Onko muita, jotka eivät oikeastaan välitä äidistään tai isästään ihmisenä (hyvästä lapsuudesta huolimatta)?

Täällä yksi samantapainen. Minulla oli hyvä lapsuus, ja äiti on uhrannut paljon sen tekemiseen, mm. oli kotiäitinä 9 vuotta jotta nuorempikin lapsi meni kouluun. Meillä askarreltiin, leivottiin, retkeiltiin, halattiin ja pussattiin, oli oikein ihannelapsuus. 

Murrosiässä aloin kuitenkin tajuta, että äitini elämänarvot ovat sellaisia, joita en itse taida jakaa. Eriytyminen on vahvistunut iän myötä. Nyt nelikymppisenä olen tekemisissä äitini kanssa velvollisuudentunnosta, koska hän on äitini, mutta jos hän ei olisi äitini, ei hän olisi ihminen jonka kanssa muuten vaan aikaani viettäisin. Hän on kauhean yksinkertainen, juoruava, ei hyväksy omaa elämäntapaani (kun olen valinnut puolisottomuuden ja lapsettomuuden), syyllistää aina siitä että tuotan hänelle häpeää (koska en ole hankkinut sitä hyvää miestä ja omakotitaloa ja paria kaunista lasta, josta ylpeillä sukulaisnaisille). Vierailut vanhemmillani menevät siihen, että äiti jankkaa taas niitä samoja asioita, ja minä annan mennä korvasta sisään ja toisesta ulos, ja vastailen "joo" ja muuta ympäripyöreää, koska jos sanoisin mitä oikeasti ajattelen, tulisi riita.

Lapsuuteni ei ollut täydellinen, mutta oli siinä paljon hyvääkin. Vaikka isäni olisi toiminut eri tavalla, niin tuskin olisin ihan kauheasti läheisempi hänen kanssaan. Etäisyys kun johtuu pääosin siitä, että olemme niin erilaisia. Emme ymmärrä toisiamme. Toki välitän isästä silti, muttei juuri kiinnosta viettää aikaa hänen kanssaan. 

Äitini kanssa koen olevani läheinen ja juttelen hänelle mielellään, koska olemme todella samanlaisia ja samalla aaltopituudella. Näemme kuitenkin hyvin harvoin, koska äidillä on muut menot ja mielenkiinnonkohteet. Itselläni on oma perhe, joten sikäli tekemistä ja seuraa riittää enkä jaksa olla katkera ettei äitiä niin kiinnosta nähdä.

Tunsitko ap lapsena kiintymystä äitiisi vai onko aina ollut ahdistavaa olla hänen kanssaan?Mulla ainakin jo ala-asteella näin ja tunsin hirveää syyllisyyttä. Jotenkin kaikki tuntui niin teennäiseltä,vaikka kaikki oli hyvin ja äiti oli hyvä äiti. Joskus tuntuu että yrittää liikaa ja tukehduttaa mut.

Vierailija kirjoitti:

Tunsitko ap lapsena kiintymystä äitiisi vai onko aina ollut ahdistavaa olla hänen kanssaan?

En ole ollut koskaan mikään äidin helmoissa roikkuja mutta en muista, että olisin ollut ahdistunut äidin seurasta. Tykkäsin mennä lapsena omia menojani, ja niin ilmeisesti tykkään edelleen. -ap

nosto

Meillä varmaan tulee käymään juuri ap.n kuvailemalla tavalla.
Olen itse äiti, jolla ei ole mitään yhteistä tyttärensä kanssa. Tyyli, arvot, ammatit, kaikki.. Aivan eri planeetoilta.
Tyttäreni avoimesti tuhahtelee minulle ja perustelee kriittisyytensä erilaisuutena. Minähän äitinä en voi näin tehdä. Olen kannustanut ja tukenut, mutta itseäni en ole lapseni takia muuttanut. Olen mitä olen, tykkään mistä tykkään.

Vierailija kirjoitti:

Meillä varmaan tulee käymään juuri ap.n kuvailemalla tavalla.
Olen itse äiti, jolla ei ole mitään yhteistä tyttärensä kanssa. Tyyli, arvot, ammatit, kaikki.. Aivan eri planeetoilta.
Tyttäreni avoimesti tuhahtelee minulle ja perustelee kriittisyytensä erilaisuutena. Minähän äitinä en voi näin tehdä. Olen kannustanut ja tukenut, mutta itseäni en ole lapseni takia muuttanut. Olen mitä olen, tykkään mistä tykkään.

Näin anonyyminä voinet vastata rehellisesti: oliko lapsen hankkiminen silti vaivan arvoista? -ap

Olen potenut epämääräistä huonoutta vuosikymmeniä, koska minulta vaan puuttuu rakkaus, jopa pitäminen, äitiäni kohtaan. Haluaisin tuntea kaikkea hyvää häntä kohtaan, mutta kun en tunne : (

Jonkinlaista välittämistä kai tunnen, koska tarjoudun auttamaan häntä, jos apua haluaa. Teen sen velvollisuudentunnosta. En koe niinä hetkinä minkäänlaista hoivatunnetta, mihin sisältyy rakkaus ja ehkä usein myös ilo.

Minulla ei ole myöskään ollut koskaan hauskaa äitini kanssa. Ei olla muistaakseni kertaakaan naurettu yhdessä tai samaan aikaan.

Miten maailmassa biologisesti näin läheiset ihmiset voivat olla niin erilaisia: jutut eivät sisällöiltään ja rytmeiltään kohtaa lainkaan?!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä varmaan tulee käymään juuri ap.n kuvailemalla tavalla.
Olen itse äiti, jolla ei ole mitään yhteistä tyttärensä kanssa. Tyyli, arvot, ammatit, kaikki.. Aivan eri planeetoilta.
Tyttäreni avoimesti tuhahtelee minulle ja perustelee kriittisyytensä erilaisuutena. Minähän äitinä en voi näin tehdä. Olen kannustanut ja tukenut, mutta itseäni en ole lapseni takia muuttanut. Olen mitä olen, tykkään mistä tykkään.

Näin anonyyminä voinet vastata rehellisesti: oliko lapsen hankkiminen silti vaivan arvoista? -ap

Toki oli. Rakastanhan lastani ylikaiken. Hän on ajatuksissani ja olen aina valmis auttamaan.


On meillä hyvätkin hetkemme. Joskus kun katsotaan vaikka tv.tä kahvia hörppien ja ohjelmaa kommentoiden, nautin siitä paljon.


En minä pedannut hänestä ystävätärtä itselleni.. Hän on lapseni.

Vierailija kirjoitti:

Täällä. tismalleen samat fiilikset kuin ap:llä ja ekalla kommentoijalla. Hyvä lapsuus, mutta en todellakaan voi aikuisena ihmisenä kunnioittaa äitini tapaista henkilöä. En missään nimessä vapaaehtoisesti ottaisi kyseisenlaista henkilöä elämääni.

Tilanne on vähän niin kuin siinä miten joku totesi; idiootin kanssa väittely on turhaa, ensin alennut itse samalle tasolle, ja sitten idiootti voittaa sinut - kokemuksellaan...

Kolmen lapsen äitinä , joista osa jo aikuisena, en jaksa muuta kuin ihmetellä, kun joku sanoo omista vanhemmistaan, että " hyvä lapsuus, mutta en voisi missään nimessä ottaa kyseisenlaista ihmistä elämääni ". Mitä helkkaria ?


Itse otin oman äitini elämääni mukaan, vaikka olikin sairas alkoholisti. Ja pidin hänet siellä loppuun asti.


Mä en voi enää kuin ihmetellä, että mihin tää maailma oikeesti menee, kun ihan onnellisen tai hyvän lapsuuden saaneet ihmiset, ei voi kuvitellakaan ottavansa vanhempiaan mukaan elämäänsä. Käsittämätöntä. Ja törkeää.

Mekin olemme äitini kanssa luonteiltamme aivan erilaisia: hän on todella rauhallinen ja vähään tyytyvä, tykkää olla kotona, ei sano mielipiteitään ääneen, vihaa esillä olemista ja uusien ihmisten tapaamista, ei halua ikinä herättää mitään huomiota. Kieltäytyi ylennyksestä töissä vaikka olisi saanut huomattavasti parempaa palkkaa, koska ei viitsi enää "ikäloppuna" (55-vuotias) opetella muutamaa uutta juttua.

Itse olen täysin päinvastainen ja mielipiteemme ja arvomme ovat usein hyvin erilaisia, mutta välitän silti äidistäni todella paljon. Näemme usein ja vietämme yhdessä aikaa, vaikka konflikteja syntyy usein. Yhdistäviä asioita meillä on kuiva ja musta huumorintaju, rehellisyys ja hyväsydämisyys.

Rakastan äitiäni :-)

Mun lapsuus ei ollut erityisen hyvä eikä nyt pahakaan jos vertaa siihen mitä jotkut palstalaiset on lapsena kokeneet.
Äiti hylkäsi meidät kun olin 10v ja systeri 3v, äitipuoli meidät on hoitanut ja kasvattanut, faijasta tuli jossain vaiheessa alkkari, työtapaturmasta pääsi eläkkeelle, vakuutusyhtiö maksoi hyvää eläkettä joka mahdollisti täyspäiväisen juomisen.
Faijan kanssa en ole tekemisissä jos ei ole pakko, äidin olen nähnyt viimeksi joskus -90luvulla samoin velipuolen, äitipuoli joku aika sitten ilmoitti muuttavan toiselle paikkakunnalle, mun mielestä ihan sama, mitä väliä, systeriä näen pari kertaa vuodessa vaikka asuu muutaman kilsan päässä, itse asiassa mun mielestä olisi ihan sama vaikka avokkikin lähtisi nostelemaan.
En ikinä kiinny keneenkään ja aina ollut se ja sama vaikka kavereitakin on muuttanut ja joku on kuollutkin, muijan kanssa riidellessäkin se joskus uhkaillut muuttavansa pois, olen vain tuumannut että tietää kyllä missä ovi on.
En tiedä mitä oman lapsen kanssa tapahtuu? On kuitenkin ainut joka merkitsee jotain? Syntymän jälkeen valvoin 3vrk sen keskoskaapin vieressä ja pystyin tuijottamaan vaan, tuntuu vaan perineen äidin itsepäisen ja kiukkuisen luonteen, leikit jos ei mene niin kuin haluaa lentelee kyllä kaikki vehkeet.
T.m40v

Itellä on niin että rakastan äitiäni mutta en pidä hänestä.  Periaatteessa huumorintajuinen ja fiksu ihminen on kadonnut negatiivisuuden ja katkeruuden alle, jo pari päivää äidin seurassa saa mut nääntymään. Ja mitä tulee kiitollisuuteen, tottakai vanhempani ovat hoitaneet hommansa hyvin, mutta pitäisikö lapsen olla kiitollinen siitä, että vanhemmat tekevät mitä vanhempien kuuluu? Omalta lapseltani en kiitollisuutta kaipaa, normaali ihmisten välinen kunnioitus riittää.

Ei äitinsä kanssa tarvitse olla bestis, ja aika harvalla varmaan sellaista oikeasti on. Erityistä kiitollisuuttakaan ei mun mielestä tarvitse olla; on vanhemman tehtävä kasvattaa lapsi eikä lapsen tehtävä ole kiitellä, että onpas hienoa kun kasvatit mut nyt aikuiseksi. Lapsen ja vanhemman suhde on varmasti aina jännitteinen ja puolin ja toisin tunnetaan syyllisyyttä jne., mutta toivottavasti kukaan vanhempikaan ei lastaan kasvata ystäväkseen. Eiköhän vanhempikin saa olla tyytyväinen, jos on saanut kasvatettua "kunnon ihmisen", kaikki muu on plussaa.

Muistan että vaikutuin joskus tästä Krista Kososen ja äitinsä haastattelusta, kannattaa lukea. Siinä sivutaan juuri näitä kiitollisuuden, ärtymisen ja syyllisyyden tunteita: http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1386038781353

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Täällä. tismalleen samat fiilikset kuin ap:llä ja ekalla kommentoijalla. Hyvä lapsuus, mutta en todellakaan voi aikuisena ihmisenä kunnioittaa äitini tapaista henkilöä. En missään nimessä vapaaehtoisesti ottaisi kyseisenlaista henkilöä elämääni.

Tilanne on vähän niin kuin siinä miten joku totesi; idiootin kanssa väittely on turhaa, ensin alennut itse samalle tasolle, ja sitten idiootti voittaa sinut - kokemuksellaan...

 

 

Kolmen lapsen äitinä , joista osa jo aikuisena, en jaksa muuta kuin ihmetellä, kun joku sanoo omista vanhemmistaan, että " hyvä lapsuus, mutta en voisi missään nimessä ottaa kyseisenlaista ihmistä elämääni ". Mitä helkkaria ?
Itse otin oman äitini elämääni mukaan, vaikka olikin sairas alkoholisti. Ja pidin hänet siellä loppuun asti.
Mä en voi enää kuin ihmetellä, että mihin tää maailma oikeesti menee, kun ihan onnellisen tai hyvän lapsuuden saaneet ihmiset, ei voi kuvitellakaan ottavansa vanhempiaan mukaan elämäänsä. Käsittämätöntä. Ja törkeää.

Ottaisitko sinä elämääsi sellaisen ihmisen joka on ihmisenä täysin arvojesi vastainen eikä tue sinun elämänkatsomusta. Näyttävästi teit. Mutta minä olen sitä mieltä että aikuinen ihminen saa valita seuransa. Sekä vanhempi että lapsi. Vanhemmuus ei ole automaattinen oikeus ja portti lapsen elämään.

Olen aina ollut kateellinen ihmisille joilla oli huolehtivat vanhemmat ja mukava lapsuus. Minullakin oli, tiettyyn ikään saakka. Sitten vanhempieni välit kylmenivät ja isästä tuli raivohullu. Hän hakkasi pienenpiä veljiäni remmillä ja äitini ei uskaltanut tehdä tai sanoa mitään. Kun isä kuoli, äiti löysi alkoholin. Minä lakkasin kunnioittamasta häntä siinä vaiheessa kun hän sanoi lasulle että "haluaa elää menetetyn nuoruutensa nyt kun mies kuoli". Toinen veljeni oli silloin todella pieni.

Meni vuosia ettei äitini pitänyt minuun mitään yhteyttä. Hän hillou uuden miesytävänsä kanssa kunnes suhde loppui. Nyt hän ei enää hallitse omaa talouttaan tai elämäänsä (on eläkkeellä) ja minä joudun apuna olla hänelle, ei saa edes laskujaan yksin maksettua. Soittelee ja käy kylässä kertomassa omia juttujaan joita en tosiaankaan jaksaisi kuunnella. Onneksi ei enää soita humalassa.

Te joilla on "normaali" lapsuus ja tietä auttavat vanhemmat. Olkaa kiitollisia!

Selvästikin täällä niiden, joille äidin rakastaminen (äidin mahdollisesta erilaisuudesta huolimatta) tulee todella luonnostaan, on hyvin vaikeaa ymmärtää niitä, jotka eivät vain rakkautta äitiään kohtaan tunne. En sitä ihmettele; kuulostaahan se jotenkin luonnonvastaiselta. Itse olen kuitenkin juuri sellainen. Mistään tunnekylmyydestä ei ole kyse; rakastan miestäni, lapsiani ja useita ystäviäni suuresti (ja osaan näyttää sen). Olen potenut siitä huonoa omaatuntoa teini-iän lopulta asti; nyt olen yli kolmekymmentä. Näenhän, kuinka kovasti äiti toivoo, että voisin olla hänen seurassaan muutenkin kuin vastuuntunnosta. Toivoisin itsekin tietenkin, että sietäisin äitiäni paremmin.

Lukematta muita vastauksia, niin kuulostaa siltä, että aloittajalla on ollut väärällä tavalla hyvä lapsuus. Sellainen, jossa hän ei ole oppinut tuntemaan empatiaa vanhempiaan kohtaan. Ei ole oppinut tuntemaan näitä ihmisinä ja arvostamaan sitä, kuinka he ihmisinä yrittävät selviytyä elämässään.

Hänelle isä ja äiti ovat isä ja äiti, ja jos eivät ole häntä varten ja hänen toivomallaan tavalla, niin ei kelpaa. Tuollaisia itseriittoisia lapsia just kasvaa niistä, joiden kohdalla vanhemmat on yrittäneet olla näyttämättä liikaa sitä omaa sisäistä maailmaansa ja yrittäneet olla nimenomaan vanhempia lapsilleen. Lapsi ei koskaan ymmärrä, että vanhempi on tehnyt töitä sen vanhempana olemisen kanssa.

Kyllä mua vähän hävettäisi puhua vanhemmistani kun aloittaja. Siinä on jotain pientä prinsessasyndroomaa, että jos ei aina saa mitä haluaa, niin ei ole valmis itse kehittymään ja kasvamaan. Odottaa että muut muuttuu.

Ei siinä mitään. Jokainen tavallaan. Mut jotain siinä menettää, jotain arvokasta, jos ei halua tutustua omiin vanhempiinsa sellaisina kuin nämä ovat, ilman ehtoja ja ärtymystä.

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsuus ei ollut erityisen hyvä eikä nyt pahakaan jos vertaa siihen mitä jotkut palstalaiset on lapsena kokeneet.



Äiti hylkäsi meidät kun olin 10v ja systeri 3v, äitipuoli meidät on hoitanut ja kasvattanut, faijasta tuli jossain vaiheessa alkkari, työtapaturmasta pääsi eläkkeelle, vakuutusyhtiö maksoi hyvää eläkettä joka mahdollisti täyspäiväisen juomisen.



Faijan kanssa en ole tekemisissä jos ei ole pakko, äidin olen nähnyt viimeksi joskus -90luvulla samoin velipuolen, äitipuoli joku aika sitten ilmoitti muuttavan toiselle paikkakunnalle, mun mielestä ihan sama, mitä väliä, systeriä näen pari kertaa vuodessa vaikka asuu muutaman kilsan päässä, itse asiassa mun mielestä olisi ihan sama vaikka avokkikin lähtisi nostelemaan.



En ikinä kiinny keneenkään ja aina ollut se ja sama vaikka kavereitakin on muuttanut ja joku on kuollutkin, muijan kanssa riidellessäkin se joskus uhkaillut muuttavansa pois, olen vain tuumannut että tietää kyllä missä ovi on.



En tiedä mitä oman lapsen kanssa tapahtuu? On kuitenkin ainut joka merkitsee jotain? Syntymän jälkeen valvoin 3vrk sen keskoskaapin vieressä ja pystyin tuijottamaan vaan, tuntuu vaan perineen äidin itsepäisen ja kiukkuisen luonteen, leikit jos ei mene niin kuin haluaa lentelee kyllä kaikki vehkeet.



T.m40v

Mielenkiintoista..


Mun äiti lähti kun olin pieni ja en kiinny kehenkään.


Nuorena olin läheisriippuvainen ja en silloinkaan liiemmin kiintynyt vaan pelkäsin yksinoloa. Jossain vaiheessa rupesin viihtymään yksinäni ja ihmisiä tulee ja menee.


Omiin lapsiin suhde on varsin kaksijakoinen. Toisaalta pelkään hysteerisesesti heidän puolestaan ja ihan ahdistun siitä rakkaudesta. Toisaalta taas en halua heidän roikkuvan minussa tai ylipäätänsä olevan liian lähellä.


Äitiäni näin minäkin n 20 v sitten, isäni juo aikalailla ja sukuni kanssa en ole tekemisissä.


Lieneekö näillä jotain tekemistä tunnevammani kanssa..

Tässä keskustelussa on tullut esille mielenkiintoinen jakolinja siinä, miten sukulaisuudesta ajatellaan.

Toiset ajattelevat, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on erityislaatuinen. He ovat muita valmiimpia sietämään vanhempiaan, vaikka olisivat itse hyvin erilaisia. Heidän mielestään rakkaus vanhempaa kohtaan on lapsen velvollisuus samalla tavalla kuin lapsesta huolehtiminen on vanhemman velvollisuus.

Toiset taas eivät tee radikaalia eroa lapsi-vanhempisuhteen ja muiden ihmissuhteiden vällle. He eivät sovella vanhempiin eri kriteereitä kuin ystäviinsä. He elävät ensisijaisesti omaa elämäänsä ja tunnustutavat, että kuten ystävistä, myös perheenjäsenistä voi kasvaa erilleen. -ap