Lue keskustelun säännöt.
Analysoikaa, mikä on minun ongelmani (liittyy masennukseen ja ahdistukseen)
31.10.2015 |
Olen lapsesta asti tuntenut itseni ulkopuoliseksi. Alle kouluikäisestä minulla on hyviä muistoja, olin onnellinen lapsi. Mutta kun aloitin koulun, tajusin, etten halua olla osa yhteiskuntaa. Tykkäsin olla lapsi, joka ei ajatellut asioita sen kummemmin. Tykkäsin, että sain vain leikkiä, olla turvassa maailmalta ja että minusta pidetään huolta eikä minun tarvitse olla vastuussa itsestäni tai kenestäkään muustakaan ihmisestä.
Tajusin koulussa, että minua ei kiinnosta juuri mikään. No, kielioppi kyllä, koska olin hyvä siinä ja halusin olla myös koko ajan parempi. Kuvaamataitokin oli jees vielä ala-asteen neljännelle tai viidennelle asti, mutta kuudennella aloin jo miettiä ihan muita asioita kuin piirtäminen. Halusin kokea asioita, joita aikuisetkin kokevat. En ollut usein kotona vaan hengailemassa kavereiden kanssa, usein poikia metsästäen (tämä on varmaan aika yleistä, mutta monilla on kuitenkin kiinnostuksen kohteinaan muutakin).
Kiinnostukseni siis alkoi keskittyä ainoastaan vastakkaiseen sukupuoleen ja kokemuksia pojista alkoi tulla teini-ikäisenä niin paljon, etten enää kaikkia jaksa edes muistaa.
Halusin hyväksyntää pojilta, sillä en pitänyt ulkonäöstäni. Toivoin että he olisivat "pelastaneet" minut. Eivät he kuitenkaan itsetuntoani nostaneet, usein päinvastoin.
Kaikki muut olivat kiinnostuneita asioista - opiskelusta ja harrastuksista. Minä en halunnut tehdä oikeastaan mitään muuta kuin viettää aikaa diskoissa, kotibileissä tai muissa paikoissa, joissa pääsin kontaktiin vastakkaisen sukupuolen kanssa. Pojat olivat minulle koko elämä.
Olisin halunnut olla kaunis ja haluttu, millaiseksi en itseäni tuntenut. Se oli minulle tärkeää, mikään muu ei.
En siis koskaan jaksanut opiskella, joten peruskoulusta pääsin läpi alle kuuden keskiarvolla. Hävettihän se. Oli jälleen yksi syy olla tyytymätön itseensä.
Töitä aloin tehdä parikymppisenä ja huomasin että mieluummin tienaan rahaa kuin menen enää yhteenkään kouluun (pääsin kauppaopistoon mutta lopetin kesken).
Itsetunto-ongelmat ovat väheneet koko ajan ja tunnen itseni jo melko vahvaksi siltä osin. Tämä itsetunnon kohoaminen on kuitenkin johtanut siihen, että olen jo niin riippumaton miesten huomiosta ja yleisesti ihmisten hyväksynnästä, että en näe enää mitään syitä elää. Haaveilin pitkään löytäväni sen oikean miehen, jonka kanssa elää loppuelämä. Sitäkään haavetta minulla ei enää ole. Kysyn itseltäni nykyisin vain että miksi minä olisin jonkun kanssa? Mitä hän minulle voi antaa? En tarvitse hellyyttä enkä edes seksiä. En tarvitse ketään, joka sanoo minulle, että olen kaunis.
Onko kaikkia ihmisiä edes tarkoitettu elämään? Jos ei, miksi kuolema ei ole jo korjannut minua?
N28
Kommentit (30)
Hö. Kaipaisin niin kovasti vastauksia. Ihan millaisia tahansa. Vaikka haukkuja. Ahdistaa niin järjettömästi juuri nyt.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko ihan varma että sinulla oli onnellinen lapsuus ja että olit onnellinen lapsi? Tuo millainen olit lapsena kuulostaa lähinnä tosi traumatisoituneelta lapselta.
Vierailija kirjoitti:
Oletko ihan varma että sinulla oli onnellinen lapsuus ja että olit onnellinen lapsi? Tuo millainen olit lapsena kuulostaa lähinnä tosi traumatisoituneelta lapselta.
Mistä olisin saanut lapsena traumoja?
Muistan paljon hyvää lapsuudestani mutta ne eivät siis liity kouluun millään tavalla. Esim. kävimme isän kanssa hiihtämässä, uimassa ja perheen kanssa ulkomailla. Ulkomailla käyminen oli ihaninta mitä tiesin. Kaikki ikävät muistot ovat juurikin kouluun liittyviä. Siellä piti olla kiinnostunut kaikesta. Minä en ollut. En olisi halunnut käydä koulua ollenkaan.
