******Yliopistotason äitejä?******
Hei!
Olen esikoistani kuumeileva kolmikymppinen äiti Etelä-Suomesta. Väkerrän parastaikaa graduani ja olen määräaikaisessa työssä alani lafkassa. Etsiskelen kohtalotovereita akateemisesti koulutetuista äideistä ympäri Suomea. Etenkin esikoistaan yrittävien tuntemuksia olisi todella kiva kuulla! Miten aiotte järjestää uran ja lapsen yhteensovittamisen? Kauanko aiotte olla lapsen syntymän jälkeen kotona? Mikä pelottaa tai askarruttaa?
Itse mietin vieläkin kotiinjäämisen pituutta. Miehen huonompien uranäkymien takia tuskin jään pitkäksi aikaa - mies saanee pitää vanhempainlomankin viimeiset viikot. Pelottaa silti, mitä lapsi tekee uralle ja ammattitaidolle. Toisaalta pieni käärö on suloisinta, mitä osaan ajatella tässä vaiheessa! Kasvatusvastuu sen sijaan on niin suuri tehtävä, että nyt jo tulee mieleen miljoona asiaa missä voi mokata. Miten luon samalla terveen itsetunnon ja terveen itsekritiikin? Miten tuen samalla itsensä kehittämistä ja itseltään vaatimista ja itsentä hyväksymistä ja rentoa elämänasennetta? Hohhoijaa :)
Olisi kiva, jos tältä palstalta löytyisi kohtalotovereita!
T: Sitra
Kommentit (10)
En itsekään ollut " oikeissa" töissä ennen esikoisen syntymää, juuri ehdin valmistua. Vaikka vauva oli ihana, oli kova kiire töihin. Eniten juuri siksi, ettei ollut työkokemusta ja naiivisti kuvittelin työnsaannin myöhemmin olevan mahdotonta, jos en heti saisi urasta kiinni.
Esikoinen meni hoitoon vuoden vanhana, kun sain töitä heti kun aloin niitä etsiä. Ekan puoli vuotta tein osa-aikaista työtä, sitten vajaan vuoden täyttä päivää. Jo tuon puolen vuoden jälkeen tiesin tehneeni väärän ratkaisun, lapsi ei viihtynyt hoidossa enkä minä töissä. En kuitenkaan osannut tehdä oikeaa ratkaisua, eli jäädä takaisin kotiin, vaan sinnittelin töissä seuraavaan äitiyslomaan asti.
Kuopuksen synnyttyä tiesin, että olen ehdottomasti koko kolme vuotta kotona, työtä ehtii tehdä myöhemminkin. Minua äitiys muutti siihen suuntaan, että todellakin perheestä tuli se tärkein ja työn merkitys väheni selvästi. Oikeastaan niin, että ajatus urasta muuttui ajatukseksi työssäkäymisestä sitten kun lapset on riittävän isoja päiväkotiin.
Samalla linjalla olen edelleen, kuopus nyt 4,5 -vuotias. Olen töissä, koulutustani vastaavassa paikassa, mutten missään unelmatyössäni. Tämän työn etuja on lyhyet päivät, pitkät lomat, joustamisen mahdollisuus ja kuitenkin kohtuupalkka. En toki inhoa työtäni, eihän sitä silloin jaksaisi tehdä, mutta tiedän, että tästä paikasta en eläkkeelle jää. :)
Nyt kuumeilemme kolmatta ja jos vauva meille tulee, kolme vuotta aion olla kotona. En pelkää sitä, ettenkö saisi uutta työpaikkaa sitten viimeisen hoitovapaan jälkeen (nyt määräaikainen, tosin uusitaan niin kauan kuin itse haluan), vaikka ikää tulee olemaan yli 35 siinä vaiheessa. Työtä ehdin tekemään vielä kymmeniä vuosia, lapseni ovat pieniä vain lyhyen hetken.
Jokaisen pitää tehdä omat ratkaisunsa, mutta tässä yksi kokemus.
frilla
Olen osin samassa veneessä, mutta suurelta osin en.
Eli työhuolia ei ole, kun opinnot ovat vielä kesken. Gradu on puolivälissä ja on ollut täsmälleen samassa vaiheessa siitä asti kun esikoinen syntyi maaliskuussa 2005. Toista lasta tässä kuumeillaan.
