Milloin itse koit aikuistuneesi? Kuinka kauan olet ollut nykyinen minäsi?

Muutto omilleen miesystävän kanssa kotoa, vaikea suhde, petetyksi ja jätetyksi tuleminen, kokonaan oman vuokra-asunnon hankkiminen, 6 vuotta vaikeita mielenterveysongelmia...

Nyt 23-vuotiaana tunnen, että olen itsenäistynyt täysin, mutta aikuinen en vielä ole. Olen ihan hukassa, työtön, enkä tiedä mitä teen tai mitä haluaisin tehdä. Parempaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa kokoajan...

28-vuotiaana, kun opetin vuoden verran sijaisena lukiossa. Aikaisemmin olin aina samaistunut ennemmin lukioikäiseen itseeni kuin mihinkään epämääräiseen aikuisen hahmoon. Tuon vuoden aikana tuli kuitenkin harvinaisen selväksi, mikä ero lukiolaisella ja aikuisella oli, ja tunsin muutenkin vanhenevani monta vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Täällä nainen 33v., joka ei ole vieläkään aikuistunut, jos se tarkoittaa taloudellista ja henkistä riippumattomuutta.

Äidiksi tullessani tulin huomattavasti epäitsekkäämmäksi, olin 28.

Äidistäni en ole napanuoraa katkaissut vieläkään henkisesti enkä taloudellisesti, koska saan sieltä suunnalta milloin vain rahaa, ja sitä tulee pyytämättäkin. He tukivat minua säännöllisesti kuukausittain opiskeluajan. Vanhempani mahdollistivat esimerkiksi talonoston takauksella ja kaksi hoitovapaatani.

Henkinen kasvu jatkuu edelleen myös ihan ihmisenä.

Miehestäni olen tottakai riippuvainen ihan henkisestikin enkä osaa kuvitella elämää ilman häntä.

Ihan vaan mielenkiinnosta, olitko tosi itsekäs ennen lapsia? Rajoittuuko nykyinen epäitsekkyytesi lasten ulkopuolelle, jos niin miten?

ikuistuin henkisesti 43-vuotiaana. Siihen asti olin ollut pikkulapsen asteella oleva kynnysmatto (henkiseltä rakenteeltani). Nyt olen 46 v.

Vierailija kirjoitti:

Juuri eilen illalla pohdin sitä, ettei elinikä riitä alkuunkaan käsittämään mistä siiä on kyse. En ehdi kasvaa aikuiseksi enkä valmiiksi, aina taaksepäin katsele tuntee olleensa silloin-ja-illoin niin kauhean lapsellinen ja tyhmä.

Jos olen hyvin onnekas, elämäni on nyt puolivälissä, mutta luultavasti jo sen ylikin (45). Kaikki on ihan kesken ja vasta päässyt eroon pahimmista kasvukivuista!

Kun pääsin omilleni asumaan, 34-v, ihanaa kun nyt ei tarvitse pelätä juopuneita ja ainainen virsi "niin kun sinä et voi sanoa" taukosi.  Raha-asiat hoidettu jo alaikäisestä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen mielestäni ollut nykyinen minäni siitä asti, kun pikkulapsiajasta alan muistaa olemiseni. Toki ajattelu on muuttunut lapsuudesta aikuisuuteen ja aikuisuuden sisälläkin elämänkokemuksen myötä, mutta ei ajattelu ole minä. Minä olen se tietoisuus jossa ajattelu tapahtuu, se sanaton tuntemus olemassaolemisesta. Se on ollut sama niin kauan kuin muistan. 

Olen tosin myös ajattelun ja toiminnan tasolla ollut aina "vanha sielu", sellainen joka olin jo kouluikäisenä rauhallinen ja vakava luonne. Ei minulla ole koskaan ollut halua nuorten ihmisten "koohotuksiin" vaan olin nuorenakin semmoinen rauhallinen kirjatoukka. Kyllä minä mielestäni jossain 15-vuotiaana olin jo hyvin aikuinen, monessa mielessä jopa sellainen mitä monet mieltävät eläkeikäisen elämäksi ja mietteiksi :D

Herttinen sentään, onko muitakin tuollaisia kuin vain minä?! :O Minusta on tuntunut tuollaiselta ihan aina, ja nyt olen juuri pian täyttämässä viisikymmentä.

Olin kovin erilainen kuin muut ikäiseni, siis kouluvuosinani, ja viihdyin aina parhaiten monta vuotta minua vanhempien kanssa. Olin vastuuntuntoinen perusluonteeltani, ja siksipä siihen aikaan yli viisikymppiset vanhempani jättivät esimerkiksi perheen laskujen maksun minun huolekseni siitä saakka, kun olin n. 13-vuotias. Nyt on tietysti ymmärrettävä, että asuimme pienessä kylässä, jossa lähes kaikki tunsivat toisensa, ja postissa oli tuttu konttorinhoitaja (muistatteko ihmiset vielä Postipankin - kuin aivan toista maailmaa kuin nykyään), jolle äiti oli kertonut, että minulle saa antaa rahaa käteen vanhempieni tileiltä. Olin iloinen ja ylpeä luottamustehtävästäni enkä kertaakaan käyttänyt asemaani väärin.

Olen monta kertaa sanonut, että vaikka olin teini-ikäinen, en koskaan ollut murrosiässä. Minulle ei yksinkertaisesti tullut mitään kapinavaihetta, vaan vetäydyin mieluiten omaan huoneeseeni kirjojen ja musiikin pariin. Minua ei kiinnostaneet senhetkiset hip-tyylisuuntaukset fiftari- tai punkmusiikki, ei edes uusi aalto, vaan löysin jotain aivan omaa: Beatlesit ja muun 60-luvun musikin. Olin todellinen outolintu yläasteen luokallani. Lukiossa elämä vähän helpottui, kun sieltä löytyi vähän rennompaa sakkia, jotka olivat huomattavasti suvaitsevaisempia kuin yläasteikäiset penskat.

15-vuotiaana sitten koin jonkinlaisen "valaistumisen", jonka myöhemmällä iällä olen älynnyt vedenjakajksi lapsuuden/nuoruuden ja aikuistumisen välillä. Se oli John Lennonin murha joulukuussa 1980. Sen jälkeen kaikki muuttui, niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Olen mielestäni tosi nuori (Oon 34), mutta istuessani bussissa teiniporukan viereen tunnen itseni todella, todella aikuiseksi. Ja kun telkkarista osuu silmään Hottikset. Teini ja teinimäinen olen ollut itsekin (vaikka kypsä ja fiksu olin silloinkin) mutta hottixet-tyyppinen kakara en koskaan! 

Aikuisuudessakin on vaiheita. Itseni olen kokenut olevani 11-vuotiaasta. Kotoa muutin 20-vuotiaana, mutta vasta 23-vuotiaana aloin kyetä tekemään oikeita valintoja ja ottamaan vastuuta. Sitä ennen vain haahuilin. Äidiksi tulin 26-vuotiaana, siinä tuli kypsyttyä lisää. Vasta kolmekymppisenä työllistyin omalle alalle ja saavutin taloudellisen itsenäisyyden. Silloin tuntui tosi aikuiselta ja luulin tietäväni, mitä elämä on.

Nyt olen 45 ja joutunut elämään läpi todella raskaita vuosia, jotka ovat muuttaneet elämänkatsomukseni kokonaan toiseksi. Nöyryys, herkkyys ja empatiakyky ovat lisääntyneet, enkä enää ole niin voimieni tunnossa kuin kolmekymppisenä. Silloin en vielä oikeasti tajunnut kaiken katoavaisuutta ja sitä, että elämässä voi tapahtua täysin hallitsemattomia asioita.

Enpä taida olla täysin aikuinen vieläkään ja olen kuitenkin jo 36.

Perheeseeni ja sukuuni verrattuna olen kuitenkin ollut aikuinen jo 16-vuotiaana. Ei voi kauhalla vaatia jos on lusikalla annettu.

Suurin este lopulliselle aikuistumiselleni on siinä, että en ole taloudellisesti itsenäinen vieläkään, vaikka pitkään olen tehnyt hartiavoimin työtä sen eteen. Toisaalta haluan oppia olemaan myös armollinen itselleni. Epäonnistuminen ei ole kiinni laiskuudestani tai tyhmyydestäni, vaan olosuhteista. Ja joka päivä pääsen lähemmäs tavoitettani. Läheiset vaativat vaihtamaan alaa, mutta minun mielestäni olisi hyvin tyhmää luovuttaa tällä alalla nyt kun alan vihdoin hirveän työn jälkeen olla aika hyvissä asemissa ja pärjääminen on aivan kulman takana. Tämän ikäisenä alaa vaihtamalla tässä taloustilanteessa jää todella helposti luukäteen, eikä se välttämättä juurikaan parantaisi kykyäni taloudelliseen itsenäisyyteen. Mielestäni tämä on selvä asia ja silti mm. mieheni ja hänen vanhempansa pitävät minua vastuuttomana, kun mies joutuu maksamaan suurimman osan menoistamme toistaiseksi.

Nyt mies on ilmoittanut haluavansa erota, joten ainakaan hänen ei tarvitse enää kärsiä siitä että puoliso on kiviriippana. Itse aion pitää pään kylmänä ja saavuttaa sen kulman takana odottavan menestyksen, jotta kaikki näkevät että en tosiaankaan ole turhia haavekuvia elätellyt, vaan ihan tosissani rakentanut itselleni uran, jolla minun on mahdollista toimia pitkään tuloksellisesti.

En tiedä kumpi puoli tässä nyt sitten on vähemmän "aikuinen". Rahaa jos tuijotetaan niin vika on minussa, mutta asiat eivät ole niin selkeitä mielestäni. Sekö sitten on parempi, että menen jonnekin kaupan kassalle, jossa työpaikka on epävarma ja tulot ikuisesti pienet? Toki jos en muuhun pystyisi niin menisin, mutta kun pystyn.

Up!

Mahdotonta vastata mitään tiettyä ikää. Ei aikuistuminen ole mikään taikaiskusta tapahtuva asia, jonka jälkeen on aikuinen. Se on kasvamista, prosessi, joka jatkuu ja etenee pikku hiljaa. Omalla kohdallani tuo prosessi alkoi joskus 16-vuotiaana kun ensimmäisen kerran muutin pois kotoa, mutta nyt 20+-vuotiaana se jatkuu edelleen. Ja hyvä niin.

Nykyinen minäni olen ollut aina, toki kasvan ja saan uusia kerroksia ajan mittaan.

En ole kai oikein koskaan tuntenut olevani aikuinen tai erityisen järkevä, ja ikää on silti jo 52 vuotta. Ei silti, useimmat samanikäiset eivät tunnu sen aikuisemmilta. Vanhempien hyväksyntää päätöksille en ole koskaan kysellyt, ja taloudellisesti itsenäistyin vähän päältä parikymppisenä.

Jotenkin tuntuu, että ei-aikuisuuden fiilikseni liittyisi siihen, että lapsena ja teininä ollessani isäni usein käyttäytyi kuin mikäkin pahainen kakara, jolta puuttuu impulssikontrolli täysin. Sellainen kaikki mulle nyt heti -ihminen. Ja ettei äitinikään ymmärtänyt hankkiutua moisesta eroon. Saa siinä nyt sitten jotenkin kotoa mallia, miten olla aikuista!

Täytän pian 24 eikä vielä tunnu aikuiselta. Jonkunnäköinen henkinen kasvu tapahtui 21-vuotiaana, mutta sen jälkeen ei mainittavaa kehitystä. Eikä mulla ole mikään kiire aikuistua vielä, aikuisten elämä on tylsää.

Olen joka hetkenä ollut aina 'nykyinen minäni' .

Muutin 17-vuotiaana yksin ja koin olevani niin aikuinen... no, siinä kuoli läheisiä vuoden sisään aivan liikaakin ja olin usvassa. 20-vuotiaana sain nykyisen työpaikkani ja voisin sanoa, että aikuistumista alkoi tapahtumaan ja vauvan kuvat pyöri silmissä. Nyt 23-vuotiaana sain esikoiseni ja aikalailla samanlainen minä olen, kuin muutama vuosi sitten, paitsi arvot on mennyt eri järjestykseen tietyiltä osin. Tietynlainen lapsellisuus minussa on, täytyyhän sitä jättää kytemään, pilke silmäkulmasss;)

Olin 25-vuotias. Esikoinen syntyi tuolloin ja huomasin näkeväni maailman aivan erilailla. Tietty nuoruuden naiivius ja epävarmuus lähti pois ja ajattelen asiat paljon moniuloitteisemmin nykyään.

En mä vieläkään ole sellainen "vakava" aikuinen, pelleilen ja riehun lapsen kanssa, mutta tuo lapsen syntymä muutti mua tosi paljon, ja sen muutoksen koen aikuistumiseksi.

Nykyinen minäni olen ollut nyt pari vuotta.