Lue keskustelun säännöt.
Tänään tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun keskimmäinen lapsemme kuoli syöpään.
09.02.2006 |
Tasan kaksi vuotta sitten jouduimme tekemään elämämme vaikeimman päätöksen; laskea rakkaamme vapaaksi. Hänellä todettiin maksasyöpä, kun hän oli 1v6kk vuotias. 6 kuukautta hän jaksoi taistella, kunnes kipu ja syöpä vei voiton. Hoidot eivät tepsineet ja lääkäri antoi elinaikaa muutaman kuukauden. Viimeisen viikon lapsi oli armollisessa tajuttomuuden tilassa. Ei enää tässä maailmassa, mutta ei vielä toisessakaan maailmassa siinä sängyssä ei maannut meidän oma murumme vaan hänen ruumiinsa, sielu oli jo irtaantunut muualle, joka oli valmiina lähtöön, odottamassa ainoastaan lähtölupaa. Hän oli hengityskoneessa, koska keuhkot eivät toimineet enää kunnolla ja myös munuaiset olivat lakanneet toimimasta. Kyse oli enää tunneista. Teimme silloin elämämme raskaimman päätöksen ja annoimme lääkäreiden sammuttaa hengityskoneen. Ja juuri ennen aamunkoittoa, hänen sielunsa pääsi vapaaksi ja nukahti rauhallisesti pois, tuntematta enää kipua ja tuskaa. Esikoinen (silloin 4 vuotta) kertoi, että oli nähnyt yöllä hassua unta ja kuinka pikkuveikka oli ilmestynyt hänen uneensa. Veikka oli sitten vilkuttanut unessa siskolleen, sanonut, että nähdään ja muuttunut linnuksi. Kun soitimme vanhemmilleni, missä esikoinen oli hoidossa, niin esikoinen sanoi miehelleni; Et isi arvaa millasta unta mä näin. Mä näin sellasta unta, että X muuttui linnuksi ja lensi kauas pois. Lapsi olisi täyttänyt kaksi vuotta 10.2 eli hän ei nähnyt toista syntymäpäiväänsä. Kuopus syntyi puoli vuotta sitten ja hän on aivan kuin isoveljensä, samanlainen nenä ja silmät.
Kommentit (29)
Kai sen on sitten niin tarkoitettu, vaikka tuntuukin pahalta :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntemuksesi ettei lapsesi ollut enää tässä hetkessä vaikka hän sielunsa oli kiinni elämässä on todella vahva ja kaunis hetki. Teistä pidettiin tuolloin hyvää huolta ette olleet yksin. Oli luopumisen aika ja uuden alku. Sinä tunsit sen. Eikä mikään maailmassa saisi sinua luopumaan siitä hetkestä.
Onneksi surukin saa ajan myötä kauniita sävyjä ja se tuska väistyy taka-alalle. Ja - minun mielestäni kuitenkin lohdullista - lapselle olisi voinut elämässä tulla eteen monia hyvin kamalia asioita, joilta hän pois muuttaessaan on säästynyt.
Itsekin kaksi menettänyt ennen syntymää
Itkettää ajatus siitä, että lapseni kuolisi ennen minua...ei kenenkään toivoisi näkevän oman lapsensa kuolemaa ja vielä niin pienen lapsen, niin pienen viattoman enkelin..:´(
Niin väärin se on, kun pieni,viaton vauva tai taapero elää sen pienen elämänsä kovista tuskista kärsien...kun äiti tietää ettei koskaan näe ensiaskeleita, kuule ensimmäisiä sanoja tai saata ensimmäistä kertaa koulutielle...
kun vauva katsoo tuskissaan sitä rakkaintaan; äitiään, apua anoen, ne pienet surulliset, tuskaiset silmät suurina ja kysyvinä; luottavaisina, ymmärtämättä, että ei koskaan opi äitiään kunnolla tuntemaan, ymmärtämättä, että äiti antaisi vaikka oman henkensä lapsensa puolesta, jos se vaan jotenkin auttaisi....
Musertava tuska...miten siitä voisi selvitä..ahdistaa niin ajatellakin..
Voimia teille rakkaat ystävät. Olette vahvoja ihmisiä.
Elämää ei aina pysty ymmärtämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pienten lasten äidin ja saa palan nousemaan kurkkuun:(
Voimia kaikille oman pienokaisensa menettäneille, suru on varmasti pohjaton...
Voimia teille - koko perheelle.
Ei tässä muuta osaa sanoa tämän itkun keskeltä. Toivottavasti taas tällaisen luettuani osaan nauttia lapsistani vieläkin enemmän.
terveisin kolmen lapsen äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pieni poikani syntyi lokakuussa 2003. Syntyessä huomattiin sydämmessä reikä. Vaikka reikä ei ollut paha, niin siinä ehti miettiä ja ajatella jo vaikka mitä. Mielessäni jo vietin hautajaisia (on se ihmismieli kauhea). Nautin pojastani kuin viimeistä päivää. Kaikki pelkoni osoittautuivat sittemmin turhiksi. Tänäkin päivänä pieni taaperoni on luonamme. Reikä meni umpeen ja elämä hymyilee tällä hetkellä.
*voimahali* ap:lle. Syvä osanottoni...... sanoin ei pysty kertokaan kuinka pahalta tuntuu noin kovasta lukea.
Kyyneleet valuvat...enkä nää edes kirjoittaa. Lämmin halaus sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä tuli marraskuussa kaksi vuotta esikoistytön menetyksestä ja kyllä se vuosipäivä on aina raskas. Haluan kuitenkin toivottaa elämääsi paljon iloa, valoa ja rakkautta.
T: Enkelitytön äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella kauniisti kirjoitettu.
Nyt meni arvot uusiksi !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon olette joutunut kokemaan, paljosta luopumaan.
Toivottavasti perheenne on selvinnyt pahimman yli ja jaksanut jatkaa elämää. Voimia sinulle ja perheellesi.
Kyyneleet valuvat poskia pitkin...
Meidän poika on syntynyt 10.2. ja alku hankaluuksien jälkeen saimme pitää poikamme onneksi luonamme.
*halaus*
T: itsekkin pienen syöpäenkelin äiti. Meidän esikoinen kuoli leukemiaan vuoden ikäisenä 6 vuotta sitten.