Onko noloa olla kiinni vanhemmissa 21-vuotiaana?

Vierailija

Olen 21-vuotias. Vaikka pärjäilenkin itsenäisesti opiskellen ja töitä tehden ja opiskeluyksiössä elelleen, niin silti tunnen olevani vielä todella riippuvainen vanhemmistani. Käyn kotona lähes joka viikonloppu, usein olen öitäkin. Viikollakin saatan piipahtaa (vanhemmat asuvat samassa kaupungissa).

Kun ajattelen, että isää tai äitiä ei olisi, niin se tuntuu aivan hirveältä. Kaipaan edelleen aivan hirveästi vanhempieni tukea tai jos en tukea, niin tietoisuutta siitä, että he ovat olemassa.

Omia kavereita on ja käyn bilettämässä siinä kuin muutkin opiskelijat. Poikajuttujakin on ollut, mutta ei mitään vakavaa.

Olenkohan jotenkin epänormaali? Pitäisikö tästä mennä puhumaan esimerkiksi YTHS:ään? Onko kehitykseni jotenkin viivästynyt tai jumiutunut?

Kommentit (15)

Vierailija

Ei ole, tuo on täysin normaalia. Kyllähän ihmisellä saa olla läheisiä ihmisiä elämässä. Se on ihan tervettä se. Itse olen 25-vuotias ja tapaan vanhempiani viikottain.

Vierailija

Kuulostat täysin normaalilta, olin samanlainen 21-vuotiaana. Pitäisin vieläkin varmaan tiiviisti yhteyttä vanhempiini, jos asuisit lähempänä heitä. Nytkin soitellaan viikottain. Miehen vanhempia (asuvat lähellä) nähdään helposti viikottain. Olemme nelikymppisiä, perheellisiä.

Vierailija

22- vuotias täällä ja soittelen äidin kanssa melkein päivittäin. Asutaan eri kaupungeissa mutta nähdään aina kun mahdollista :) 

Vierailija

Mun nelikymppinen kaveri asuu vielä kotona, se jos mikä on vanhemmista riippuvaisuutta. Olet sentään päässyt muuttamaan omaan osoitteeseen, hyvä niin.

Vierailija

Itsenäistyminen on jotain muuta kuin taajuus vanhempien tapaamisessa. 

Jos koet olevasi henkisesti riippumaton heistä, niin voit tavata vaikka joka päivä ilman että mietit sitä sitoutumisen kannalta. 

Vierailija

Mä olen 27v perheellinen nainen ja silti aivan kiinni omassa äidissäni. Soitellaan välillä useastikin päivässä, mutta vähintään kerran päivässä. 

Vierailija

Noh, meillä taas isä heitti mut 17- vuotiaana pihalle ja siitä asti oon porskuttanu yksin. Äitikin on niin tossun alla ettei uskaltanu laittaa vastaan. Eipä tässä tieten ikävä oo, kun tiiän että siellä tissutellaan ja rellestetään joka vkl. Olen sulle todella kateellinen, kun oot hyvissä väleissä sun vanhempien kanssa, pystyt luottamaan ja viettämään aikaa heidän kanssaan. Nyt kyllä harmittaa myös mun omien lasten puolesta kun ei oo läsnäolevaa mummia tai pappaa, tai mummolaa johon vois mennä vaikka yökylään. Oon kuitenki oppinu nyt vanhemmiltani, millanen en halua olla omille lapsilleni tulevaisuudessa.

Vierailija

Et ole epänormaali tai millään lailla sairas. Mikä estää itsenäistymisen? Sinun ja jokaisen on hyvä elää itsenäistä, nuoren aikuisen elämää. Ei ole hyvä, jos aina pitää ripustautua johonkuhun (vanhemmat, elämänkumppani jne.).

Vanhemmillesi tuo voi olla kiusallista. Mitä annettavaa sinulla on heille? Tuota voi ihan hyvin kysyä nyt, kun te kaikki olette aikuisia. He ehkä haluaisivat jo elää omaa elämäänsä ilman sinun tiiviitä kyläilyjäsi, tehdä omia juttujaan, jotka eivät kuulu sinulle. 

Vierailija

Minun 21-vuotias asuu vielä kotona. Ei harmita yhtään, ihan kiva että on kotona. Opiskelee vielä, niin parjää rahallisesti paremmin.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Jos koet olevasi henkisesti riippumaton heistä, niin voit tavata vaikka joka päivä ilman että mietit sitä sitoutumisen kannalta. 

Miksi 21-vuotiaana pitäisi olla riippumaton vanhemmista? Miksi koko elinikänään pitäisi olla? 

Vierailija

Minä olen jo 54 v, äiti ja isoäiti. Silti tapaan omia vanhempiani ja myös aikuisia lapsiani viikottain. Jos jostain syystä ei viikolla nähdä, soitellaan ainakin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat