Olen lasten vuoksi yhdessä miehen kanssa jota en rakasta enkä halua.

Jaa, no miksi täällä ruikutat? Jos ei halua erota, niin mitä sitten. Oma on miehesi.

Sä olet halunnut lapsia ja totetit sen mutta odotat että mies haluaa erota jotta sinun ei tarvi sitä toteuttaa.

Niin minäkin olen. Eikä mies halua erota. Pikkuhiljaa tässä teen valmisteluja siihen hetkeen, kun vihellän pelin poikki. Ei elämäänsä voi tälläiseen uhrata. Kumpikaan vanhemmista.

Lähinnä haluaisin tietää miten siitä ukosta pääsis eroon...ei tätä arkea oikein jaksa enää...toisen kanssa ei voi puhuakaan kun riitaa pukkaa.

Olen siis yrittänyt monta kertaa erota, mutta mies vain kinuaa ettei voi elää ilman minua, tekee vaikka itsarin jos jätän...en voi kantaa omallatunnolla sitä, että lasteni isä tekee itsemurhan meidän eron vuoksi.

Semmonen rassukkahan se on että ei pysty heitteillekään jättää.

Kai

sit kuiteskin kiskot hyvät elarit mieheltä?

Jotenkin epäreilua miestä kohtaan, jos olet aluksi antanut ymmärtää, että yhdessä ollaan rakkaudesta.

Vierailija kirjoitti:

Niin minäkin olen. Eikä mies halua erota. Pikkuhiljaa tässä teen valmisteluja siihen hetkeen, kun vihellän pelin poikki. Ei elämäänsä voi tälläiseen uhrata. Kumpikaan vanhemmista.

Niin että rikot sit lasten elämän? Hyvin sulla arvot kohdillaan, minä ensin!

Täällä sama tilanne mut lapsia yksi. Ollaan vaan kämpiksiä.. uskon että hänellä yhtä lailla sutinaa kun itselläni. 

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä haluaisin tietää miten siitä ukosta pääsis eroon...ei tätä arkea oikein jaksa enää...toisen kanssa ei voi puhuakaan kun riitaa pukkaa.

Olen siis yrittänyt monta kertaa erota, mutta mies vain kinuaa ettei voi elää ilman minua, tekee vaikka itsarin jos jätän...en voi kantaa omallatunnolla sitä, että lasteni isä tekee itsemurhan meidän eron vuoksi.

Semmonen rassukkahan se on että ei pysty heitteillekään jättää.

Taako huono suhde sen että hän ei toteuttaisi uhkausta. Epäilen. Lasten puolesta toki hirvittää tilanne jossa molemmat vanhemmat tuntuu olevan täysin vastuuttomia.

Mulla vähän sama, mutta sikäli onni verrattuna aloittajaan, että mies koittaa ymmärtää minua paremmin. Mutta ei sillä lailla "anna" jättää, eli ei luovuta. :/  Itsekin teen töitä muuttuakseni, mutta en silti ole varma, miksi olen mieheni kanssa (paitsi lasten takia) ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan, eli mitä haluan. En oikein ymmärrä, miksi mies ei jätä minua tai miks ei luovuta, kun mä oon niin hirveä. 

Minun on myös vaikeaa jättää miestä, kun hänessä ei ole mitään erityistä vikaa, minä en vain tunne että rakastaisin häntä enkä tunne hänenkään rakkauttaan, vaikka sitä varmaankin on.

En käsitä.tuollaista asennetta ollenkaan. Avioliittopuheissaankin pappi puhuu rakkaudeata tahdon asiana.

Kyllä sun nyt täytyisi sen ukon kanssa jaksaa yksiavioisesti elää, jonka kanssa olet lapsia alkanut tehdä. Ja jonka kanssa olet luvannut loppuelämäsi olla. Eri asia edes, jos olisit suunnitelmasi aluksi sanonut ja olisitte niin sopineet. Silti lapset kärsisivät.

Mokoma pettäjä.

Todella erikoista että tekee noin monta lasta miehen kanssa jota ei edes rakasta. Ja toiseksi, meillä jokaisella on vain yksi elämä, ja se on liian lyhyt elämiseen ihmisen kanssa jota ei rakasta. Ja kun lapsia on tullut tehtyä, pitää vaan hoitaa ero niin että lapset kärsivät mahdollisimman vähän.

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä haluaisin tietää miten siitä ukosta pääsis eroon...ei tätä arkea oikein jaksa enää...toisen kanssa ei voi puhuakaan kun riitaa pukkaa.

Olen siis yrittänyt monta kertaa erota, mutta mies vain kinuaa ettei voi elää ilman minua, tekee vaikka itsarin jos jätän...en voi kantaa omallatunnolla sitä, että lasteni isä tekee itsemurhan meidän eron vuoksi.

Semmonen rassukkahan se on että ei pysty heitteillekään jättää.

Tästä viestistä jäi kyllä vaikutelma, että tunnut toisaalta olevan tyytyväinen vallasasemastasi. Heikko mies, rassukka, joka ruikuttaa perääsi eikä selviäisi päivääkään hengissä ilman sinua... En tiedä, onko tuo enemmän miehesi vähättelyä vai itsesi ylistämistä. Että onko tosiaan niin, että mies ei "anna" teidän erota, vai että sinä et ole valmis luopumaan tästä asetelmasta? 

Mä vihaan pettäjiä. Ap, miehesi rakastaa sinua ja siksi roikkuu sinussa. Jätä hänet ja anna mahdollisuus parempaan elämään!!! Tajuaa kyllä pian eron jälkeen sen, vaikka irti on vaikea päästää.

Nyt tukit sen turpas ja elät sen miehes kanssa niinkuin olette luvannut.

Rakkaus ja rakkaus, kylläpä se on joillekin valtavan iso ja rikkomaton asia. Olen ollut mieheni kanssa lähes 20 vuotta ja en usko, että kumpikaan on tuntenut koko suhteen aikana tätä suurta ja ihmeellistä rakkautta toista kohtaan. Välittämistä kyllä, mutta rakkaudesta en puhuisi. Lapsiakin olemme tehneet yhdessä tuumin ja yhteen hiileen puhaltaneet kauan. Kumpikaan ei ole pettänyt toista, mutta asiat muuttuvat. Välittäminen toisesta on hiipunut vähäiseksi ja tilalle on astunut lähinnä velvollisuus ja yhteisen arjen läpivienti. Miksi pitäisi jumiutua toiseen ihmiseen jos yhdessä ei ole mukava olla? Onko sellainen lapsillekaan hyvä esimerkki? Että äiti ja isi ovat vain ja ainoastaan heidän takia yhdessä vaikka yhdessäolo on pelkkää kyräilyä puolin ja toisin? Eikö mikään saisi muuttua vaikka kaikki muuttuu koko ajan jonkun verran ja vakiota ei ole?

Meilläkään mies ei halua erota ja ymmärränhän minä hänen pelkonsa. Pelkään itsekin, mutta eri tavoin. En pelkää minun ja lasten eron jälkeistä elämää, mutta pelkään sitä miten miehen elämä muuttuu täydellisesti kun lähden. Lapsilta en isää vie, vien vain itseni pois mieheltäni. Miehen arki muuttuu kuitenkin silloin kaikilta muilta osilta paitsi työn kohdalta, koska kotiarki on ollut hänelle aina pedattuna valmiiksi. En halua kuulostaa omahyväiseltä, mutta näin asiat ovat menneet. Miehen elämän tukipylväät ovat olleet työ, perhe ja koti, tässä järjestyksessä. Kun kaksi niistä pylväistä kaatuu, sortuu koko rakennelma ja sitä mies pelkää. Niin myös minä. Niinpä elo jatkuu tällaisena toistaiseksi ja mietin koko ajan miten voisin tukea miehen muita tukipylväitä niin, että pystyn lähtemään rauhallisin mielin. Niinpä ap neuvon sinuakin hieman rauhoittumaan. Asiat järjestyvät kyllä, mutta voit antaa niille aikaa järjestäytyä. Sinun onnellisuus ei ole muutamasta kuukaudesta kiinni.

Sinä haluat erota, mies ei, joten pysytte yhdessä? Mikä on se ongelma vai onko ollenkaan? Avioeron saa laitettua vireille jos haluaa, voi muuttaa pois jne. Kuulostaa känkkäränkän kitinältä.

Pärjäätkö tosiaan taloudellisesti neljän lapsen kanssa yksinäsi? Monelle se on tullut yllätyksenä.

Naiset ovat kautta ihmiskunnan historian olleet pinnallisia, vallanhaluisia itsekkäitä pettureita, joten tuskin siinä suhteessa paljoakaan yleisestä naisten ajattelumaailmasta eroat ajatuksines. Se mies joka aikoinaan lausui: "ilman naista ei voi olla muttei niiden kanssa voi elää" taitaa olla oikeassa -itse toki ajattelin jatkossa elää ilman naista, kun en halua koko elämääni uhrata naisen kanssa tahtojen taistelun harrastamiseen.

Se on kumma kun naiset puhuu ulkokoreudesta ja rahasta kun heitä kohtaan katsoo, mutta todellisuudessa suurin osa naisista katsoo miehiä vain kolmen asian suhteen ja ne ovat raha, valta ja ulkokuori! On sitten olemassa toki myös se toinen valta ryhmä naisia jotka etsivät vain siittäjää lapselleen ja ehkä myös sitä "aasia" joka elättää ja maksaa kaiken.

Meilläkin vastaava kamala tilanne. Ei enää asuta yhdessä, mutta olen raskaana ja on vanhempi yhteinen lapsi. Alkuun tuntu neljä vuotta sitten mahtavalta erota: pärjäsin hyvin yksin ja elämä oli valoisaa. Noin vuoden kuluttua mies rukoili, että yritetään vielä. Siitä asti on ollut tätä kiduttavaa onoffia: Asutaan erillään, mutta välillä mies pyörii nurkissa: on ihana ja huomaavainen. Sitten taas ahdistuu ja kokee olevansa vankilassa ja häipyy. Muita suhteitakin hänellä on ollu. Minulla ei. Roikun vaan tässä ja toivon, että minulla olisi voimaa puhaltaa peli poikki. Raskaus oli vahinko, mutta toisaalta tuntui väärältä tehdä abortti vaikka tilanne onkin epämääräinen. Hävettää läheisten sääli ja ihmettely, että olen tällaisessa suhteessa raskaana. Päiväkoti kyselee jatkuvasti milloin osoitteemme yhdistyy. En viitsi kertoa heille todellista tilannetta ja, että epäilen ettei muutosta ole luvassa. Mies on itse päiväkotiin sanonut, että muutetaan yhteen. Luulen, että koko tilanne on masentanut ja kuluttanut mut loppuun. Elän päivä kerrallaan. Viikko sitten mies taas lähti, kun ei jaksanut. Mä mietin vaan kuinka ihana olisi mennä karkuun: muuttaa satojen kilometrien pääjän, muuttaa numero. Elää edes muutama vuosi yksin ja rauhassa. Ilman yöllisiä soittoja, ovikellon pirinää ja ikkunan alla huutelua, kun mies haluaakin taas takaisin. En usko, että tässä on enää vuosiin ollut rakkautta. Toivokin on pikkuhiljaa murentunut. Ne pimentää ne hyvätkin ajat ja koen syyllisyyttää siitä etten enää osaa yrittää tosissani muttei minulla myöskään ole päättäväisyyttä lopettaa tätä. Olisi ihana saada vertaistukea. Lukea miten ihmiset on selvinnyt tämmöisestä. Mutta tuntuu, että olen ainut. Muut osaa olla kypsempiä: joko eroaa tai on yhdessä. Kukaan muu ei elä tämmöisessä hirveässä pimeässä välimaastossa.