Tunnen olevani yksinäinen ja kaiken ulkopuolella - vaikka minulla on perhe ja kavereita!

Vierailija

Niin. Olen nuori nainen, naimisissa, yksi lapsi.

Koko elämäni olen tuntenut olevani "piirien" ulkopuolella ja jotenkin sosiaalisesti omituinen, mutta nyt tämä tunne on voimistunut entisestään, kun lapsen hoitokuviot mutkistuivat niin ettemme pääse mihinkään bileisiin tai tapahtumiin (joiden pointtina ei siis minulle ole alkoholi - olen absolutisti - vaan ihmisten tapaaminen). Minulla on kyllä paljon tuttavia ja sitäkin enemmän hyvänpäiväntuttuja sekä lisäksi muutama ystäväksi laskettava ihminen jotka valitettavasti ovat muuttaneet kauas kotikaupungistani. Suuri osa nykyisistä kavereista on joko töiden tai lapsen kautta tulleita, eli tavallaan olemme tutustuneet "pakosta" ja koen, että monien kanssa en olisi lainkaan tekemisissä ilman työ-lapsi-harrastus-kuvioita.

Mutta se tunne. Olen ihan pihalla kaupungin oman ikäisistä eli hipsteri-piireistä jotka näyttävät pyörivän samoissa tapahtumissa ja keikoilla puhumattakaan yhteisistä mökkiviikonlopuista jne. Ja tuntuu, ettei minulla enää ole yhtäkään oikeaa ystävää, jonka kanssa voisin harrastaa noita samoja asioita (miehen kanssa kyllä voin, jos lastenhoito järjestyy, mutta ei se ole sama asia). Tai edes viettää aikaa ilman lapsia jaloissa pyörimässä tai töistä tms. puhumista, eli ihan vaan kavereiden kesken.

Nytkin vietetään lomaa lapsen kanssa niin, että mies on töissä. Ollaan kotona kahdestaan, tai sitten käydään Hoplopissa ja uimassa. Kivaa arkipuuhaa, mutta tunnen olevani niiiiiiin yksinäinen vaikka lastani rakastankin ja viihdyn hänen kanssaan. Samalla some täyttyy skumppa-kuvista ja "aikoo osallistua tapahtumaan sejase"-päivityksistä. Ahdistaa.

Olen oikeastaan kateellinen lapsettomille samanikäisille ihmisille, vaikka tiedän että tämä erakoituminen alkoi minulla jo ennen lapsen saamista ja aloilleen asettumista.

Onko tää normaalia? Onko mulla kolmenkympin kriisi? Onko tämä se vaihe elämästä, kun nuorena lapsen saaneet pistävät suhteen poikki ja päättävät lähteä etsimään kadonnutta nuoruuttaan?

Kommentit (13)

Vierailija

Itselläni on samanlaisia tuntemuksia ollut aina ja etenkin lapsen myötä ne ovat vahvistuneet. Koen tosin olevani sosiaalinen erakko ja jäänyt aina vähän tahattomastikin ulkopuolelle. Tilanteeni eroaa sinusta sillä etten ole lainkaan kateellinen lapsettomille ja heidän elämäntyylilleen, koska se kortti on kohdallani katsottu eikä se kovin hohdokasta ollut. Yksinäisyyden tunne on epämiellyttävä ja tuntuu ettei saisi sanoa kokea olevansa yksinäinen kun ympärillä kuitenkin on ihmisiä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Oletko työelämässä?

Olen kokopäivätyössä (nyt lomalla), ja meillä on töissä ihan hyvä porukka multa silti en tunne "kuuluvani joukkoon". Muut työkavereista on hyviäkin ystäviä keskenään.

Olen aina ollut jotenkin erakkoluonne - vaikka viihtyisin ihmisten parissa! -, tuntuu, että syystä tai toisesta jään aina juttujen ulkopuolelle eikä minua kutsuta milloinkaan minnekään. En tiedä, miten muuttaisin tilanteen varsinkin nyt, kun lapsiperhe-elämä sitoo niin paljon vapaa-ajalla.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

No siis mikä estää menemästä joku ilta johonkin tapahtumaan? Mies katsoo lasta sen illan.

Joutuisin menemään yksin jos en menisi miehen kanssa. Ei oikein nappaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No siis mikä estää menemästä joku ilta johonkin tapahtumaan? Mies katsoo lasta sen illan.

Joutuisin menemään yksin jos en menisi miehen kanssa. Ei oikein nappaa.

Ja siis omassa kaupungissa kaikissa tapahtumissa/keikoilla/jne. pyörii aika lailla samat naamat ja samat piirit, joten en edes kehtaisi mennä yksikseen paikalle (tai olisin just se yksinään lavan edessä tanssiva tyyppi, joka löytyy joka keikalta).

Vierailija

Ihan normaalia, kuuluu aikuistumiseen. Yritäpä löytää se paras ystävä sieltä oman pään sisältä. Voi olla, että et löydä 100% sielunkumppanuutta mistään ja sellaista se elämä on. Sulla on ulkopuolisen silmin "kaikki", kun sulla on mies, lapsi, työ ja koti, ja taitaa olla muutakin.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Ihan normaalia, kuuluu aikuistumiseen. Yritäpä löytää se paras ystävä sieltä oman pään sisältä. Voi olla, että et löydä 100% sielunkumppanuutta mistään ja sellaista se elämä on. Sulla on ulkopuolisen silmin "kaikki", kun sulla on mies, lapsi, työ ja koti, ja taitaa olla muutakin.

Niin, luulen tämän olevan orastavaa "kolmenkympin kriisiä" (aikuistumiseen liittyvää siis) ja siinä mielessä ohimenevä vaihe.

Kiitos järjen äänestä :) - ap

Vierailija

No mitä jos pyytäisit jotakuta mukaan johonkin tapahtumaan? Sieltä töistä tai mistä vaan? Miksi vain odotat että joku pyytää sinua?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

No mitä jos pyytäisit jotakuta mukaan johonkin tapahtumaan? Sieltä töistä tai mistä vaan? Miksi vain odotat että joku pyytää sinua?

Lienen jotenkin itsetunto-ongelmainen, mutta en kehtaa. En usko, että kukaan noista työkavereista haluaisi viettää mun kanssani aikaa muuten. On vaikea selittää tilannetta menemättä liiaksi yksityiskohtiin, mutta olen ollut jo lapsesta saakka se, joka jää ulkopuoliseksi kun muut suunnittelevat ja menevät.

Äitikaverit nyt ei pääse muutenkaan, kun monella on isompi perhe ja omat menonsa.

Vierailija

Vaikutat ap just semmoselta ihmiseltä, että voisit olla vaikka kuinka onnellinen, jos nyt vain viitsisit ottaa itseäsi niskasta kiinni. Haluat olla sosiaalisempi? No mene ulos ja ole sosiaalisempi. Ihan sama vaikka olet ollut nuorempana erakko. Ihan sama vaikka joku ei haluaisikaan viettää aikaansa sinun kanssasi, se on hänen oma menetyksensä. Et voi vain istua kotona surkutellen ja odottaa, että jotain tapahtuu. Kyllä nyt joku aivan varmasti haluaa olla kaverisi, sillä kyllä sinä vaikutat ihan kivalta tyypiltä, vaikka voisitkin ehkä olla vähemmän itsekriittinen ja neuroottinen muiden suhteen.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat