Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Oman lapsen myötä lapsuuteni surkeus on paljastunut -muita?

Vierailija

Surkeus on ehkä liioittelua, mutta siis oman lapsen syntymän myötä minulle on alkanut valjeta, miten kelvoton oma äitini oli. Ei hän meitä varsinaisesti laiminlyönyt, mutta kaikki henkinen tuki ja kannustus puuttuivat. Huomaan sen nyt, kun häntä esimerkiksi selkeästi inhottaa oma lapsilähtöinen kasvatus, jota pitää selvästi lellimisenä ja paapomisena (se, etten runno päiväkoti-ikäistä väkisin haalariin, vaan käytän hellävaraisempia metodeja vastentahtoisen lapsen pukemisessa, jotka toimivat ihan yhtä hyvin, on yksi esimerkki). Huomaan sen myös kun kuuntelen työkavereiden ja ikätovereideni juttuja, kaikkia on kannustettu ja tuettu, minua lähinnä pidettiin hulluna ja mustana lampaana, kun perheestä ja oikeastaan koko suvusta olin ainoa taiteesta ja kulttuurista kiinnostunut. Melkein saivat kiinnostuksen kitkettyä pois minusta :(

Lisäksi elin pitkään luulossa, että olimme köyhiä ja opin olemaan pyytämättä mitään ja olin todella hintatietoinen ja rahasta huolestunut jo lapsena. Nyt sitten aikuisena selvisi, että äidilläni oli todella hyväpalkkainen työ. Sisarukset pääsivät tietty nauttimaan työn hedelmistä, minä en koska pelkäsin köyhyyttä ja luulin oikeasti ettei meillä ollut varaa mihinkään. Säästöön äidilleni ei tietenkään jäänyt mitään ja nyt eläkkeellä hän vaatii minulta ja sisaruksiltani "lahjoja" mitä uskomattomin verukkein. Siis oikeasti ilmoittaa, että hänen kuuluu saada lahja, koska esimerkiksi hän on aikanaan ostanut meille lahjoja ilman syytä.

Lastenhoidossa hän ei juurikaan auta, vaikka muutin lähemmäksi hänen ehdotuksestaan, että hän voisi auttaa minua lapsenhoidossa. No nyt hän ilmoittaakin tarvitsevansa omaa aikaa ja on kuulemma omat lapsensa aikanaan hoitanut. Joo, hoidattanut muilla aina kun tilaisuus on vain ollut, joskus jopa jättänyt meidät keskenämme.

Mitä enemmän asiaa mietin, sen vihaisemmaksi ja katkerammaksi tulen. Joku terapia voisi olla hyvä kanava päästellä höyryjä, mutta se ei ole mahdollista, enkä todellakaan halua ottaa asioita puheeksi äitini kanssa (hän on todella hyvä esittämään marttyyriä). Olisiko välien katkaiseminen tai ainakin pitkä mykkäkoulu ihan kohtuuton toimenpide minun puoleltani? Lapsi ei tarvitse mummoa, joka ei selkeästi ole hänestä kiinnostunut (ensimmäinen lapsenlapsi eli veljeni lapsi on hänelle se tärkein). Isääni aion jatkossakin pitää yhteyttä, vaikka tilanne hänet asettaisi ikävään välikäteen. Kertokaa, onko teillä muilla vastaavia tilanteita ja miten niistä selvisitte?

Sivut

Kommentit (19)

Vierailija

Mitä se mykkäkoulu auttaisi? Välien katkaiseminen, tai etäisyyden ottaminen siinä tapauksessa että sulle tulee huono olo äitisi tapaamisesta, voisi olla perusteltua mutta mykkäkoulua en oikein ymmärrä? Mitä sillä saavuttaisit?

Vierailija

Oma valinta haluatko katkeroitua vai hyväksyä lapsuus nyt kuitenkin on mennyt jo. Tämän hetkisen kanssakäymiset voit rajoittaa siihen mikä tuntuu hyvältä esim. sukujuhliin. Älä odota mitään, niin ei tarvitse pettyä/katkeroitua.

Vierailija

Kyllä vanhempien kasvatus tapoja on omien lasten myötä tullut arvioitua toisella tavalla. En ole kuitenkaan kokenut niitä surkeiksi vaikka ne monessa kohdassa poikeaa täysin siitä mitä itse ajattelen ja mihin pyrin.

Lasten välit isovanhempiin haluaisin säilyttää jo senkin vuoksi että he pystyvät itse arvioimaan ja muodostamaan käsityksen ilman että minä tai isänsä siirtää omia kaunojaan vanhempia kohtaan lapsiin. Valitettavasti se ei enää ole täysin mahdollista kun yksi isovanhemmista on kuollut.

Vierailija

Samat on huomiot. 50 luvun puolivälissä syntyneet vanhempani eivät käytännössä välitä ainoasta lapsenlapsestaan kuin sen verran että pääsee muille näyttämään kuvaa. 2 vuoden ajan olen lapseni rinnalla elänyt uudelleen läpi sitä paskaa mitä isäni ja äitini välinpitämättömyys on minulle aiheuttanut.

Minusta myös lastenhoito on ollut huonoa ja jaksaminen on keskitetty tärkeämpiin asioihin. On helppoa olla omalle lapselleen hyvä ja läsnäoleva vanhempi kun tekee toisinpäin kuin omat vanhempani. Meillä isovanhemmat käyvät kääntymässä kahvipöydässä, mummi ei kesälomansa aikana ehtinyt katsomaan kertaakaan.

Jos en olisi jo käynyt omia terapioitani läpi ja pystyisi nykyään olemaan hyvin itsenäinen, tietoinen ja onnellinen, raskauden jälkeiset masennukset olisivat varmaan omallakin kohdallani todellisuutta. Koettu elämä auttaa myös kun ikää itsellä kohta 40.

Vierailija

Mä huomasin vasta kun masennuin lapsen ollessa 1v ja hakeuduin terapiaan ja siellä selvisikin nyt että luulin aina vanhempieni olleen ymmärtäväisiä ja rakastavia, mutta ilmeisesti mun elämän kaikki ongelmat (parisuhde narsistin kanssa, koulukiusaamisen sietäminen yms) johtuvat mun lapsuuden kodista. En ole voinut ikinä näyttää tunteitani vanhemmilleni, mun toiveet ja ideat on aina lytätty, muhun on aina suhtauduttu negatiivisesti. No, en katkeroidu mun vanhempia kohtaan, he kuitenkin auttavat mua lapsen hoidossa. Olen yksinhuoltaja enkä selviäisi ilman sitä apua. Itse aion vaan kasvattaa lapseni eri tavalla. Katkeruudessa on turha velloa, ja asioists kannattaa puhua terapissa tai jossain, jotta ne eivät patoudu ja pääset katkeruuden tunteesta. 

Vierailija

En selvästi ole ainoa tässä tilanteessa, vaan tämä näyttää olevan ihan kokonaisen sukupolven ongelma. Äitini kuitenkin inhottaa minua tällä hetkellä niin, että on pakko ottaa etäisyyttä ja antaa katkeruuden viedä, muuten en selviä ilman ilmiriitaa. Yritän myös keksiä keinoja, miten saisin käännettyä lapsuuden huonot puolet vahvuuksiksi.

t. Ap

ps. Tuo on muuten tuttua kanssa, että lapsenlapsen kuvaa kyllä esitellään ja ollaan niin ylpeää mummoa naapureille ja tutuille, mutta käytäntö taas on ihan toista. Taapero ei enää viihdy mummon sylissä tai hakeudu sinne, koska tietää ettei ole tervetullut, mutta onneksi on pappa.

Ninni12

Tietysti oman lapsen syntymä ja kasvun seuraaminen, oman lapsen hoitaminen ja eri tarpeisiin vastaaminen tuo muistoja siitä, miten on aikanaan itseä kohdeltu. 

Minulle kävi esikoisen kanssa noin 15 vuotta sitten ihan samalla tavalla, että aloin miettiä ja punnita lapsuuttani. Lapsuuteni oli myös sellainen, että minut ja tarpeeni työnnettiin syrjään, minua vähäteltiin ja haukuttiin (esim. sanoilla ruma tai tyhmä), en saanut haluta mitään, koska ei ollut rahaa (veljeni saivat kaikenlaista mutta minä en), eli hyvin samantyypinen kun sinun lapsuutesi.

Sitten tietysti, kun itse olen kipuillut asioideni kanssa, niin tähän on mahtunut kaikenlaista käännettä. Itse en koskaan katkaissut välejäni vanhempiini, mutta he itse ottivat etäisyyttä mm. kun erosin. Heitä ei kiinnostanut nähdä edes lapsenlapsiaan puoleen vuoteen. Välit ei ole kauhean kummoisiksi kehittyneet nyt myöhemminkään. En puhu heille henkilökohtisesta elämästäni mitään enkä odota heiltä tukea mihinkään. He eivät tukea kykene antamaan (eivät myös veljilleni, eli tämä on aitoa kyvyttömyyttä varmaankin). Jos he tietävät jotakin vaikka vastoinkäymisistäni, niin he lisäävät taakkaani syyllistämällä minut ja haukkuvat taas urakalla. Koska minä olen syyllinen heidän mielestään kaikkeen. Kuvaavaa on, että kun pelkäsin vakavaa sairautta, mietin, etten kerro heille siitä, koska sitten taas tulee välirikko tai etääntymistä heidän puoleltaan, koska he eivät pysty käsittelemään asiaa muuten kun syyttämällä minua (vaikka että olen elänyt kelvotonta elämää ja siten sairastunut).

Perushoito onnistuu heiltä ihan ok. Joskus annan lapsiani heille hoitoon. Usein saan sitten tosin rauhoitella lapsia, kun ovat puhuneet jotain ihan läpiä päähänsä lapsille, mm. kertoneet sodan julmuuksista ja jostain ryssävihastaan tai muuta ihan urpoa, mikä on järkyttänyt pieniä lapsiani.

En osaa oikein kuvailla nykyistä suhtautumistani vanhempiini. Kai se on lähinnä välinpitämättömyys. Aika on auttanut ja vihannut en ole enää aikoihin. Heitä ei saa päästää liian lähelle, koska silloin he myrkyttävät omaa jaksamistani. He ovat onnettomia ja olleet varmaan koko elämänsä. Minä taas haluan nauttia ja olla onnellinen. Loputtoman negatiivisuuden kuuntelu ei ole kivaa ja siksi kaksi tuntia kerran kuukaudessa riittää tapaamisen ajaksi.

En osaa neuvoa. Kerroin, miten itse olen selvinnyt. Toivottavasti oli jotakin apua.

Kallista

Vierailija kirjoitti:

Miksi terapia ei ole mahdollista?

Olisiko liian kallista? Vaikka onnistuisikin saamaan kelan tuen, jää terapiakäynnin hinnaksi noin 50-80 euroa. Sen kun maksaa vähintään kerran viikossa (eli noin 200-350e/kk) mahdollisesti vuosien ajan, niin hyvin monella jää rahasta kiinni. Ilman kelan tukea hinta on parikymppiä / kerta kalliimpaa.

Vierailija

Sen verran olen omien lasten myötä ymmärtänyt, että omassa "onnellisessa" lapsuudessani kasvatus nyt oli hieman ankeuttavaa ja tunteita välttelevää, ei kuitenkaan mitään sellaisia kauheuksia kuin 70-l syntyneiden ketjussa, vaan aika päällisin puolin turvallista. En oikein voinut tuoda esiin pelkoja, haaveita, mieltä painavia suruja tms., sellaista kannattelua oli jokseenkin niukasti. Ulospäinsuuntautunut sisko löysi merkityksellisiä suhteita kavereistaan, minä introverttinä olin aikuisuuden kynnyksellä jotenkin emotionaalisesti hyvin nälkäinen. Ehkä siksi nopea ryhtyminen monella tapaa huonoon avioliittoon.

Tiedän kuitenkin kaikenlaisia yksityiskohtia omien vanhempieni lapsuudesta ja heidän omasta kasvatuksestaan. Ovat myös vanhemmiten pehmenneet ja tulevat paremmin itsensä kanssa toimeen. Eivät tyrkytä kasvatusneuvoja. Ihan on hyvät välit heihin myös isovanhempina, mielellään menevät lapset mummolaan. Ei oikein ole mitään, mistä voisi olla katkera.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Oma valinta haluatko katkeroitua vai hyväksyä lapsuus nyt kuitenkin on mennyt jo. Tämän hetkisen kanssakäymiset voit rajoittaa siihen mikä tuntuu hyvältä esim. sukujuhliin. Älä odota mitään, niin ei tarvitse pettyä/katkeroitua.

En ole AP, mutta kuitenkin. Se on helppoa sanoa että "oma valinta", kun ei omalle kohdalle ole sattunut. Omat vanhempani eivät kannustaneet tai tukeneet mitenkään. Kiusaaminenkin jatkui vuosikausia ja vanhemmat eivät välittäneet mitään. Kaipa se nyt on vain niin että nämä mielenterveydelliset ongelmat on vain ja ainoastaan itsestä kiinni. "Oma valinta" niin sanotusti.

Vierailija

Luultavasti olen iältäni lähempänä kirjoittajien isoäitiä kuin äitiä. Tulin aika surulliseksi luettuani muutamaa vuodatusta. Toivoisin teiltä edes vähän armollisuutta äitejänne kohtaan. He ovat aikansa tuotteita eikä heidän kasvatustyötään tai toimiaan voi mitata tämän päivän mittareilla. He tekivät varmasti parhaansa, mutta se ei näytä teille riittävän. Vanhempienne toimissa heijastuu myös heidän oma lapsuutensa, sota- tai pula-ajan varjossa. Olemme kaikki vain pieniä osasia sukupolvien pitkässä ketjussa.

Mistä te muuten olette saaneet nyt sellaisen mallin lasten ja vanhempien välille, että kaikki on aina vaan auringonpaistetta ja syvällisiä keskusteluja tai jonkun oppisuunnan mukaan "oikein"? Mitenhän, jos menisitte välillä peilin eteen ja katsoisitte tiukasti itseänne silmiin ja kysyisitte, miksi vaadin tänään mahdottomuuksia ja pidän vanhempieni antamaa kasvatusta suorastaan ala-arvoisena. Te olette tämän aikakauden lapsia, vanhempanne olivat oman aikakautensa ja ihme olisi, jos siinä ei olisi mitään eroa. Mutta tehkää te paremmin, kun tunnutte tietävän, miten se tehdään.

Vierailija

"Mutta tehkää te paremmin, kun tunnutte tietävän, miten se tehdään."

Tässä oikein oppikirja- esimerkki marttyyrimaisesta syyllistävästä komentista,

joka sulkee kaiken keskustelumahdollisuuden.

Ei mulla ole mitään harhaluuloa siitä, että perhe-elämä olisi aina vaan auringonpaistetta tai että pitäisi jonkun koulukunnan mukaan elää oikein. Mutta ihan ylipäätään yritän kuunnella, jos jollain -lapsella, työkaverilla, ystävällä, puolisolla - on sanottavaa minun käyttäytymisestäni. Ja monesti siinä negatiivisessa palautteessa on ihan perääkin.

Tai joskus ehkä on kyse siitä, että toinen osapuoli on tulkinnut jotain väärin tai ylipäätään vain tarvitsisi jotain sellaista, mitä minä en pysty antamaan. Varsinkin jos omasta lapsesta on kyse, en koskaan mitätöi heidän tunnettaan. Jos heistä TUNTUU

siltä, että minä en vaikkapa rakasta heitä, niin se tunne on ihan oikea ja oikeutettu ja minä haluan selvittää, voinko jotenkin heitä auttaa paremmalle mielelle. Eihän siihen auta se, että minä sanon "no kuule, ihan varmasti oon sua rakastanut ja parhaani yrittänyt, että jos ei kelpaa, niin kato kuule vaan peiliin".

Ihan vaan se, että joskus KUUNTELEE, mitä toisella on sanottavaa ilman, että heti rupeaa tunkemaan omia puolustelujaan siihen, voi jo parantaa sitä ihmissuhdetta huomattavasti.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat