Onko elämä koulinut sinua mitenkään? Onko sinulla ollut vastoinkäymisiä?

Oishan se aika kumma, jos ei kolmenkympin ikään mennessä olis mitään vastoinkäymisiä ollut!



Itse ajattelen että vastoinkäymiset ovat olleet siunaus, joista olen oppinut paljon. Olen tullut paljon rauhallisemmaksi, seesteisemmäksi, suvaitsemaisemmaksi ja viisaammaksi - siis itseni mielestä tietysti ;)

enkä ajattele, että vastoinkäymiset olisivat rangaistus, ja vähiten minä itse tiedän, kuinka ne ovat minua ihmisenä muuttaneet

esim. koulukiusattuna oleminen. Kai se on kasvattanut henkisesti, mutta on se toisaalta myös turhaan traumatisoinut.



Kyllä meillä kaikilla on jotakin vastoinkäymistä. Itse olen päässyt aika vähällä.

Toisaalta elämä on ollut myös hyvin anteliaskin. Antanut minulle hyvän koulutuksen ja hyvin palkatun työn, ihanan miehen, maallista hyvää, rakkautta, lapsen...

insestiä,lastenkotia,sijaiskoteja useampia,raiskauksia,huumeita,väkivaltaa jne jne - ovat kasvattaneet ja osaa olla asioissa avarakatseisempi,eikä ainakaan turhasta valita,tai arvostele ihmisten tapaa elää,monta lasta (oli pakko) tms

mutta omassa mittakaavassa vastoinkäymisiä on ollut ihan tarpeeksi:



- koulukiusaaminen ( olin pullukka, huomautuksia + syömisen vahtimista myös kotoa/sukulaisilta)

- raiskaus ase ohimolle

- turpiin saaminen (nenä murtui, kolme leikkausta takana)

- väärän miehen naiminen

...

Niin paljon on tullut että ei olisi enemmästä väliä, mut sitä ei kai kysytä.



Paljon on ihmisenä muuttanut. Joskus huvittaa, kun ihmiset pitää pinnallisena. Jos tuntee mut yhtään paremmin, niin ei taida kyllä pitää. Olen oppinut elämään hetkessä.

en vain jaksa enää kantaa kaikesta murhetta tai muutenkaan suhtautua elämään ryppyotsaisesti



jotkut omassa perheessäni ovat toisaalta katkeroituneet eivätkä päässeet asioista yli, tämä on rikkonut ns lapsuudenkotini

Henkiset kasvattaa, muu ei. Enkä usko että olen ne ansainnut koska olin liian pieni ne saadessani, joten ei voi olla oma syy. Jumala tosin rankaisee moneen polveen ilmeisesti, koska sain vielä parantumattomasti sairaan lapsenkin kaiken päälle.

Minusta esim. mun kokemat koulukiusaaminen, kohtukuolema, keskossynnytys, lukuisat keskenmenot, masennus jne jne eivät ole minua jalostaneet paremmaksi ihmiseksi, vaan minusta on tullut kyynisempi, epävarmempi, kiukkuisempi...

kaikenlaista on ollut, koska taustani niin vaikea, kerrannaisvaikutuksia: sen seurauksena myös mm. ainoa sisarukseni sairastui psyykkisesti ja tappoi itsensä.



Minua sanotaan usein viisaaksi ihmiseksi ja on totta että olen vuosien varrella oppinut paljon, mutta olen maksanut siitä opista kovan hinnan.



Osin kyse on varmaan siitä että olen kypsynyt kokemuksista, mutta samalla ne samat ovat myös jättäneet minuun haavoja.

Koulukiusaamista puolet ala-asteesta ja melkein koko yläaste, raskaaksi tuleminen 14-vuotiaana ja synnyttäminen 15-vuotiaana, väkivaltainen ja sekakäyttäjä mies, alkoholisti isä...



Tottakai kaikki kokemukset muuttaa ihmistä ja omalla kohdallani ainakin suhtautumista asioihin. Lapsen saaminen teki minusta 15-vuotiaana aikuisen, paras asia elämässäni. Lisäksi näin jälkeen päin olen onnellinen siitä kokemuksesta, mikä minulla on tuon väärän miehen johdosta, en ole enää kenenkään höynöytettävissä ja osaan vaatia itselleni onnea.

tunnistan myös tuon kiukkuisuuden tms, en ole mikään maailman lempein ihminen nykyään ja josku hätkähdän tiettyä kovapintaisuutta itsessäni

Nämä vastoinkäymiset eivät ole rangaistus, ne vain ovat.



Vastoinkäymisinäni voisin pitää mielenterveysongelmaista äitiäni, koulukiusaamista ja kaverittomuutta ( porukasta poissulkemista).



Näistä on seurannut paljon murhetta ja myöhemmin masennusta. Pelkään ihmisiä, rasitun työssä muista ihmisistä (kolleegoista), itse työstä en. Pidän itseäni huonompana kuin muut. Nykyään huomaan erakkoutuvani entisestään.



Koulua aloittaessani ja kouluaikoina pidin itseäni "sosiaalisena" ja ulospäinsuuntautuvana ihmisenä. Muistan jopa olleeni hyvinkin iloinen ja nauravainen ala-asteen ensimmäisillä luokilla. On siis ympäristö "koulinut" ne piirteet minusta...

kuin hänen tuntemillaan ihmisillä yhteensä. On se tosiaan muuttanut. Elän nykyisin hetkessä, enkä osaa yhtään suunnitella tulevaa, olen katkera ja kova, vihainen ja en jaksa kiinnostua mistään sellaisista asioista kuin ilman näitä vastoinkäymisiä varmaan olisin pitänyt tärkeänä.

porukoiden mt-ongelmat, alkoholiongelma, isän kuolema, väkivalta ja koulukiusaus mua kohtaan



aikuisikä on ollut helpompaa kun pääsin omilleni. mutta menneisyyden huomaa. mun on vaikea luottaa ihmisiin ja mulla on huono itsetunto.

Onhan siinä ymmärrys elämästä lisääntynyt. Vähän liikaakin. Helpompaa varmaan olisi olla "pinnalla". Ja mitä sillä ymmärryksellä yksinään tekee?