Analysoikaa, mikä on minun ongelmani (liittyy masennukseen ja ahdistukseen)

Vierailija

Olen lapsesta asti tuntenut itseni ulkopuoliseksi. Alle kouluikäisestä minulla on hyviä muistoja, olin onnellinen lapsi. Mutta kun aloitin koulun, tajusin, etten halua olla osa yhteiskuntaa. Tykkäsin olla lapsi, joka ei ajatellut asioita sen kummemmin. Tykkäsin, että sain vain leikkiä, olla turvassa maailmalta ja että minusta pidetään huolta eikä minun tarvitse olla vastuussa itsestäni tai kenestäkään muustakaan ihmisestä.

Tajusin koulussa, että minua ei kiinnosta juuri mikään. No, kielioppi kyllä, koska olin hyvä siinä ja halusin olla myös koko ajan parempi. Kuvaamataitokin oli jees vielä ala-asteen neljännelle tai viidennelle asti, mutta kuudennella aloin jo miettiä ihan muita asioita kuin piirtäminen. Halusin kokea asioita, joita aikuisetkin kokevat. En ollut usein kotona vaan hengailemassa kavereiden kanssa, usein poikia metsästäen (tämä on varmaan aika yleistä, mutta monilla on kuitenkin kiinnostuksen kohteinaan muutakin).

Kiinnostukseni siis alkoi keskittyä  ainoastaan vastakkaiseen sukupuoleen ja kokemuksia pojista alkoi tulla teini-ikäisenä niin paljon, etten enää kaikkia jaksa edes muistaa.

Halusin hyväksyntää pojilta, sillä en pitänyt ulkonäöstäni. Toivoin että he olisivat "pelastaneet" minut. Eivät he kuitenkaan itsetuntoani nostaneet, usein päinvastoin.

Kaikki muut olivat kiinnostuneita asioista - opiskelusta ja harrastuksista. Minä en halunnut tehdä oikeastaan mitään muuta kuin viettää aikaa diskoissa, kotibileissä tai muissa paikoissa, joissa pääsin kontaktiin vastakkaisen sukupuolen kanssa. Pojat olivat minulle koko elämä.

Olisin halunnut olla kaunis ja haluttu, millaiseksi en itseäni tuntenut. Se oli minulle tärkeää, mikään muu ei.

En siis koskaan jaksanut opiskella, joten peruskoulusta pääsin läpi alle kuuden keskiarvolla. Hävettihän se. Oli jälleen yksi syy olla tyytymätön itseensä.

Töitä aloin tehdä parikymppisenä ja huomasin että mieluummin tienaan rahaa kuin menen enää yhteenkään kouluun (pääsin kauppaopistoon mutta lopetin kesken).

Itsetunto-ongelmat ovat väheneet koko ajan ja tunnen itseni jo melko vahvaksi siltä osin. Tämä itsetunnon kohoaminen on kuitenkin johtanut siihen, että olen jo niin riippumaton miesten huomiosta ja yleisesti ihmisten hyväksynnästä, että en näe enää mitään syitä elää. Haaveilin pitkään löytäväni sen oikean miehen, jonka kanssa elää loppuelämä. Sitäkään haavetta minulla ei enää ole. Kysyn itseltäni nykyisin vain että miksi minä olisin jonkun kanssa? Mitä hän minulle voi antaa? En tarvitse hellyyttä enkä edes seksiä. En tarvitse ketään, joka sanoo minulle, että olen kaunis.

Onko kaikkia ihmisiä edes tarkoitettu elämään? Jos ei, miksi kuolema ei ole jo korjannut minua?

N28

Sivut

Kommentit (30)

Vierailija

Oletko ihan varma että sinulla oli onnellinen lapsuus ja että olit onnellinen lapsi? Tuo millainen olit lapsena kuulostaa lähinnä tosi traumatisoituneelta lapselta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Oletko ihan varma että sinulla oli onnellinen lapsuus ja että olit onnellinen lapsi? Tuo millainen olit lapsena kuulostaa lähinnä tosi traumatisoituneelta lapselta.

Mistä olisin saanut lapsena traumoja?

Muistan paljon hyvää lapsuudestani mutta ne eivät siis liity kouluun millään tavalla. Esim. kävimme isän kanssa hiihtämässä, uimassa ja perheen kanssa ulkomailla. Ulkomailla käyminen oli ihaninta mitä tiesin. Kaikki ikävät muistot ovat juurikin kouluun liittyviä. Siellä piti olla kiinnostunut kaikesta. Minä en ollut. En olisi halunnut käydä koulua ollenkaan.

Ap

Vierailija

No onhan se outoa että ainoa syy elää oli saada hyväksyntää muilta ihmisiltä ja sitten kun sitä ei enää tarvitse niin ei halua elääkään. Ikään kuin sinulla ei olisi minkäänlaista omaa identiteettiä. Terapia varmaan auttaisi siinä.

Vierailija

Ei ihmisen ole mikään pakko olla onnellinen. Teot on ne, mitkä jää elämään ihmisen jälkeenkin, ei tunteet. Mieti, mitä haluaisit maailmassa muuttaa tai mitä haluaisit jättää jälkeesi tähän maailmaan ja toimi sen mukaan.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Ei ihmisen ole mikään pakko olla onnellinen. Teot on ne, mitkä jää elämään ihmisen jälkeenkin, ei tunteet. Mieti, mitä haluaisit maailmassa muuttaa tai mitä haluaisit jättää jälkeesi tähän maailmaan ja toimi sen mukaan.

Haluaisin muuttaa niin paljon. Tiedostan kuitenkin että minun panokseni tähän maailmaan olisi yhtä merkittävä kuin kastemadon uloste.

Ap

Vierailija

Onko sulla mitään tavoitteita tai haaveita elämällesi? Ennen haaveilit hyväksynnästä, nyt et tarvitse sitä enää. Onko sulla nyt mitään tavoittelun kohdetta? 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Käytätkö päihteitä? Nuorenako aloitit? Diagnooseja tehty?

En käytä nykyisin enää ollenkaan ja silloin kun käytin, niin hyvin vähän ja hyvin harvoin. Silloin kun olen tavannut miehiä olen ottanut alkoa rohkaisuksi, mutta muuten olen pitänyt sitä täysin turhana ja pidän yhäkin.

Ap

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Onko sulla mitään tavoitteita tai haaveita elämällesi? Ennen haaveilit hyväksynnästä, nyt et tarvitse sitä enää. Onko sulla nyt mitään tavoittelun kohdetta? 

Ei enää minkäänlaisia.

Ap

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sulla mitään tavoitteita tai haaveita elämällesi? Ennen haaveilit hyväksynnästä, nyt et tarvitse sitä enää. Onko sulla nyt mitään tavoittelun kohdetta? 

Ei enää minkäänlaisia.

Ap

Tadaa, siinäpä sulle ratkaisu! Nyt pohtimaan elämän tarkoitusta. Mistä haluat että sut muistetaan kuolemasi jälkeen?

Vierailija

Kerrot että halusit olla kaunis ja haluttu, koska et kokenut olevasi sellainen, ja että halusit hyväksyntää pojilta. Minusta tämä viittaa kovasti siihen, että olet jäänyt vaille jotain tärkeää suhteessasi isääsi. Kävitte hiihtämässä ja uimassa ja ulkomailla, mutta minkälainen tunnesuhde teillä oli? Saitko isältä hyväksyntää ja saiko hän sinut tuntemaan itsesi tärkeäksi ja arvokkaaksi?

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat