No mä oon ollut yksin jo 10 vuotta ja olen iloinen, että asiasta viimeinkin puhutaan. Se olisikin helppoa, jos yksinäisyyden voisi ratkaista pillereillä.
Ihmiset muuttavat tällä hetkellä enemmän kuin koskaan suomen historiassa. Työpaikat ja yhteisöt eivät ole pysyviä. Ei ole mikään ihme että niin moni on yksinäinen. Hyvä että tästä puhutaan.
Ihmiset muuttavat tällä hetkellä enemmän kuin koskaan suomen historiassa. Työpaikat ja yhteisöt eivät ole pysyviä. Ei ole mikään ihme että niin moni on yksinäinen. Hyvä että tästä puhutaan.
Ei leimaava yksinäisyydestä puhuminen hyödytä ketään. Ei siitä jos muut syrjivät pikkujuttujen takia mitään diagnoosia tarvita. Sitäpaitsi ihmiset yleensä haluavat, että yksinäisyyttä ja kilpailua monista perustarpeista muutenkin on. Kollektiivinen vamma.
No mä oon ollut yksin jo 10 vuotta ja olen iloinen, että asiasta viimeinkin puhutaan. Se olisikin helppoa, jos yksinäisyyden voisi ratkaista pillereillä.
Sama juttu. Joskus kun työkaverit puhuvat lounaalla viikonlopun vietosta, huomaan olevani niin ulkopuolinen. En voi kertoa perheen tai puolison asioista, koska niitä ei ole. Toivoisin, että minulla olisi myös joku tärkeä ihminen ja itse olisin sellainen jollekin toiselle.
Minä uskon että suuren osan tuosta kärsimyksestä aiheuttaa se kun erilaisissa medioissa rummutetaan kuinka pitäisi olla yhteisöllisyyttä ja ystäviä ja harrastuksia ja sitä sun tätä sosiaalista, ja uskotellaan ihmisille että elämä ei voi olla täyttä ilman sellaista.
Toki osa ihmisistä vaan ihan aidosti kaipaisi enemmän ihmiskontakteja, mutta luulen että moni on kuten minä ennen, että viihtyisi oikein hyvin nykyisessä tilassa, jos e olisi aivopesty uskomaan että niin ei kuulu olla onnellinen. Minulta keski-iän kriisissä tippui pois uskomus siitä että tarvisi olla jotain ystäviä tai ihmissuhteita, ja sen jälkeen olen ollut oikein onnellinen yksin.
Muistan kerran viime talvella kun kesken bussimatkaa melkein itkin yksinäisyyden tunteista. Hieman hassua oli miehenä tehdä tollaista, mut olihan se oikeasti aivan kurja hetki.
Lääkefirmat ei hyödy keliakiasta, koska siihen sairauteen aino hoito on oikea ruokavalio. Keliakian vertaaminen yksinäisyyteen on järjetöntä. Keliakia ei ole mikään subjektiivinen kokemus.
Vuosikausien lietsonta alkaa tuottaa tulosta. Minä minä ja minun minun, enintään meidän perhe. Muihin suhtaudutaan vihamielisesti tai ainakin välinpitämättömästi. Isovanhempien pitää elää omaa elämäänsä ja korkeintaan olla maksusta lastenlasten kanssa. Kavereiden ja sukulaisten ja lasten kummien kanssa kuuluu panna välit poikki pienimmänkin erimielisyyden tullen. Onko silloin mikään ihme, että jäädään yksin? Sitä kuvitellaan, että kyllähän ne muutamat omat kaverit riittää loppuiän, mutta ans olla kun viikatemies alkaa heilutella työkaluaan kaveripiirissä, silloin tulee vanhemmille ihmisille äkkiä mieleen, että ai niin olishan sitä perhettäkin ollut. Niitä vaan ei taida enää kiinnostaa.
Yksi itsekkyyden puolesta jo 20 vuotta sitkeästi liputtanut taho on ET-lehti. Hyvin on siemen uponnut suomalaiseen maaperään.
Vuosikausien lietsonta alkaa tuottaa tulosta. Minä minä ja minun minun, enintään meidän perhe. Muihin suhtaudutaan vihamielisesti tai ainakin välinpitämättömästi. Isovanhempien pitää elää omaa elämäänsä ja korkeintaan olla maksusta lastenlasten kanssa. Kavereiden ja sukulaisten ja lasten kummien kanssa kuuluu panna välit poikki pienimmänkin erimielisyyden tullen. Onko silloin mikään ihme, että jäädään yksin? Sitä kuvitellaan, että kyllähän ne muutamat omat kaverit riittää loppuiän, mutta ans olla kun viikatemies alkaa heilutella työkaluaan kaveripiirissä, silloin tulee vanhemmille ihmisille äkkiä mieleen, että ai niin olishan sitä perhettäkin ollut. Niitä vaan ei taida enää kiinnostaa.
Yksi itsekkyyden puolesta jo 20 vuotta sitkeästi liputtanut taho on ET-lehti. Hyvin on siemen uponnut suomalaiseen maaperään.
Minä luulen että tässä on ongelma, että on hyvin erilaisia ihmisiä. Suomalaisissa on paljon meitä varsin erakkoluonteisia, jotka ei juuri haluta tai jakseta ihmissuhteita. Nykyaika on antanut meille luvan olla, ilman sosiaalista stigmaa, olla rauhassa mitä olemme, olla olematta tekemisissä sellaisten sukulaisten ja tuttujen kanssa jotka ei aidosti kiinnosta. Monet meistä valitsemme sitten hyvin vähän ihmissuhteita ja sosiaalista kontaktia.
Mutta sitten on se kääntöpuoli, että toinen osa ihmisiä taas kaipaa sosiaalisuutta ja ihmisten kanssa juttelua. Heistä on ikävää, että osa ihmisistä katoaa omasta tahdostaan sosiaalisista piireistä, ja on entistä vähemmän jäljellä niitä joiden kanssa ystävystyä tai pitää yllä ihmissuhteita.
Sosiaalinen elämä on muuttunut. Vanhempieni nuoruudessa oli paljon luontevaa arkista kyläilyä. Myös leskeksi jäänyt mummini sai spontaanista kyläilystä paljon irti. Nykyään sellainen on hyvin harvinaista.
Kaikki jotka jakelevat tehottomia ja jopa vaarallisia masennuslääkkeitä, koska masennukseenhan yksinäisyys ennen pitkää johtaa. Ka-ching!
No mä oon ollut yksin jo 10 vuotta ja olen iloinen, että asiasta viimeinkin puhutaan. Se olisikin helppoa, jos yksinäisyyden voisi ratkaista pillereillä.
Ajatella jos olisi yksinäinen keliaakikko :(
Mä en kärsi, vaan nautin siitä.
Ihmiset muuttavat tällä hetkellä enemmän kuin koskaan suomen historiassa. Työpaikat ja yhteisöt eivät ole pysyviä. Ei ole mikään ihme että niin moni on yksinäinen. Hyvä että tästä puhutaan.
Ei leimaava yksinäisyydestä puhuminen hyödytä ketään. Ei siitä jos muut syrjivät pikkujuttujen takia mitään diagnoosia tarvita. Sitäpaitsi ihmiset yleensä haluavat, että yksinäisyyttä ja kilpailua monista perustarpeista muutenkin on. Kollektiivinen vamma.
Sitä ei kutsuta yksinäisyydeksi (vaan yksi olemiseksi tai elämiseksi).
Sama juttu. Joskus kun työkaverit puhuvat lounaalla viikonlopun vietosta, huomaan olevani niin ulkopuolinen. En voi kertoa perheen tai puolison asioista, koska niitä ei ole. Toivoisin, että minulla olisi myös joku tärkeä ihminen ja itse olisin sellainen jollekin toiselle.
Tosin kyllä tässä vain on sinniteltävä.
Minä uskon että suuren osan tuosta kärsimyksestä aiheuttaa se kun erilaisissa medioissa rummutetaan kuinka pitäisi olla yhteisöllisyyttä ja ystäviä ja harrastuksia ja sitä sun tätä sosiaalista, ja uskotellaan ihmisille että elämä ei voi olla täyttä ilman sellaista.
Toki osa ihmisistä vaan ihan aidosti kaipaisi enemmän ihmiskontakteja, mutta luulen että moni on kuten minä ennen, että viihtyisi oikein hyvin nykyisessä tilassa, jos e olisi aivopesty uskomaan että niin ei kuulu olla onnellinen. Minulta keski-iän kriisissä tippui pois uskomus siitä että tarvisi olla jotain ystäviä tai ihmissuhteita, ja sen jälkeen olen ollut oikein onnellinen yksin.
Muistan kerran viime talvella kun kesken bussimatkaa melkein itkin yksinäisyyden tunteista. Hieman hassua oli miehenä tehdä tollaista, mut olihan se oikeasti aivan kurja hetki.
En kyllä tunne ketään, jolla olisi tämä keliakia.
Yksinäisiä kyllä uskon olevan.
Lääkefirmat ei hyödy keliakiasta, koska siihen sairauteen aino hoito on oikea ruokavalio. Keliakian vertaaminen yksinäisyyteen on järjetöntä. Keliakia ei ole mikään subjektiivinen kokemus.
Vuosikausien lietsonta alkaa tuottaa tulosta. Minä minä ja minun minun, enintään meidän perhe. Muihin suhtaudutaan vihamielisesti tai ainakin välinpitämättömästi. Isovanhempien pitää elää omaa elämäänsä ja korkeintaan olla maksusta lastenlasten kanssa. Kavereiden ja sukulaisten ja lasten kummien kanssa kuuluu panna välit poikki pienimmänkin erimielisyyden tullen. Onko silloin mikään ihme, että jäädään yksin? Sitä kuvitellaan, että kyllähän ne muutamat omat kaverit riittää loppuiän, mutta ans olla kun viikatemies alkaa heilutella työkaluaan kaveripiirissä, silloin tulee vanhemmille ihmisille äkkiä mieleen, että ai niin olishan sitä perhettäkin ollut. Niitä vaan ei taida enää kiinnostaa.
Yksi itsekkyyden puolesta jo 20 vuotta sitkeästi liputtanut taho on ET-lehti. Hyvin on siemen uponnut suomalaiseen maaperään.
Minä luulen että tässä on ongelma, että on hyvin erilaisia ihmisiä. Suomalaisissa on paljon meitä varsin erakkoluonteisia, jotka ei juuri haluta tai jakseta ihmissuhteita. Nykyaika on antanut meille luvan olla, ilman sosiaalista stigmaa, olla rauhassa mitä olemme, olla olematta tekemisissä sellaisten sukulaisten ja tuttujen kanssa jotka ei aidosti kiinnosta. Monet meistä valitsemme sitten hyvin vähän ihmissuhteita ja sosiaalista kontaktia.
Mutta sitten on se kääntöpuoli, että toinen osa ihmisiä taas kaipaa sosiaalisuutta ja ihmisten kanssa juttelua. Heistä on ikävää, että osa ihmisistä katoaa omasta tahdostaan sosiaalisista piireistä, ja on entistä vähemmän jäljellä niitä joiden kanssa ystävystyä tai pitää yllä ihmissuhteita.
Sosiaalinen elämä on muuttunut. Vanhempieni nuoruudessa oli paljon luontevaa arkista kyläilyä. Myös leskeksi jäänyt mummini sai spontaanista kyläilystä paljon irti. Nykyään sellainen on hyvin harvinaista.
Miten niin yhtäkkiä? Ehkä siitä nykyään voi jo puhua, ennen asiasta vaiettiin, koska se oli niin häpeällinen. Yksinäinen = surkea luuseri.