Vaativa vauva, saatkohan koskaan siskoa tai veljeä...
Olen mielenkiinnolla seurannut ystäväpiirini vauvaprojekteja; milloin esikoinen, entäpä pikkukakkonen jne...Ns. helppojen vauvojen äidit tuntuvat olevan jatkuvassa vauvakuumeessa ja sisarusta esikoiselle haaveillaan/työstetään pienellä aikavälillä.
Toisena ääripäänä vaativien vauvojen vanhemmat (joihin valitettavasti myös itse lukeudun). Esikoisen myötä vauvakuume meni pakkasen puolelle ja vauva on parasta ehkäisyä : D Saattaa olla, että sisaruksia ei lapsellemme tule. Sen verran rankkaa on ollut. En ole ainoa ystäväpiirissämme, joka on kohdannut samoja mietteitä. Kultaako aika tosiaan muistot vai onko vauva-ajan synkkyys syöpynyt ikuisiksi ajoiksi mieleen? Tällä hetkellä tekisi mieli tirvaista jokaista, joka sanoo, että kyllä se ankeus unohtuu...
Kommentit (7)
Eivät ne alkuajat varmaan helpolla unohdu, mutta kyllä sitä muistaa hyviäkin hetkiä. Ja vauvat kasvavat, joten parempaa saattaa olla luvassa.
Meillä vauvavuosi oli melko vaikea: tyttö syntyi keskosena, vietti n. 5 viikkoa sairaalassa, koliikki alkoi melkein heti kotiutumisen jälkeen. Tytöllä oli lievän aistiyliherkkyyden oireita, hän oli vaikeasti rauhoiteltava, hermoheikko pakkaus, jolle ei muodostunut mitään selkeää päivärytmiä ja kasvukin oli heikkoa. Samaan aikaan mies irtisanoutui työpaikkakiusaamisen takia, asuntokin meni alta ja vauvavuoden aikana miehen molemmat vanhemmat kuolivat. Että näin, lyhyesti :) Kaikilla muilla tuntui olevan sellaisia hyväntuulisia vauvalehtien kansikuvapalleroita.
Mä en olisi jaksanut toista heti perään. Kesti hyvän aikaa ennen kuin lämpesin vauvalle ja vauva minuun. Rakastin kyllä, mutta ei se kiintyminen helppoa ollut. Onneksi meillä on ollut aikaa tutustua.
Lapset ovat yksilöitä, ja lapset kasvattavat vanhempiaan. Lapsi ei ole tahallaan hankala. Nyt tiedän paremmin, mistä saan voimia, jos joskus saamme toisen vaativan vauvan.
Esikoinen oli tällainen vaativa vauva, eikä ensimmäiseen puoleentoista vuoteen miettinyt edes toista lasta. Pikkuhiljaa tuon puolentoista vuoden jälkeen alkoi iskeä vauvakuume ja vähän ennen esikoisen toista syntymäpäivää alettiin yrittää toista, ei ihan heti tärpännyt ja ikäeroksi kuopukseen tuli 3½v. Kuopus taas on ollut maailman helpoin vauva esikoiseen verrattuna. Esikoisen " vaativuus" ja persoonallisuus kyllä on tosiaan näkynyt aivan vauvasta lähtien ja näkyy edelleen. Eli eihän sitä koskaan tiedä, jos mieli muuttuu matkan varrella, minäkin nimittäin sanoin pitkään, että ainokaiseksi jää. Nyt lapset esikoinen pian 5v ja kuopus reippaasti yli 1v ja voi sitä riemua, kun leikkivät ja painivat keskenään.
PikkuMytty:
Esikoinen on nyt vuoden ikäinen ja tavallaan haaveilen vauvasta, muttamutta...En tiedä miten pää kestää kahden kanssa, kun välillä on tuntunut jo esikoisen vauva- aikana, että järki nyrjähtää sijoiltaan. Mietin jo valmiiksi valvottuja öitä, itkua, zombiemaista oloa iltapäivisin...Aargh! Ja silti haluaisin paljon lapsia, en vain tiedä miten vauva-ajasta selviäisin...