Ap
No onhan se outoa että ainoa syy elää oli saada hyväksyntää muilta ihmisiltä ja sitten kun sitä ei enää tarvitse niin ei halua elääkään. Ikään kuin sinulla ei olisi minkäänlaista omaa identiteettiä. Terapia varmaan auttaisi siinä.
Ei ihmisen ole mikään pakko olla onnellinen. Teot on ne, mitkä jää elämään ihmisen jälkeenkin, ei tunteet. Mieti, mitä haluaisit maailmassa muuttaa tai mitä haluaisit jättää jälkeesi tähän maailmaan ja toimi sen mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pilu ohjaa onneen, anna sen viedä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käytätkö päihteitä? Nuorenako aloitit? Diagnooseja tehty?
Vierailija kirjoitti:
Ei ihmisen ole mikään pakko olla onnellinen. Teot on ne, mitkä jää elämään ihmisen jälkeenkin, ei tunteet. Mieti, mitä haluaisit maailmassa muuttaa tai mitä haluaisit jättää jälkeesi tähän maailmaan ja toimi sen mukaan.
Haluaisin muuttaa niin paljon. Tiedostan kuitenkin että minun panokseni tähän maailmaan olisi yhtä merkittävä kuin kastemadon uloste.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sulla mitään tavoitteita tai haaveita elämällesi? Ennen haaveilit hyväksynnästä, nyt et tarvitse sitä enää. Onko sulla nyt mitään tavoittelun kohdetta?
Vierailija kirjoitti:
Käytätkö päihteitä? Nuorenako aloitit? Diagnooseja tehty?
En käytä nykyisin enää ollenkaan ja silloin kun käytin, niin hyvin vähän ja hyvin harvoin. Silloin kun olen tavannut miehiä olen ottanut alkoa rohkaisuksi, mutta muuten olen pitänyt sitä täysin turhana ja pidän yhäkin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko sulla mitään tavoitteita tai haaveita elämällesi? Ennen haaveilit hyväksynnästä, nyt et tarvitse sitä enää. Onko sulla nyt mitään tavoittelun kohdetta?
Ei enää minkäänlaisia.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko sulla mitään tavoitteita tai haaveita elämällesi? Ennen haaveilit hyväksynnästä, nyt et tarvitse sitä enää. Onko sulla nyt mitään tavoittelun kohdetta?
Ei enää minkäänlaisia.
Ap
Tadaa, siinäpä sulle ratkaisu! Nyt pohtimaan elämän tarkoitusta. Mistä haluat että sut muistetaan kuolemasi jälkeen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerrot että halusit olla kaunis ja haluttu, koska et kokenut olevasi sellainen, ja että halusit hyväksyntää pojilta. Minusta tämä viittaa kovasti siihen, että olet jäänyt vaille jotain tärkeää suhteessasi isääsi. Kävitte hiihtämässä ja uimassa ja ulkomailla, mutta minkälainen tunnesuhde teillä oli? Saitko isältä hyväksyntää ja saiko hän sinut tuntemaan itsesi tärkeäksi ja arvokkaaksi?
Entä sun suhde äitiin? Tai sisaruksiin? Puhuit vain isästäsi. Sinänsä ymmärrän sua, mä koen elämän myös melko turhana enkä tarvitse ketään tai mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko sulla mitään tavoitteita tai haaveita elämällesi? Ennen haaveilit hyväksynnästä, nyt et tarvitse sitä enää. Onko sulla nyt mitään tavoittelun kohdetta?
Ei enää minkäänlaisia.
Ap
Tadaa, siinäpä sulle ratkaisu! Nyt pohtimaan elämän tarkoitusta. Mistä haluat että sut muistetaan kuolemasi jälkeen?
Mitä väliä sillä on, muistaako kukaan minua kuolemani jälkeen? En välitä asiasta. En ole mitenkään merkittävä henkilö enkä pidä keitään muitakaan ihmisiä merkittävinä. Mielestäni olemme kaikki eläimiä siinä missä linnut ja sudetkin. Ihmiset ovat vain keksineet että pitäisi olla jotenkin merkittävä henkilö. Millään loppujen lopuksi ei ole mitään väliä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kerrot että halusit olla kaunis ja haluttu, koska et kokenut olevasi sellainen, ja että halusit hyväksyntää pojilta. Minusta tämä viittaa kovasti siihen, että olet jäänyt vaille jotain tärkeää suhteessasi isääsi. Kävitte hiihtämässä ja uimassa ja ulkomailla, mutta minkälainen tunnesuhde teillä oli? Saitko isältä hyväksyntää ja saiko hän sinut tuntemaan itsesi tärkeäksi ja arvokkaaksi?
