itsekin käymään samat ajatukset läpi. Mikä sitten tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä tekee onnelliseksi? Usein törmää vastauksiin, että lapset tai perhe jne. En voisi kyllä kuvitellakaan pukkaavani muksua tänne järjettömyyteen. Se siitä onnesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eihän tässä elämässä mitään järkeä olekaan. Silti piti se muksu tuupata tänne, pääsee sitten itsekin käymään samat ajatukset läpi. Mikä sitten tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä tekee onnelliseksi? Usein törmää vastauksiin, että lapset tai perhe jne. En voisi kyllä kuvitellakaan pukkaavani muksua tänne järjettömyyteen. Se siitä onnesta?
Itselläni aikoinaan juuri tuonkaltaiset ajatukset olivat kimmokkeena Jeesuksen ja elämän tarkoituksen löytymiseen. Ammattiin valmistumisen kynnyksellä mietin, että mitä järkeä tänne on syntyä, kasvaa, tehdä töitä, maksaa asuntovelkaa ja sitten sairastua ja kuolla pois? Ja siinä jossain välissäs tehdä niitä lapsiakin. TÄYSIN MIELETÖNTÄ!
Kriisi johti minut suljetulle osastolle. Hienosti sitä voisi kutsua - ja myös tämän ketjun aloitusta - eksistentiaaliseksi kriisiksi tai identiteettikriisiksi ym. ym. mutta mitä se auttaa? Lääketiede osaa kyllä analysoida, diagnosoida ja veivata asioita, mutta tämänkaltaisen kriisiin ei apua sieltä löydy. Kyse on nimittäin herätyksen tilasta, johon vain Jeesus voi antaa vastauksen. Olen siitä jo edellä riittävästi kirjoittanut enkä viitsi enempää toistaa itseäni.
Nyt itselläni on jo lastenlapsiakin ja on hienoa tietää, että aikanaan saan viettää myös iankaikkisuuden rakkaimpieni ja Jeesuksen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Eräänä päivänä aivoni menivät väärään asentoon. Minut valtasi paniikki ja kauhu elämän järjettömyydestä. Täällä ollaan, tehdään asioita usein kovalla kiireellä tai sitten ei, ja sitten kuollaan. Me kaikki kuolemme. Eihän tässä ole mitään järkeä. Aloin pelätä kuolemaa ja lähestyvää vanhuutta. Pari viikkoa kuolemanpelon pyörittyä mielessä ystäväni kuoli yllättäen. Se tietenkin entisestään lisäsi järjetömyyden tunnetta. Aloin jopa ajatella, aiheutinko ajatuksillani ystävän kuoleman. Eikö vetovoiman laki toimi juuri niin: saat, mitä ajattelet?
Suomeen vyöryvä loputon pakolaisvirta lisää järjettömyyden tunnetta.
En ole masentunut. Olen ollut masentunut joskus nuorempana, ja silloin halusin kuolla. Pääsin tuosta masennuksesta yli, kun sain vuosikausien jälkeen valmiiksi yliopistotutkintoni, jota inhosin tehdä. Nyt päällimmäiset tunteeni ovat kaiken järjettömyys, kauhu ja kuolemanpelko. Vielä kuukausi sitten oli iloinen ja onnellinen. Nytkään ei ulospäin huomaa mitään, paitsi en ehkä hymyile enää niin paljoa, kun nuo ajatukset ovat koko ajan mielessä, teen sitten mitä vain tai olen vain. Mitä minulle on tapahtunut?
Olen lukenut ketjuja aiheesta, ja lääkkeeksi on ehdotettu mm. liikuntaa. Ironista ja surullista on, että nämä ajatukset alkoivat n. puolitoista kuukautta sen jälkeen, kun olin aloittanut aktiivisen liikuntaharrastuksen. Jeesusta on myös tarjottu ratkaisuksi, mutta olen jo vuosia sitten löytänyt henkisyyden ja Jeesuskin on minulle tuttu, joten eipä auta sekään. Joka ilta ajattelen, että taas olen yhden päivän lähempänä kuolemaa. Tämä on hirveää. Mitä minulle on tapahtunut, ja mikä auttaisi?
Ei toimi. Jos toimisi niin mulla olisi miljoonia euroja! hae apua, joku masennus/ahdistus sulla on. Masennus kun voi oireilla muullakin tavalla kuin alakuloisuutena/väsymyksenä
Vierailija kirjoitti:
Eihän tässä elämässä mitään järkeä olekaan. Silti piti se muksu tuupata tänne, pääsee sitten itsekin käymään samat ajatukset läpi. Mikä sitten tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä tekee onnelliseksi? Usein törmää vastauksiin, että lapset tai perhe jne. En voisi kyllä kuvitellakaan pukkaavani muksua tänne järjettömyyteen. Se siitä onnesta?
Sinä kuulostat kyyniseltä ja katkeralta.
Minä ajattelen, ettei siitä järjettömyydestä pääse kuoleman jälkeenkään, jos ei sitä nyt jotenkin käsittele.
Missään ei ole järkeä ja kaikessa on.
Uskovaiset ehdottelevat uskontoa aina joka asiaan ratkaisuksi.
Minusta on olemassa ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti pysty tulemaan uskoon. Itselleni on ihan käsittämätön idea että yksinkertaisesti hurahtaisin mihin tahansa uskontoon tai edes pystyisin ottamaan uskonnolliset opetukset todesta.
Todella vaikeaa yrittää uskoa johonkin jos järki sanoo jatkuvasti että kyse on pilipalista.
Vierailija kirjoitti:
Uskovaiset ehdottelevat uskontoa aina joka asiaan ratkaisuksi.
Minusta on olemassa ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti pysty tulemaan uskoon. Itselleni on ihan käsittämätön idea että yksinkertaisesti hurahtaisin mihin tahansa uskontoon tai edes pystyisin ottamaan uskonnolliset opetukset todesta.
Todella vaikeaa yrittää uskoa johonkin jos järki sanoo jatkuvasti että kyse on pilipalista.
Ymmärrän hyvin kannanottosi. Jokaisella ihmisellä näyttää olevan erityinen aikansa, kun Jumala häntä kutsuu. Silloin ihminen voi "tulla uskoon". Muulloin hengelliset asiat näyttävät juuri pilipalilta eivätkä tunnu koskettavan mitenkään.
Mikään "uskonto" ei myöskään ole vastaus. Todellinen vastaus voi olla vain elävä Jumala. Pelkän uskonnon vaihtaminen ei ole kummempaa kuin puoluekannan vaihtaminen. Uskoontulo tarkoittaa ihmisen sisimmän muuttumista. Siinä ihmisen kuollut henki herää eloon Jumalan Hengen ja sanan kosketuksesta (olemme henki, sielu, ruumis).
Jumalan Hengestä syntyneet uskovat kyllä tunnistavat toisensa kirkkokunnista ja herätysliikkeistä riippumatta.
En ole tuo lainattu, mutta sen verran tiedän noiden uskovaisten ajatusmaailmaa, että sun pitäsi varmaan lukea sellainen maaginen loitsu, jossa sanot antavasi elämäsi Jeesukselle. Sen jälkeen syntisi on anteeksi annettu ja kaikki huoli ja pelko pois. Paitsi että ei, kyllä uskovaisilla on pelkoja ja huolia siinä missä muillakin.