Ärsyttää nämä "kyllä esiintymiseen tottuu!"-lässyttäjät

Meillä on koulussa noita esiintymisiä niin vähän, että samaan kipsiin menee kerta toisensa jälkeen (noin 1x kahteen viikkoon on joku esitys). Oksennan vessassa ennen tuntia ja istun kädet hikoillen, sydän kurkussa odottamassa vuoroani. Itse esiintyminen on ok, se odottaminen on pahinta. Siks yritän aina olla eka esiintyjä, jos mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu että se on toisinaan itsetuntokysymys että jännittääkö esiintyminen vai ei. Jos ihan hirveästi jännittää, vaikka olisi kokemustakin, niin luultavasti on huono itsetunto ja pelkää tietenkin että kaikki siinä edessä killittävät tyypit arvostelee yhtä pahasti kuin itse arvostelee muussa elämässä itseään.

Liiallisen esiintymispelon taustalla on useimmiten huono itsetunto ja häpeä. Häpeää käsittelevissä kirjoissa nimenomaan jos yksilö kärsii sairaalloisesta esiintymispelosta, on syynä juuri häpeä jota ei kenties itse välttämättä osaa tiedostaakaan.

Niin. Ja se häpeä ja huono itsetunto ei esiintymällä vähene. Minun tapauksessani päin vastoin. Vuosi vuodelta, esitelmä esitelmältä fiilis on aina entistä pahempi.

Sinä olet vastuussa omasta hyvinvoinnistasi ja täten luonnollisesti selvität aktiivisesti taustaasi ja keskityt parantumaan häpeäkokemuksistasi ja vahvistat itsetuntoasi. Eikö niin?

Turha odottaa, että muutos tulisi ulkopuolelta kun sinä olet ainoa, joka voit asialle tehdä muutoksen. 

En minä mitään odota, kuten sanoin että jos esiintymispelon taustalla olisi häpeää ym. niin ei se esiintyminen helpota esiintymisellä.

Kerro sinä miten tämä parantuminen tehdään. Vielä kun 47 vuoden iässä sitä ei ole tapahtunut, vaikka yritetty on. Enkä kyllä tosiaan usko, että esiintymispelko johtuu vain tästä.

Vierailija kirjoitti:

Tiedättehän, että erittäin kokeneet esiintyjät jännittävät aivan hitosti ja mitä helpomman näköinen esitys, sitä enemmän sen eteen on tehty hommia. Varmaan tämän kaikki tietää, mutta itse vielä nuorena aikuisena kuvittelin, että hyvä esiintyjä on vain niin itsevarma ja rento luonnostaan. Pienen pieni jännitys kuuluu jokaiseen esiintymiseen, se kertoo, että ottaa tilanteen tosissaan. Hyvät esiintyjät oppivat vain sietämäään jännitysoireita, koska tietävät, että se auttaa hiomaan loppunva viedyn esityksen. 

En nyt mitään kokouspuheenvuoroja tarkoita, mutta yleisöluentoja ja sellaisia, missä esiinnytään omana itseänään, ei roolissa. 

 

Tässähän tuli esille taas yksi ongelma. Joo, esitelmiä voi harjotella.

Kokouspuheenvuoroja taas useimmiten ei. Menen ihan lukkoon jos pitää puhua, kertoa mielipide vain kahdenkin ihmisen edessä. Naama lehahtaa tulipunaiseksi, hikoaa, änkyttää, sydän hakkaa.

Vältän kokouksia viimeiseen asti. Pelkästään siellä istuminen saa aikaan hirveän paniikin että milloin on mun vuoro sanoa jotain. Ei pysty keskittyä kunnolla siihen mitä muut sanoo ja mistä puhutaan. Löytäisipä työn ilman kokouksia..

Kammosin esiintymistä opiskeluaikana ja yritin vältellä viimeiseen saakka kaikenlaisia esitelmiä ja puheenvuoroja. Työelämässä sitten päädyin tehtäviin, joissa piti esiintyä vieraille ryhmille joka viikko. Aluksi jännitin niin ettei uni tullut edellisenä yönä silmään, mutta silti esiintymiset menivät ihan hyvin. Saatuani kerran vielä kehuja rennosta esityksestä yli sadalle kuulijalle, tajusin selättäneeni pelkoni. Avainasia omalla kohdallani oli asiantuntemus. Kun hallitsin työtehtäväni ja koin itseni päteväksi puhumaan eri asioista julkisesti, lakkasin jännittämästä. Välillä jopa nautin esiintymisestä ja kouluttamisesta, mitä en olisi voinut ikinä uskoa.

Jännitystä huomaan edelleen yllättävissä tilanteissa, kuten jonkun mainitsemissa kokouspuheenvuoroissa, mutta jos olen saanut valmistautua puhumiseen ei ole mitään ongelmaa.

Jos ei olisi ollut pakko ruveta esiintymään, en varmasti olisi sitä tehnyt vaan luikerrellut pois niistä tilanteista ja olisin sama superjännittäjä kuin nuorempana.