En hakenut isältä hyväksyntää tai kokenut tarpeelliseksi tuntea itseäni tärkeäksi ja arvokkaaksi. Oli vaan kiva hiihtää ja uida, ihan hiljaa. Minulla oli silloin hyvä olla. En koskaan ajatellut etten olisi arvokas silloin kun sain tehdä asioita joista pidin. Koulussa tunsin itseni huonoksi, sillä en välittänyt silloinkaan olla ihmisten kanssa tekemisissä. Olen lapsesta asti ollut erakkoluonne. Nauttinut hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Teini-iässä tosin tuli vaihe kun enää oma rauha ei tuntunut hyvältä, silloin en juurikaan kotona ollut. Mutta nyt vajaa kolmekymppisenä olen taas se sama hiljainen ja vetäytyvä kuten lapsena.
En muuten tunne itseäni tämän ikäiseksi. Olen mieleltäni jotenkin iätön. En ajattele ikääni juurikaan, mutta ainakaan en tunne olevani enää teini mutten myöskään aikuinen. En tiedä tuleeko minusta koskaan aikuista. Se on absurdi ajatus.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerrot että halusit olla kaunis ja haluttu, koska et kokenut olevasi sellainen, ja että halusit hyväksyntää pojilta. Minusta tämä viittaa kovasti siihen, että olet jäänyt vaille jotain tärkeää suhteessasi isääsi. Kävitte hiihtämässä ja uimassa ja ulkomailla, mutta minkälainen tunnesuhde teillä oli? Saitko isältä hyväksyntää ja saiko hän sinut tuntemaan itsesi tärkeäksi ja arvokkaaksi?
En hakenut isältä hyväksyntää tai kokenut tarpeelliseksi tuntea itseäni tärkeäksi ja arvokkaaksi. Oli vaan kiva hiihtää ja uida, ihan hiljaa. Minulla oli silloin hyvä olla. En koskaan ajatellut etten olisi arvokas silloin kun sain tehdä asioita joista pidin. Koulussa tunsin itseni huonoksi, sillä en välittänyt silloinkaan olla ihmisten kanssa tekemisissä. Olen lapsesta asti ollut erakkoluonne. Nauttinut hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Teini-iässä tosin tuli vaihe kun enää oma rauha ei tuntunut hyvältä, silloin en juurikaan kotona ollut. Mutta nyt vajaa kolmekymppisenä olen taas se sama hiljainen ja vetäytyvä kuten lapsena.
En muuten tunne itseäni tämän ikäiseksi. Olen mieleltäni jotenkin iätön. En ajattele ikääni juurikaan, mutta ainakaan en tunne olevani enää teini mutten myöskään aikuinen. En tiedä tuleeko minusta koskaan aikuista. Se on absurdi ajatus.
Ap
Kiertelet ja kaartelet vastaamista ja puhut asian vierestä. Osaatko hahmottaa, miksi et hakenut isältä hyväksyntää, mutta hait sitä vierailta pojilta? Saiko isä sinut tuntemaan olevasi kaunis?
Vierailija kirjoitti:
Entä sun suhde äitiin? Tai sisaruksiin? Puhuit vain isästäsi. Sinänsä ymmärrän sua, mä koen elämän myös melko turhana enkä tarvitse ketään tai mitään.
Äitiini minulla on hyvin läheiset välit yhä edelleen. Hänen kanssaan en vaan ole juurikaan tehnyt asioita, sillä hän on ollut niin paljon töissä. Isäni taas oli pitkään työttömänä ja tehnyt muutenkin erilaista työtä kuin äitini, joten hänellä oli enemmän aikaa tehdä asioita minun kanssani.
Isäni on myös erityyppinen kuin äitini - hän tykkää liikkua (uida, pyöräillä, kalastaa, metsästää, hiihtää jne), kun taas äitini enemmän sellainen koti-ihminen, joka tekee ruokaa, ompelee, siivoaa jne.
Minä en ole kumpaakaan. Istun koneella, tai nyt älypuhelin-aikakaudella puhelimella netissä ja luen keskustelupalstoja. Ne ovat mielenkiintoisia, sillä olen kiinnostunut ihmisten ajatusmaailmasta ja toki myös haluan parhaani mukaan auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua.
Ap
Up