Jos jo yhden lapsen kanssa on tällasta, niin entä sitten kun niitä on tuossa useampi? Kaikesta huolimatta niitä kuitenkin haluan, vaikka juuri viime viikonloppuna vannotin, että meillehän ei enää lapsia tule. Se on ainakin käynyt selväksi, että pieni ikäero on meille mahdottomuus, koska minä en jaksa. En tosin siitä aiemminkaan haaveillut, vaan haluan mennä välillä töihin yms. Varsinaista vauvakuumetta mulle tuskin koskaan enää tulee, kun tiedän millasta tää on!
olisi yksi lapsi riittänyt kun se vauva-aika jäi niin karmeena mieleen
ja siellä myös pysyi sellaisena,ei aika" kullannu muistoja" .Mitään
vauvakuumetta mulle ei missään vaiheessa enään tullu mutta mies
oli sitä mieltä että 2 lasta olisi sopiva määrä ja itsekin halusin toisen
mutta ilman sitä vauva-aikaa,olisin mielelläni hypänny suoraan puikkoihin vaikka 1v.päivästä eteenpäin ;D
Niinpä uskaltauduin uuteen raskauteen ja lasten ikäeroksi tuli 6 vuotta.
Mutta helpompaa ei tämäkään ole,vaikka ajattelin että toisen kohdalla
" osaisi" enemmän ja tekisi asioita eri tavalla mutta samanlainen
huonosti nukkuva ja vaativa vauva on tämä 2;nenkin,mutta onneksi
voiton puolella ollaan ja isoveljestä on apua ja seuraa mutta täytyy myöntää että jokusena yönä tuli manattua että pitikö mennä vielä
lapsia tekemään.....!
mulla kävi päinvastoin. Kun mulla on ollut vaativa vauva, ja kaikki ruusuiset fantasiat vauva-ajasta on haihtuneet niin olen huomannut että nyt vasta haluankin lisää lapsia. Kahden kanssa ei tasan voi olla kamalampaa kuin tämän yhden kiukkupussinkaan ja huumorintaju on tässä kyllä karttunut=) Kaikki omat jutut on saanut unohtaa, ja järjestellä kaikki hommat uusiksi, ja tiedätkö, olen huomannut että mä tavallaan nautin siitä. Ei mun elämä ollukaan aikasemmin mitään, nyt se vasta on ja odotan innolla kun esikoinen kasvaa. sillä on luonnetta meinaan ja joudun varmasti sen kanssa " vaikeuksiin" ja noloihin tilanteisiin, hihihihih=) Vauvat rulettaa ja määrää! Äidit ne vaan laahustaa perässä tukka takana ja elämä edessä vaikkakin ilman meikkiä ja luomet ummessa nolona ja tulipunaisenakin=)
On tää raskasta, totta, mutta jotenkin olen oppinut niin paljon!!! Mua ei enää masenna mikään, samalla tavalla kun ennen! Olen oppinut siis nauramaan=) Ja sillon kun ei naurata, mulla on onneksi ihana mies joka auttaa.
Jos jo yhden lapsen kanssa on tällasta, niin entä sitten kun niitä on tuossa useampi? Kaikesta huolimatta niitä kuitenkin haluan, vaikka juuri viime viikonloppuna vannotin, että meillehän ei enää lapsia tule.
Tämä oli kun suoraan suustani. Huonosti nukuttujen öiden jälkeen olen monesti sanonut miehelleni että lapsia ei meille enää tule. Toisaalta olen aina halunnut kaksi lasta, ja haluan vieläkin, mutta hirvittää miten sitä sitten jaksaa... Ja meillä kun ei edes lapsi ole vaikemmasta päästä, mutta välillä vaativa, ja nukkuu hyvin vaihtelevasti. Ikä tuntuu tulevan vastaan ja haluasin myös että tämä vauvavaihe olisi joskus ohi, ja lasten kanssa pääsisi matkustamaan jne. Eli ehkä pari vuotta väliä, mutta jaksanko...? " Kiva" kun joku muukin tuntee näin.
Esikoinen on nyt vuoden ikäinen ja tavallaan haaveilen vauvasta, muttamutta...En tiedä miten pää kestää kahden kanssa, kun välillä on tuntunut jo esikoisen vauva- aikana, että järki nyrjähtää sijoiltaan. Mietin jo valmiiksi valvottuja öitä, itkua, zombiemaista oloa iltapäivisin...Aargh! Ja silti haluaisin paljon lapsia, en vain tiedä miten vauva-ajasta selviäisin...