Aivan hirveä pettymys tulla jätetyksi tämän ikäisenä (37), kun uskoo vahvasti elämänikäiseen liittoon

Vierailija

Tuntuu aivan musertavan pahalta. Olemme mieheni kanssa yrittäneet pitkään saada lasta ja mahdollisuudet pitäisi olla hyvät. Raskauksia on alkanut useita ja kaikki menneet kesken. Muitakin ongelmia suhteessamme on ollut, mutta uskoin että terapian avulla niistä päästäisiin yli! Olemme aina aiemminkin päässeet suhteemme vaikeuksista yli keskustelemalla ja luulin suhteemme olevan äärimmäisen vahvalla pohjalla tämän ansiosta.

Nyt kuulemma mies ei jaksa enää yrittää vaan haluaa erota.

Minulle tämä on aivan hirveä asia. Eihän tämän ikäisissä ihmisissä ole enää vapailla markkinoilla niitä, joille yhteen parisuhteeseen sitoutuminen koko elämän ajaksi on tärkeä prioriteetti. He kun ovat jo niissä suhteissaan eivätkä eroa vaikka välillä olisi vaikeaakin. Minä olisin yksi heistä, mutta nyt tulen jätetyksi vastoin tahtoani. Olisin halunnut vielä yrittää saada sitä perhettä. Minulla tuskin on enää aikaa etsiä uutta miestä sitä varten, enkä edes halua perhettä ihan kenen kanssa tahansa.

Miten tällaisesta oikein pääsee yli?

Sivut

Kommentit (139)

Vierailija

No voi voi, sellaista se on. Elämässä sattuu ja tapahtuu, jotkut sairastuvat syöpään, joidenkin lapsi/vanhempi kuolee, jotkut joutuvat raiskatuksi, jotkut eroavat, joitain petetään. Ei voi muuta neuvoa antaa kun, että sellaista se elämä on. Kukaan ei jää kolhuitta.

Vierailija

Ei varmaan tunnu mukavalta ja sattuu. Varsinkin jos sinulla on vielä tunteita häntä kohtaan. Mutta parempi erota jos toisen tunteet on jo loppuneet ja yhdessä olo on pakkopullaa. En itse ainakaan haluaisi kumppania joka olisi kanssani säälitä tai pakosta. Eroamalla annatte mahdollisuuden kummallekkin onneen. Mutta ei yhdessä.

Olettehan huomanneet jo kauan että ette ole yhdessä onnellisia.

Ja maailma on pullollaan tuon ikäisiä ihmisiä sinkkuna. Ihmisiä jotka eivät ole vielä löytäneet sitä elämän kumppania.

Voimia sinulle mutta ole myös realistinen tilanteessa.

Vierailija

Kolhuitta en suinkaan olisi jäänyt ilman tätä eroakaan. Meillä on ollut monta vuotta putkeen todella huonoa tuuria: työttömyyttä, suuria ja yllättäviä taloudellisia menetyksiä, tämä tahaton lapsettomuus ja kaikenlaista muuta. Minulle on jäänyt mielikuva, että mieheni näkee näiden olevan jotenkin minun syytäni, ja haluaa nyt uuden kumppanin saadakseen tämän huonon onnen katkaistua. Tuntuu niin epäreilulta. Minä olen jaksanut hänen puolisonaan nämä huonot vuodet. Tarvitsisin ja mielestäni ansaitsisin osan myös mahdollisesti/toivottavasti tulevaisuudessa siintävistä paremmista ajoista. Sillä mielellä olen itse tähän suhteeseen lähtenyt, että tuli mitä tuli niin se otetaan yhdessä vastaan. Miehen piti olla samaa maata, mutta nyt hän onkin muuttanut mieltään. Kunpa olisin tiennyt alusta asti että hän ei arvosta sitoutumista samoin kuin minä.

ap

Vierailija

Tsemppiä sinulle. Yhdessä ei voi olla pakosta. Et itsekään olisi onnellinen sellaisessa liitossa pitemmän päälle. 

Olet kuitenkin aika nuori. Vapaita ihmisiä varmasti on ja varmasti myös heitä, jotka haluavat lapsia. Tulet löytämään uuden kumppanin.

Sinun pitää vaan uskaltaa päästää irti. Jos olet koko aikuisikäsi elänyt miehesi kanssa, niin ero voi aiheuttaa tunnetta pärjäämättömyydestä. Mutta sellaiset tuntemukset katoavat, kun huomaat, että selviät. Eihän sitä tiedä, vaikka jonkun vuoden kuluttua näet jo eron hyvänä asiana tai oikeastaan haluan sanoa, että varmasti niin käykin. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Ei varmaan tunnu mukavalta ja sattuu. Varsinkin jos sinulla on vielä tunteita häntä kohtaan. Mutta parempi erota jos toisen tunteet on jo loppuneet ja yhdessä olo on pakkopullaa. En itse ainakaan haluaisi kumppania joka olisi kanssani säälitä tai pakosta. Eroamalla annatte mahdollisuuden kummallekkin onneen. Mutta ei yhdessä.

Olettehan huomanneet jo kauan että ette ole yhdessä onnellisia.

Ja maailma on pullollaan tuon ikäisiä ihmisiä sinkkuna. Ihmisiä jotka eivät ole vielä löytäneet sitä elämän kumppania.

Voimia sinulle mutta ole myös realistinen tilanteessa.

Kiitos sinulle sanoistasi.

Mieheni sanoo rakastavansa minua yhä. Silti haluaa erota, koska ei vain jaksa. Olen yrittänyt kysyä, mitä hän oikein ei jaksa. Hän on tällä hetkellä työssä, josta nauttii ja meillä on myös mukavaa yhdessä. Lomia ja vapaa-aikaa on ollut liian vähän hänen mielestään, mutta se on asia jonka olen valmis muuttamaan. Monet kuormittavimmista asioista (keskenmenot/lapsettomuus, talousvaikeudet) ovat sellaisia, jotka eivät välttämättä tai välittömästi helpota kumppania vaihtamalla. Jollain aikavälillä varmaankin kyllä, mutta sama voisi yhtä hyvin käydä yhdessä jatkamalla. Ei pitäisi olla estettä meille saada vielä se yhteinenkin lapsi. Joten en vain oikeastaan ymmärrä, mikä se asia on, johon mies näkee eron tuovan niin suuren helpotuksen, että koko yli 10-vuotinen liitto pitää sen vuoksi vetää vessasta alas. Hän sanoo, että häneltä on vain jotenkin toivo kadonnut.

Olisin kiitollinen, jos kertoisit millä tavalla vaikutan epärealistiselta. Olen niin sekaisin ja pahoillani, että en varmaan hahmota ajatuksiani selkeästi tällä hetkellä.

ap

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Eihän tämän ikäisissä ihmisissä ole enää vapailla markkinoilla niitä, joille yhteen parisuhteeseen sitoutuminen koko elämän ajaksi on tärkeä prioriteetti. He kun ovat jo niissä suhteissaan eivätkä eroa vaikka välillä olisi vaikeaakin. Minä olisin yksi heistä, mutta nyt tulen jätetyksi vastoin tahtoani.

Hyviä 4-kymppisiä miehiä on vapaana vaikka kuinka paljon ja joka päivä vapautuu lisää, koska ovat olleet vähemmän hyvän naisen kanssa tähän saakka. Sure surusi ja löydät taatusti sellaisen. Ymmärrän että olet just nyt surullinen ja sekaisin, mutta yritä nähdä vähän kauemmas niistä omista verkoistasi. Parempi äijästä oli erota nyt kuin ensi vuonna.

Vierailija

Ainakin kuulostaa jotenkin pakonomaiselta sinun suhtautumisesi elämäänne. "Meidän on pakko saada sitä ja tätä, sitten meillä on elämä". Jos mies on kyllästynyt tähän asenteeseen? Ei tapahtumiin sinänsä? 

Oletko ap jonkinasteinen kontrollifriikki?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Olet kuitenkin aika nuori. Vapaita ihmisiä varmasti on ja varmasti myös heitä, jotka haluavat lapsia. Tulet löytämään uuden kumppanin.

Olen vain kerran elämäni aikana tavannut miehen, joka on (mielestäni) minulle riittävän sopiva kumppani. Tämä johtuu siitä, että olen huomattavan poikkeava persoonaltani monilla tavoilla. Kanssani yhteensopivia ihmisiä siis on hyvin pieni määrä. Ja takuulla ylivoimaisesti suurin osa heistä on jo sitoutuneissa suhteissa, ollut sitä jo pitkään. Minun tavallani ajatteleva (= kanssani yhteensopiva) ihminen sitoutuu viimeistään 25 ikävuoden tienoilla jos vain suinkin mahdollista. Suurelle osalle onkin.

Toki voi olla, että joltakulta minulle sopivalta on esim. vaimo kuollut ennenaikaisesti, ja siksi ovat tämän ikäisenä vielä yksin, mutta näitä on varmasti sitten jo niin harvassa, että on käytännössä mahdotonta etsiä tällainen käsiinsä.

En yleensä ole tällä tavalla pessimistinen. Mutta tosiasiat pitää tunnustaa kuitenkin, ja kohdallani tosiasia on, että elämäni aikana vain kerran olen tavannut itselleni sopivan miehen. Ei ole siis ihan realistisesti ajatellen kovinkaan todennäköistä, että lähiaikoina tapaisin sellaisen uudelleen ja hän olisi vielä lisäksi vapaa.

ap

Vierailija

Miehet ei yleensä eroa vain, koska "eivät jaksa". Hyvin usein on uusi katsottuna. En halua sinua satuttaa, mutta kehotanpa vaan toimimaan ovelasti, vaikka suru kannattaa surra ja asiat keskustella avoimesti. Joskus vaan eron jälkeen, kun on jo selvinnyt, alkaa uusi suruprosessi jos saa tietää, että onkin vielä paljon, jota ei ole erotessa tiennyt.

Unelma omasta lapsesta ei mene miehen mukana. Jos sinulla on vakaa talous, voit hakeutua hedelmöityshoitoihin yksinäisenäkin naisena. Suomessa tai Virossa. Kehotan sinua tarttumaan elämään riuskasti surusta huolimatta ja anna palaa nyt, ettei kaikki ole oikeasti mennyttä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet kuitenkin aika nuori. Vapaita ihmisiä varmasti on ja varmasti myös heitä, jotka haluavat lapsia. Tulet löytämään uuden kumppanin.

Olen vain kerran elämäni aikana tavannut miehen, joka on (mielestäni) minulle riittävän sopiva kumppani. Tämä johtuu siitä, että olen huomattavan poikkeava persoonaltani monilla tavoilla. Kanssani yhteensopivia ihmisiä siis on hyvin pieni määrä. Ja takuulla ylivoimaisesti suurin osa heistä on jo sitoutuneissa suhteissa, ollut sitä jo pitkään. Minun tavallani ajatteleva (= kanssani yhteensopiva) ihminen sitoutuu viimeistään 25 ikävuoden tienoilla jos vain suinkin mahdollista. Suurelle osalle onkin.

Toki voi olla, että joltakulta minulle sopivalta on esim. vaimo kuollut ennenaikaisesti, ja siksi ovat tämän ikäisenä vielä yksin, mutta näitä on varmasti sitten jo niin harvassa, että on käytännössä mahdotonta etsiä tällainen käsiinsä.

En yleensä ole tällä tavalla pessimistinen. Mutta tosiasiat pitää tunnustaa kuitenkin, ja kohdallani tosiasia on, että elämäni aikana vain kerran olen tavannut itselleni sopivan miehen. Ei ole siis ihan realistisesti ajatellen kovinkaan todennäköistä, että lähiaikoina tapaisin sellaisen uudelleen ja hän olisi vielä lisäksi vapaa.

ap

...tähän vielä se, että ikäni vuoksi en todennäköisesti ole enää edes houkutteleva kumppaniehdokas sellaiselle miehelle, joka haluaa lapsia. Eihän edes nykyinenkään mieheni halua enää jäädä yrittämään lapsia kanssani, ja hän sentään jo valmiiksi rakastaa minua ja meillä on pitkä yhteinen historia.

ap

Vierailija

Muuten ap ei elämänmittaista liittoa saa sillä ajatuksella, että "liittomme ei hajoa koskaan". Tuntuu melkein, ettet ole jättänyt asioille tilaa. Olet jo alttarilla päättänyt, ettei liittonne hajoa. Oikeasti sen edessä pitää olla nöyrä, että se voi periaatteessa hajota koska vain. Elä kuin uskoisit teidän olevan ikuisesti yhdessä, mutta muista, että liittonne voi hajota huomenna tai jotenkin näin. Eikä: "olen päättänyt, ettei mieskään eroa, saati minä". 

Mua ainakin ahdistaisi sellainen päätös. Kumppani pitää haluta valita joka päivä uudelleen. Jos toinen olettaa, että sä ajattelet hänen olevan siinä aina, no matter what, niin tuntuuko se hänestä, että sä arvostat häntä, vai pidät itsestäänselvänä, että olitpa SÄ millainen tahansa, toinnhan ei jätä? Onko mies varmasti voinut ilmaista tyytymättömyyttään tarpeeksi? Minusta kuulostaa sille, ettei ole voinut. Se ei ehkä johdu sinusta, mutta se voi olla miehen elämän tilanne, fakta, ettei ole, syistä, jotka voivat johtua vaikkapa hänen lapsuudestaan.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat