Sinä, jota kiusattiin koulussa. Millaiset jäljet kiusaaminen jätti sinuun?

Kiusaaminen oli lievää. Nimittelyä. Kerran on pyörän tarakasta napattu kiinni.

Sen jätti, että kovasti toivon ettei lastani aleta kiusaamaan ja sitä kyllä mietin usein. Ja kyselen lapseltani aika ajoin.

Ei ole vielä ainakaan mitään viitteitä kiusaamisesta tai merkkiä siihen suuntaan ollut. Turhaan siis pelkään, ainakin vielä.

Ei mitään. Kiusaamisesta ei pääse ikinä yli, jos siihen haluaa jäädä vellomaan. Jos päättää mennä elämässä eteenpäin, se on asia erikseen. Mun mielestä on huvittavaa, että minä olen yläasteen kiusaamisen jälkeen pärjännyt elämässä kohtuuhyvin, kun taas ne kiusaajat ovat niitä elämänkoululaisia, jotka pamahtivat paksuksi 16 vuotiaana tai menettivät luottotietonsa viikko sen jälkeen kun täyttivät 18, ym...

Olen yhä näin aikuisenakin (36-v) äärimmäisen epävarma toisten ihmisten tarkoitusperistä suhteeni. En siis osaa luottaa, että kukaan oikeasti haluaisi olla kaverini. Valitettavasti minut on petetty myös aikuisena "ystävien" toimesta, joten käsitykseni arvottomuudestani on vain vuosien varrella vahvistunut. Ironista on, että ymmärrän kyllä omalla toiminnallani myös aiheuttavan näitä ystävyysongelmia. En esim. koskaan soita kenellekään, koska ajattelen ihmisillä olevan parempaakin tekemistä kuin kanssani keskustelu. Kommunikoin aina viestein, koska niihin voi vastata silloin kun ei ole parempaakaan tekemistä. Yritän kyllä olla toisille ymmärtäväinen ja luottamuksen arvoinen ystävä, mutta tulen aina jossain vaiheessa syrjäytetyksi minulle tärkeiden ihmisten toimesta. Enää en uskalla päästää ihmisiä elämääni juuri hyvänpäivän tuttuutta kummempaan asemaan, etten jälleen pety.

Olen menestynyt elämässä kuitenkin kohtuullisesti: olen pitkässä avioliitossa ja minulla on kaksi ihanaa lasta. Olen akateemisesti koulutettu, mutta myös työelämässä epävarma, koska en luota itseeni tai muihin ihmisiin. Päällepäin tämä kaikki epävarmuus ei kuitenkaan ehkä näy. Olen hyvä tekemään yhteistyötä ammatillisesti ja moni työkaveri varmasti kuvailisi minua avoimeksi ja hauskaksi tyypiksi. Mutta pinnan alla odotan vain seuraavaa pettymystä.

Minua kiusattiin lihavuuden takia oikeastaan koko kouluaika: ihan alussa se oli fyysistäkin, mutta enimmäkseen haukkumista ja syrjimistä. Mitä pidemmälle koulutaival eteni, sitä enemmän minut jätettiin ulkopuolelle kaikesta. Lihava nuori joutuu myös vieraiden (aikuisten) ihmisten kiusaamaksi, joten todellakin olen kasvanut siihen ajatukseen, etten ole paskankaan arvoinen.

Aiheutti huonon itsetunnon. Jos juttelen jonkun tuntemattoman tai puolitutun kanssa, nostan hänet itseäni ylemmäksi ja tunnen itseni pieneksi, rumaksi, tyhmäksi ja mitättömäksi.

Lyhyesti sanottuna: minua vaivaa istepintainen tunne, että vaikka kaikki on hyvin juuri nyt, niin kulman takana voi odottaa jotain kamalaa, joka pudottaa minut takaisin siihen mustaan hetteikköön, josta olen pyristellyt viimeiset 20 vuotta irti. Tämä pyristely on sujunut periaatteessa oikein hyvin, olen saanut aikuisena todella hyviä ystäviä, tasapainoisen pariosuhteen ja hyvän työn josta nautin - olisi siis monta syytä olla hyvin tyytyväinen elämäänsä, mutta tuo epämääräinen pelko ilmaantuu varjostamaan. Olen nyt raskaansa, joten pelko on varmaankin sen takia taas hyvin voimissaan.

Kiusaaminen yhdistettynä haastavaan lapsuuteen teki sen, että olen mielenterveysongelmainen, kärsin mm. traumaperäisistä oireista ja olen työkyvyttömyyden vuoksi eläkkeellä.

Ei mitään.

Noin parikymppiseksi asti olin aika epäsosiaalinen ja arka, mutta itsenäistyminen ja kasvaminen teki tehtävänsä. Olen päässyt asiasta yli enkä kanna enää edes kaunaa kiusaajilleni. En hyväksy sitä, mitä tekivät mutta en myöskään haudo kostoa tai katkeruutta. Ollutta ja mennyttä.

Tulen aina surulliseksi, kun luen tältäkin palstalta viestejä joissa ihmiset määrittelevät itsensä liki kokonaan kiusaamisen kautta ja antavat elämästään todella suuren osan katkeruudessa ja kostonhimossa muhimiselle. Ne kostofantasiat ja niissä ilakoiminen ovat välillä jo todella sairaita. Mielestäni tämäntyyppiset ihmiset eivät ole menettäneet empatiakykyään ja inhimillisyyttä kiusaamisen seurauksena kuten väittävät, vaan ovat itse kiusaajaluonteisia jotka vain eivät koskaan saaneet tilaisuutta purkaa taipumustaan.

Sosiaalisten tilanteiden pelon, huonon itsetunnon enkä pysty luottamaan ihmisiin.

En tunne olevani minkään arvoinen eikä minulla ole mitään merkitystä tässä maailmassa.

Nykyisin ei enää oikeastaan mitään... tai voi olla että hiukan enemmän mietin kiusataanko omia lapsia koulussa ja miten kiusaamista voi ehkäistä.

Vaikutti kiusaaminen joskus itsetuntoon. Huono itsetunto taas ehkä vaikutti siihen että sitä ja itsetuntemusta oli pakko parantaa.

En luota ihmisiin. Menee aikaa ennenkuin päästän ketään lähelle.

Kiusaaminen olisi vielä mennyt, jos olisin saanut kotona tukea ja edes jonkinlaista rakkautta. Mutta kombinaatio koulukiusaaminen (joka alkoi herkässä ala-aste iässä)

ja kotona jatkuva vähättely, henkinen ja fyysinen väkivalta ja se ettei elämässäni ollut yhtään aikuista joka olisi uskonut minnun tai kannustanut sai aikaan itsediagnosoidun ahdistuneisuus/persoonallisuushäiriön ja traumaattisen stressireagtion, joka jatkui yli 10 vuotta kiusaamisen jälkeen.

Yritin kouluttautua mutta 24h ahdistus seuranani en voinut muuta kuin tuijotella kattoon. En hakenut apua koskaan, koska en luota ihmisiin.

Kiusaaminen jätti jäljet, mutta olisin toipunut jos koti olisi ollut edes vähän kannustavampi. 

Tällähetkellä: olen nyt korkeakouluttautunut, mutta silti koen olevani alisuoriutuja. En luota ihmisiin, olen erakko, sosiaalisesti syrjäytynyt, minulla ei ole kavereita. En edes kaipaa ihmisiä.

Toisaalta kiusaaminen ja tämä "ELÄMÄN KOVA KOULU" (heh) on aiheuttanut sen, että en pelkää enää mitään. Asiat joita tavalliset, pumpulissa kasvaneet ihmiset pelkäävät eivät tunnu missään. Uskallan pitää puoliani ja sanon oman mielipiteeni välittämättä muiden mielipiteestä minua kohtaan. En välitä mitä musta ajatellaan. Toisaalta, olen aina se joka menee vapaaehtoisesti syrjään ja jää tarkkailemaan. Se yksinäinen susi :)

Tulen aina surulliseksi, kun luen tältäkin palstalta viestejä joissa ihmiset määrittelevät itsensä liki kokonaan kiusaamisen kautta ja antavat elämästään todella suuren osan katkeruudessa ja kostonhimossa muhimiselle. Ne kostofantasiat ja niissä ilakoiminen ovat välillä jo todella sairaita. Mielestäni tämäntyyppiset ihmiset eivät ole menettäneet empatiakykyään ja inhimillisyyttä kiusaamisen seurauksena kuten väittävät, vaan ovat itse kiusaajaluonteisia jotka vain eivät koskaan saaneet tilaisuutta purkaa taipumustaan.

Onneksi kerroit miten asia oikeasti on: olenkin aina ollut empatiakyvytön kiusaaja itsekin! Ja minä kun luulin, että jatkuva alas painaminen siinä vaiheessa, kun persoonallisuus muodostuu, olisi jotenkin vaikuttanut minuuteeni. Paska jo syntyjään, niinpä tietenkin.

Huomasitko muuten, että muutuit kommentillasi itse kiusaajaksi? Siinä mielessä kyllä tavallaan todistit pointtisi. Osoitit samalla meille oikeasti kiusaamisen jälkiseurauksien kanssa kamppaileville, miksei ihmisiin kannata luottaa, pahaa ne minusta ajattelevat kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Olen yhä näin aikuisenakin (36-v) äärimmäisen epävarma toisten ihmisten tarkoitusperistä suhteeni. En siis osaa luottaa, että kukaan oikeasti haluaisi olla kaverini. Valitettavasti minut on petetty myös aikuisena "ystävien" toimesta, joten käsitykseni arvottomuudestani on vain vuosien varrella vahvistunut. Ironista on, että ymmärrän kyllä omalla toiminnallani myös aiheuttavan näitä ystävyysongelmia. En esim. koskaan soita kenellekään, koska ajattelen ihmisillä olevan parempaakin tekemistä kuin kanssani keskustelu. Kommunikoin aina viestein, koska niihin voi vastata silloin kun ei ole parempaakaan tekemistä. Yritän kyllä olla toisille ymmärtäväinen ja luottamuksen arvoinen ystävä, mutta tulen aina jossain vaiheessa syrjäytetyksi minulle tärkeiden ihmisten toimesta. Enää en uskalla päästää ihmisiä elämääni juuri hyvänpäivän tuttuutta kummempaan asemaan, etten jälleen pety.

Olen menestynyt elämässä kuitenkin kohtuullisesti: olen pitkässä avioliitossa ja minulla on kaksi ihanaa lasta. Olen akateemisesti koulutettu, mutta myös työelämässä epävarma, koska en luota itseeni tai muihin ihmisiin. Päällepäin tämä kaikki epävarmuus ei kuitenkaan ehkä näy. Olen hyvä tekemään yhteistyötä ammatillisesti ja moni työkaveri varmasti kuvailisi minua avoimeksi ja hauskaksi tyypiksi. Mutta pinnan alla odotan vain seuraavaa pettymystä.

Minua kiusattiin lihavuuden takia oikeastaan koko kouluaika: ihan alussa se oli fyysistäkin, mutta enimmäkseen haukkumista ja syrjimistä. Mitä pidemmälle koulutaival eteni, sitä enemmän minut jätettiin ulkopuolelle kaikesta. Lihava nuori joutuu myös vieraiden (aikuisten) ihmisten kiusaamaksi, joten todellakin olen kasvanut siihen ajatukseen, etten ole paskankaan arvoinen.

Juuri näin. Samoja fiiliksiä minullakin. En ollut lihava, vaan silmälasipäinen ujo tyttö, joka jätettiin kaikesta ulos.  Minulla oli pari hyvää kaveria kuitenkin koulussa, mutta muille olin ilmaa.  Nykyäänkään ei ole läheisiä ystäviä. Tuttuja vain. Töissäkin työasioissa usein minut sivuutetaan. Voi olla, että nämä johtuvat ujoudestani. Eli rohkaiskaa lapsianne!

Sitä voi verrata pahoinpitelyyn. Olen rampa koko loppuikäni.

En luota muihin ihmisiin, kuvitten ihmisten puhuvan minusta pahaa tai suunnittelevan mulle jotain ilkeetä, kukaan ei oikeesti halua olla minulle ystävällinen tai arvosta minua.   

Vaikutti ainakin osittain vakavan anoreksian ja masennuksen puhkeamiseen, joista kärsin yhä yhdeksän vuotta myöhemmin. Itsetunto murskana, esim. uskon yhä edelleenkin että jos vaikka bussin perällä jotkut nauravat, niin ne nauraa mulle. Vaikea tutustua ihmisiin ja luottaa että olen tutustumisen arvoinen.

Varmasti aika kokonaisvaltaisesti. Ehkä merkittävimmät piirteet ovat se, että olen sellainen "yksin pärjääjä", eli teen mieluumin kaiken yksin kuin nojaudun muihin. Lisäksi en luota muihin. Jos päätän kertoa jonkin asian jollekin, päätän samalla että ko. asia menee "yleiseen levikkiin". En luota edes lääkärien vaitiolovelvollisuuden pitämiseen, en mihinkään. En usko ihmisten pitävän sanaansa - olen samalla aika armollinen muita ihmisiä kohtaan. En juurikaan loukkaannu mistään ihmisten kusipäisyydestä tai huonosta käytöksestä tms, koska ajattelen ihmisten lähtökohtaisesti olevan pahantahtoisia ja ilkeitä. 

Olen pärjännyt elämässä hyvin, olen akateemisesti koulutettu, perheellinen, minulla on ystäviä jne. Työelämässä pärjään erittäin hyvin, olen perfektionisti ja suorittaja, mutta en koskaan usko positiivisen palautteen olevan vilpitöntä, vaan usein huomaan epäileväni sanojan tarkoitusperiä. Tämä pätee monessa muussakin asiassa. 

Yksinkertaisesti: en luota ihmisiin, en hyvässä, en pahassa.

Luulin, että olen kiusaamisasian kanssa sinut, kunnes esikoiseni lähti tänä syksynä kouluun. Ensimmäiset viikot olivat äkkiä minulla painajaista. Stressasin, valvoin öitä,  olin todella huolissani. Tenttasin lastani, ja epäilin hänen koulukavereitaan kaikkia kiusaajiksi. meni hetki että ymmärsin mistä paha oloni johtui. kun tiedostin asian, sitä saattoi ,lähteä työstämään. olen itse opettaja ja luulin käsitelleeni asian koska töissä se ei ole ollut tunnetasolla ongelma, muuta kuin tuon luottamusasian suhteen. Mutta nyt se räjähti voimakkaasti esille. Toivottavasti tulee käsiteltyä asia nyt pohjamutia myöten.

Ulkonäköäni, erityisesti yhtä kasvojeni osaa, haukuttiin koko yläaste. Tämän vuoksi olen aina "tietoinen" itsestäni, miten mm missä asennossa pääni on muihin nähden jne. Rasittavaa ja ahdistavaa yhä aikuisenakin, ei pitäisi välittää ja yritän oppia pois tuosta. Pelkään myös yli kaiken lasteni perivän ko. piirteen ja koutuvan kiusatuiksi koulussa. Yritän rakentaa heille erinomaosen itsetunnon. Omat vanhempani eivät tätä tehneet.

Tuli todella surullinen olo näitä viestejä lukiessani.

Itsekkin olin alakoulussa koulukiusattu, mutta osasin käsitellä asian ja käänsin sen vahvuudeksi.

Yläkoulussa ei enää kiusattu ollenkaan.

Yläkoulun jälkeen opiskelemissani kouluissa, olin omasta tahdostani kiusattujen puolella eli se näkyi niin etten syrjinyt kiusattua vaan olin kaveri jopa kouluajan ulkopuolella.

Voin sanoa ,että kiusatut tytöt oli pohjimmiltaan edellä kehityksestä muista luokan oppilaista ja uskon sen ominaisuuden ärsyttäneen yllättävän monia.

Huonon itsetunnon. Usein mietin esim uudessa suhteessa että pitääkö mies minusta, olenko tarpeeksi hyvä miehen mielestä. Sama uusien kavereiden kanssa. Moni muu samassa tilanteessa taas miettii että pidänkö min hänestä, onko hän tarpeeksi hyvä minulle..