Myös minulla kuuluu opintoihin pakollinen ½v harjoittelu kuten edellä kirjoittaneella, se on vielä kokonaan tekemättä. Olen ajatellut, että kyllä sitä työtä ehtii tehdä kun lapset ovat isoja. Tämän ykkösen ja kakkosen välissä olisi tavoitteena palauttaa gradu ja saada muutenkin teoriaopinnoista viimeiset kurssit putkeen. Harjoittelu jäisi sitten ainakin suurimmalta osin odottelemaan - sekin tosin on suoritettava pois ennen 07/2008 eli ennen tutkintouudistusta.
Ongelmana mulla on, että pieniä lapsia en halua panna hoitoon. Esikoisemme saanti on vain vahvistanut tätä käsitystä, sillä hän on kohtalaisen ujo vaikka onkin iloinen ja reipas tyttö - kuitenkin vielä 11-kuisena
aivan liian pieni
mennäkseen kodin ulkopuoliseen hoitoon. Aistin, että hän masentuisi ja hätääntyisi sellaisesta - eikä itsestäkään tunnu hyvältä, että joku vieras häntä lohduttaisi.
Siispä mies jää kotiin sitten kun minun on pakko mennä esim. harjoitteluun. Töistä en vielä unelmoi hyvään aikaan, sillä lapset ovat pieniä vain kerran! Rahapuoli hoituu " jotenkin" . Olemmehan eläneet opintotuella ja vähäpätöisillä sivutöillä jo useamman vuoden, kulutustottumukset ovat sen mukaiset, joten pärjäämme sillä budjetilla varmasti myös tulevaisuudessa.
Coe kp 30/36-38
Olen suunnitellut lapsien ja uran yhteensovittamisen siten, että teoriaopintoni ovat nyt oikeastaan kasassa, vain gradu ja harjoittelu puuttuu. Gradun on tarkoitus syntyä ennen vauvaa, jonka kanssa jään kotiin. Toinen yritetään pyöräyttää heti perään. Menen harjoitteluun ja valmistun, kun nuorimmainen on n. 2 v. Silloin lapset voi hyvillä mielin laittaa tarhaan / pienryhmään / perhepäivähoitajalle. Jos kaikki menee hyvin valmistun 8-9 vuoden opiskelujen jälkeen 30-vuotiaana.
Mies on jo luvannut, että mulle järjestetään aikaa käydä jumpalla ja joka viikko vähän aikaa myös oman alan tutkimuksen seuraamiseen. Hän valmistuu nyt keväällä, joten toinen on sitten työelämässä mukana. Pienellähän sitä on opiskelijanakin eletty. Koska haluamme lapsia, emme osta ainakaan vielä asuntoa, autoa ym. mukavampaan elintasoon liittyvää, vaan hankimme vauvan.
Olen pähkäillyt, että yllämainittu suunnitelma on urani kannalta paras. Kun valmistun, minulla on elämänkokemusta ja lapset tehtynä, minkä luulisi miellyttävän työnantajaa.
Suunnitelma kuulosti tutulta, mutta - köh köh...
Mauste:
Mies on jo luvannut, että mulle järjestetään aikaa käydä jumpalla ja joka viikko vähän aikaa myös oman alan tutkimuksen seuraamiseen.
Varaudu sitten siihen, että ihan heti et halua käyttää tuota omaa aikaa oman alan tutkimuksen seuraamiseen tai edes jumppaan :) Nimimerkillä gradu tosiaan seissyt vuoden, vaikka se piti saada valmiiksi ennen esikoisen syntymää...
Akateemisilla äideillä voi olla tavoitteena liikaa. Älköön kukaan esikoisen odottaja haksahtako vaatimaan itseltään liikaa - toki osa siihen pystyy, mutta useampi varmasti joutuu suurista tavoitteista luopumaan. Ainakin minä, ja minä siis suoritin kuitenkin 1,5 ekan vuoden aikana 125 ov eli en ihan laiskimmasta päästä opiskelijoita ollut :) Sen jälkeen onkin tullut lakkariin huimat 5 ov.
Coe
Sain esikoisen, ja tähän menessä ainoamme kesällä 2004. Gradun tein äityslomalla, tyttä oli 5 kk vanha kun valmistuin. Tämä ei vissiin ole kovin yleistä mutta onnistuu kyllä jos on sen sortin ihminen että tarvii jotain " älyllistä virikettä" . Mulla oli myös tosi helppo vauva että jaksoinkin sitten ihan hyvin. Jatkoin gradun tekoa kun tyttö oli 2 viikkoa, mä vaan jotenkin tunsin tarvitsevani välillä " omaa aikaa" ja käytin sen ajan ihan mielelläni graduun. Mä jäin työstäni aika aikaisessa vaiheessa sairaslomalle raskausaikana joten mulla oli vuos aikaa tehä gradua. Mulle työn, opiskelun ja vauvan yhteensovittaminen oli aika helppoa. Oli siis kotona yht vuoden ja siiten kun menin töihin jäi mies muutamaksi kuukaudeksi vielä hoitovapaalle eli tytär oli jo 1v5kk kun meni päivähoitoon.
JOten: tee niin kuin sinusta parhaalta tuntuu sitten kun aika on käsillä, ei kannata etukäteen suunnitella eikä edes kovasti huolehtia noita asioita. Kyllä sä sitten huomaat mitä haluat ja jaksat tehdä. Totuus tietysti on että jos on työelämästä usamman vuoden perätysten vauvalomalla niin auttamattomasti " putoaa" ja muut jyrää edelle. Naisen elo on niin vaikeaa välillä. Mä en olisi kestänyt kotona 3 vuotta tulematta hulluksi. Kun on nähnyt vaivaa oman koulutuksensa ja työnsä eteen niin ei halua vetää kaikkea vessanpöntöstä sitten kun työ alkaa tuottaa hedelmää (lue: hyvä työpaikka ja kiva palkka). Itseasiassa mua on joskus yritetty jopa syyllistää siitä että annan työlleni niin paljon, ehkä se on joku ikivanha juttu että nainen/äitin paikka on kotona.... Tietysti perhe ja lapsi on ykköspaikalla mun elämässä mutta olen huomannut että ei tarvi valita sillä voi saada molemmat lapsen JA uran.
No tässä olikin jo paasaamista joten Kaikkea hyvää sulle ja tee niin kuin itsestäsi parhaalta tuntuu! Luota itseesi sillä sinä tiedät parhaiten ja kun teet parhaasi niin se riittää, ei tule ikinä tuntea syyllisyyttä kun tiedät että olet tehnyt parhaasi. Kompromisseja tämä elämä tietysti on mutta pitää olla tyytyväinen siihen että yrittää ratkaista asiat parhaalla mahdollisella tavalla.
senna
Vastaan minäkin jotakin, vaikken ihan kohtalotoverisi olekkaan. Ensinnäkin meillä on jo kolme tenavaa ja neljäs " työnalla" . Toisekseen olen elänyt uran ja perhe-elämän ristiaallokossa hieman toisenlaisessa järjestyksessä. Nimittäin sain ensimmäisen lapsen jo 20 vuotiaana, esikoinen oli alle vuoden kun lähdin opiskelemaan. Silloin vielä jaksoi nuoruuden innolla ja päättäväisyydellä, tavoitteet olivat korkealla. Se auttoi ratkaisevasti, että lapsi oli " helppo" ja terve sekä sosiaalinen verkosto toimi, kiitos puolison ja isovanhempien. Rahasta oli tiukkaa mutta pärjäsimme, kesät ja lomat oli käytävä töissä. Sitten valmistuin ja sain toisen ja kolmannen lapsen. Sain vakityöpaikan. Nyt työn ohessa lisää opiskelleena ja " unelma ammatissa" ne maagiset 7 vuotta työskennelleenä kaipaan jälleen kotiäidiksi. Myönnän, että joskus tunsin (ja tunnen vieläkin) huonoa omaatuntoa kotona siitä, etten jaksa/ennätä paneutua riittävästi lasten/kotiasioihin ja töissä siitä, etten elä vain ja ainoastaan työlleni. Kompromissiä joka suuntaan....
Moni ikäiseni kaveri tai kollega tuntuu ajattelevan, että kun lapset ovat vihdoin " tehty" ja kasvaneet isommiksi voi taas alkaa elää itselleen ja työlle. Itse taas haaveilen siitä, että jälleen voisin huokaista ja jäädä kotiin vaikkapa vähän pitemmäksikin aikaa ja elää vain perheelle! ......taloudellisesti se ei ehkä kuitenkaan ole koskaan mahdollista. Aika näyttää...
Itsellä on sellainen tilanne, että olen vakituisessa työssä. Viisi vuotta sitten valmistunut. Mies myös vakituisessa työssä.
Tällä hetkellä nykyinen työ ei kiinnosta ja olisi aika etsiä uusia haasteita = loistava aika hankkia perheenlisäystä. Ja sitten äityisloman jälkeen etsiä uusi työ. No yksi mutka matkassa, vauva ei ole vielä antanut kuulua itsestään.
Nyt sitten mietin, että ollakko täällä vanhassa työssä ja yrittää vauvaa vai etsiä uusi työpaikka. Ei olisi sitten kivaa uudesta paikast heti jäädä äityislomalla. Tälläisiä ongelmia täällä :)
Yhdyn edelliseen kirjoittajan näkemykseen-
vauvaa odotellaan kovasti ja työ juuri nyt- vaikka onkin akateemista koulutustani aivan vastaava- on jo aivan tylsää, onhan sitä tehtykkin kymmenen vuotta. Eli vakituinen työ- kuten siipallakin. Kaikki kohdallaan, talo ja ihan oma huonekin vauvalle valmiina. Mutta missä se luuraa.. ;-)
Oikeastaan juuri tuota nyt mietin- jos nyt saisi paremman työpaikan- ja sitten tärppäisi vauvan kanssa.. olisiko se hyvä vai paha että on vaihtanut työpaikkaa.. sitä mä öisin mietin valveilla..
Kun nyt osaa säännöstellä omat työnsä hyvin, kaikki on tuttuja jne, olisi helppo kaikki neuvola käynnit jne järkkäillä. Mutta entä kun kaikki on uutta ? Stressaako se liikaa- entä jos vauva ei tykkää ?
VAI olisiko se älyttömän hyvää vauvalle että äitikin tykkää työstään ja jaksaa innostua joka aamu lähtemään töihin ? Ja sitten kun vauva olisi vuoden vanha olisi äiti ihan innoissaan menossa takaisin töihin- eikä jäämässä kotiin -kun tietää ettei ole kotiäitityyppiä liikaa ...
Toisaalta ainahan niitä vauvoja on tullut- uusia työpaikkoja tai ei- joten mitä tässä oikein hillutaan.
Eipä sitä itteelleen mitään kai voi kun on tällänen murehtija..
Helpompi on jäädä vanhempainvapaille silloin, kun on tuttu työpaikka ja tutut kuviot muutenkin. Vapaiden jälkeen on myös luontevaa hakeutua uuteen työhön. Uudesta työpaikasta on monestakin syystä vähän tylsä jäädä heti pois. Siinä tulee helposti mukaan monia uusia epävarmuustekijöitä.
Elämä kuitenkin on sellaista, ettei näitä asioita pysty juuri ajoittamaan. Suunnitelmia voi tehdä ja toiveita vahvistaa käytännön teoilla, mutta lapsia ei _hankita_, vaan saadaan. Toiveiden työpaikan löytäminen ei käy sekään aina niin helposti.
Siksi ajattelisinkin niin, että kun tilaisuus tulee, suuntaan tai toiseen, siihen kannattaa tarttua. Koskaan ei tiedä, mihin tilaisuudet lopulta johdattavat.
Ehkä meillä akateemisilla vanhemmilla tai vanhemmiksi haluavilla on jotenkin erityisen määrätietoiset pyrkimykset suunnata elämää tarkasti mietittyyn suuntaan. En näe siinä mitään huonoa varsinaisesti, mutta niin siinä saattaa kyllä käydä, että hämärtyy se, missä määrin itse voi asioihin loppujen lopuksi vaikuttaa.
mietiskelee Tituliini, jonka kotona myös juuri nyt mietitään, mihin suuntaan elämää yritettäisiin seuraavaksi ohjata
En ihan sovi etsintäkuulutukseesi, sillä kuumeilen jo toista vauvaa... Mutta voisin silti koittaa valottaa meidän tilannettamme :)
Eli itselläni vauvakuume valtasi mielen kesken opiskelujen. Sen verran pysyi järki mukana kuitenkin, että päätimme antaa vauvalle tilaisuuden vasta kun opiskelut oli loppusuoralla. Olin alunperin ajatellut saada gradun 2003 syksyllä valmiiksi ja niinpä jätimme ehkäisyn tammikuussa 2003. Olin silloin 22v., päätoiminen opiskelija. Opiskelua siis muutoin paitsi kesällä töitä. Kesällä 2003 suoritin pakollisen harjoittelun isolla mahalla ja gradun jätin viikko ennen laskettua aikaa tarkastukseen... Tämä lokakuussa 2003. Vauva syntyi lokakuussa ja marraskuussa kävin tekemässä kypsärin, paperit otin helmikuussa 2004 ulos.
Töitä aloin katsomaan vauvan ollessa vuoden vanha eli syksyllä 2004. Itse en olisi missään tapauksessa voinut viedä alle vuoden vanhaa hoitoon. Ei olisi onnistunut. Minulle oli tärkeää, että lapsi osasi jo jotenkin kommunikoida hoitajan kanssa eikä jäisi aivan toisten lasten jalkoihin hoidossa. Ajattelin myös, ettei se ihan oikeasti VOI olla muutamasta kuukaudesta kiinni... Siis että putoaa kelkasta ja menettää ammattitaidon... Ei se nyt niin nopeaa tapahtu onneksi ;)
Lopulta löysin töitä vasta maaliskuussa 2005 jolloin lapsi olikin jo kivan ikäinen hoitoon vietäväksi (1v4kk). Itsekin kyllä siinä vaiheessa kaipasin todella paljon ammatillisia haasteita, tuli sekin todettua, ettei minusta kotiäitiä saa tekemälläkään :) Minulla oli siis se vielä " haittana" että valmistumisen jälkeen minulla ei ollut päivääkään työkokemusta ja aiempi kokemus siis pelkistä kesätöistä... Joten töiden saaminen etenkin täältä päin Suomea oli melkoinen haaste! Mutta onneksi löytyikin haastava ja mielenkiintoinen työ. Minun suurin pelkoni oli ollut, ettei kukaan halua vastavalmistunutta pienen lapsen äitiä palkata, mutta onneksi niin ei ollut!
Nyt tammikuussa 2006 sain samaisesta paikasta vakituisen viran, tämän vajaan vuoden olin siis määräaikainen. Nyt on sitten toivotettu kakkonen tervetulleeksi, kun tilanne on näinkin vakaa. Itse haaveilen kolmesta lapsesta, ikäerolla 2,5-3v. Olen päättänyt pääosin keskittyä lasten ollessa pieniä heihin ja todennäköisesti olen seuraavan lapsen kohdalla myös kotona reilun vuoden. Ja sen jälkeen teen jonkin aikaa 6h/päivä eli osittaista hoitovapaata. Uraan keskityn sitten vasta kun lapset on tarpeeksi isoja, sen aika tulee sitten 10-15 vuoden päästä. Minulla on ikää vasta 25v. joten työvuosia on vielä jäljellä ihan reippaasti.
Minulle olisi todella vaikeaa tehdä pitkää päivää ja yrittää kiivetä uratikkaita eteenpäin lasten ollessa pieniä. Tai siis jos se uralla eteneminen onnistuisi normaalissa työajassa, niin mikä ettei... Mutta yleensä se vaatii pitkiä päiviä, työmatkoja, töiden tuomista kotiin jne. Tämä 8h on minusta ihan maksimi, että jää aikaa illalla perheelle ja yhdessäololle. Minulle perhe on kuitenkin se ykkönen, työtä teen jotta perheellä olisi elanto... Tai no toki nautin työstäni ja sen tuomista haasteista, mutta silti lapsen kanssa vietettyä aikaa en lähtisi tässä vaiheessa vähentämään. Minusta ei vaan olisi siihen!
Minulle työ on mukava osa elämää, mutta ei todellakaan se tärkein! Ja vaikka minusta ei ikinä kotiäitiä tulekaan (kaipasin tosiaan kotona niitä ammatillisia haasteita), niin silti olen tällä hetkellä päätehtävältäni äiti. En suostu antamaan itsestäni kaikkea töissä, kotiin on riitettävä se paras osa. Toisenlainenkin tilanne varmasti joskus tulee, kun lapsi/lapset eivät enää minua tarvitse samalla tavalla kuin nyt. Haluan toki pitää ammatillisen osaamiseni hyvänä eikä meillä ole taloudellisestikaan mahdollista pitkiin hoitovapaisiin (siis kummallakaan, mulla tai miehellä). Enkä tosiaan pelkästään kotona haluaisi kolmea vuotta ollakaan... Sopiva tasapaino kun löytyy, niin se on tärkeää.
Mutta tällaisia mietteitä aamutuimaan... Niin ja sen verran vielä, että en todellakaan ennen esikoisen syntymää tiennyt, mitä ajattelen uran ja perheen yhdistämisestä! Tai siis oli minulla ajatuksia, mutta ne ei ihan olleet sitä mitä ajatukseni nyt... Se lapsi ja äitiys kuitenkin muokkaavat omaa ajatus- ja arvomaailmaan sen verran paljon, että turhaa minusta edes hirveästi asioita pohtia etukäteen. Päivä kerrallaan vaan!