Ihana raskausaika?
Ihmetyttää, kummastuttaa?
Kertokaa minulle, mitä tarkoittaa ihana raskausaika? Ei tuo lause avaudu ainakaan minulle. Kaikki siitä kuitenkin puhuvat. Mikä tekee raskausajasta niin ihanan ja erikoisen? Miten siitä pitäisi nauttia ?
Olen siis raskaana vk 19+, enkä koe mitään silmitöntä iloa koko asiasta. En ole hankkinut mitään tarvikkeita tulokkaalle, enkä ole toistaiseksi löytänyt syytä, miksi hankkisinkaan. Päinvastoin, ajatuskin tarvikeliikkeistä, vaatteista ja hankinnoista ahdistaa. Tuntuu, kuin tuhlaisin rahani jonkin tuntemattoman hyväksi, heittäisin surutta seteleitä takkatuleen. Luulenkin, ett hankinnat teen vasta viime tingassa pakon sanelemana tai sälytän homman jollekulle muulle. Monethan hankkivat vaikka mitä heti plussattuaan, itselläni on vain pienet nahkakengät, jotka sain " lahjaksi" veljeltäni.
Koko raskaus tuntuu epärealistiselta ja kaukaiselta ajatukselta mielessäni. Olen niin tottunut olemaan mieheni kanssa kaksin, että kolmannen tulo on jotenkin ... omituinen ajatus. Emme puhu tulokkaasta kahden kesken. Emme oikeastaan kiinnitä asiaan edes mitään huomiota. Elämä on jatkunut plussauksen jälkeen samoin kuin se on jatkunut tähänkin saakka kaikki nämä vuodet.
Raskaudestani eivät monet ihmiset edes tiedä, sillä jotenkin asia tuntuu minusta nololle. En halua, että minua alettaisiin " paapoa" raskauden varjolla. En halua, että minulle alettaisiin esittää kysymyksiä tai että saisin sen vuoksi jotain erikoishuomiota. En halua olla puheenaihe. Vatsani ei ole juuri kasvanut ja toivonkin, että saisin sen peitettyä mahdollisimman pitkälle. Vauvamaha ei mielestäni ole kovinkaan kaunis näky. Painon nousukin ahdistaa mieltä.
En tunne olevani raskaana. Itseasiassa koko raskausajatus on jotenkin typerä. Toivoisin vain, että se olisi pian ohi. Ikinä en ole kokenut mitään vauvakuumetta tai tarvetta perheenlisäykseen. Vauvakuumetta en tunne vieläkään. Ei minua liikuta toisten lapset tai raskaana olevat naiset. Lapsi on toki haluttu ja sisimmässäni olen iloinen siitä, että on onnistanut (takana yksi keskenmeno). " Tahallani" olen siis raskaaksi hankkiutunut, sillä mieheni on asiasta vihjaillut jo jokusen vuoden. Olisiko hänellä miesten vauvakuume, mene ja tiedä.
Neuvolassa käydessäni tunnen olevani väärässä paikassa. Monesti huomaan miettiväni siellä ollessani, että sattuikohan nyt aivan oikea paikka. Mietin, mitä kummaa siellä oikein teen. Minua häiritsevät mm. tädin kysymykset mitä kummallisemmista aiheista, joilla ei tuntuisi olevan mitään tekemistä varsinkaan raskauden kanssa. Tuntuu jotenkin siltä, että vaikka olen aivan tavallinen ja terve yksilö, minusta yritetään väen vänkää etsiä jotain vikaa.
Mitä on ihana raskausaika? En voi kuvitellakaan tilannetta, että mässyttäisin leivoksia sohvalla makoillen, työt miehelläni teettäen vain siksi, että olen raskaana (kärjistetysti). Saatikka sitten valittaisin, voivottaisin ja pähkäilisin eri ruoka-aineiden sallittavuuksia tms. En voi kuvitellakaan, että alkaisin luistaa joistakin asioista vain siksi, että satun olemaan raskaana. Ei sovi luonteeseeni.
Jos " ihana raskausaika" tarkoittaa näitä edellämainittuja asioita, en ymmärrä. En juurikaan ole ahdistunut näistä ajatuksistani, sillä ajatukseni ovat tosia ja omiani. Mietin vain, olenko ainoa lajissani, joka tuntee näin? Onko odotettavissa, että " ihana raskausaika" iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta?
Kommentit (33)
Nefe:
Eli sen verran haluan kirjoitustani tarkentaa etten tarkoita että raskausajasta olisi jotenkin " pakko" nauttia. Enemmän minua huoletti se että kirjoituksesta tuntui paistavan läpi ettei ap tunnu oikein haluavan koko lasta, että se on tehty kun mies kärtti. Ja se minua huoletti ei niinkään se ettei osaa nauttia varsinaisesta raskaudesta. Mutta minä nyt vain toivoisin että jokainen tänne syntyvä vauva olisi toivottu ja haluttu. Tiedän että se on liikaa toivottu, mutta jokainen lapsi nyt vain mielestäni sen ansaitsee.
Kyllähän naisella on aika suuri osa vauvan alulle saamisessa. Voi mieheltä " salaa" syödä pillereitä/käyttää muuta hormonaalista ehkäisyä, ja kun vauvaa ei kuulu, niin sekään ei ole epänormaalia.
Minä uskon, että ap tässä on ollut ihan yhtälailla vauvaa alulle saattamassa kuin mies. Harvoin mies pystyy " yksin" vauvan saamaan alulle samalla tavalla kuin nainen voi tulla " vahingossa" raskaaksi, vaikka mies ei sitä haluaisi.
Kyllä mulla on välillä tullut olo, että oonkohan nyt mitä tekemässä, kun olen raskaana. Esikoista odottaessa tunne oli ehkä vielä voimakkaampi. Se elämänmuutos on kuitenkin NIIIN suuri. Eikähän vauvan tulo todellakaan tarkoita, että oma elämä loppuu siihen paikkaan kun testi näyttää plussaa. Jotkut vain saattavat antaa sellaisen kuvan sillä höösäämisellä ja hehkuttamisella, mikä toisille on aivan vierasta. Ja ihan yhtä lailla ja yhtä paljon ne, jotka eivät joka käänteessä ole masuaan esittelemässä tai puhumassa raskaudestaan, osaavat ja pystyvät rakastamaan lapsiaan sitten kun ne syntyvät. Minä en epäile hetkeäkään, etteikö ap olisi maailman paras äiti lapselleen sitten kun vauva syntyy =) Mitä pidempään on ollut kaksin miehen kanssa, sitä suuremmasta elämänmuutoksesta on varmasti kyse - oli sitten taustalla vuosien kuumeilu ja yrittäminen tai sitten on vain huomattu, että nyt on hyvä aika saada lapsi.
Ja minusta ainakaan tuntunut edes tarpeelliselta hankkia sänkyjä, vaunuja yms.kovin aikaisessa vaiheessa tilaa viemään muutenkin ahtaasta kodistamme (jossa tosin sitten asuimme vielä vuoden esikoisen syntymän jälkeen). Toki sitten viimeisten odotusviikkojen aikana tavoistani poiketen esim. silitin kaikki vauvan vaatteet ja liinavaatteet yms, se oli mun tapani valmistautua tulevaan sen kuukausien hössötyksen sijaan ;)
Meillä molemmat vauvat ovat olleet hienoisia yllätyksiä. on annettu vauvalle lupa tulla ja jätetty ehkäisy pois, ja molemmat ovat tärpänneet yllättävän nopeaa. Tästä kakkosesta ei ehkäisyrenkaan pois ottamisen jälkeen tullut lainkaan kuukautisia - olin asennoitunut siihen, että aikaisintaan syksyllä meillä on vauva, niin se tuleekin taloon jo kesäkuussa :) Esikoiselta sama homma, tosin kolmannesta kierrosta tärppäsi (yhdestä ainoasta yhdyntäkerrasta). silloin olin ajatellut että meille tulisi aikaisintaan kesällä vauva, niin tulikin jo kevättalvella.
Suunniteltuja ja toivottuja ovat molemmat, mutta kyllä mietitytti odotusaikana, ja kuten jo aiemmin sanoin, en nauttinut raskaudesta. tuskin olisin nauttinut siitä vaikka olisi jouduttu pidempään odottelemaan tärppäämistä. Ja rakastan poikaani yli kaiken, ja olen maailman paras äiti hänelle (kuten myös tälle tulokkaalle). Ja meidän lapsilla on kaikki hyvin, vaikka ei olekaan vermeet viimeisen päälle: lämmin, rakastava syli (tai itseasiassa kaksi syliä), ruokaa ja katto pään päällä, mitä muuta pieni lapsi voi kaivata???
...Niille niin monelle, jotka tuntuivat sisäistävän ja ymmärtävän kirjoitukseni täysin oikein, sanasta sanaan. Sain kysymykseeni monia upeita, rohkaisevia ja aitoa äidinrakkautta pursuavia vastauksia (mm. nimimerkit syysmyrsky, eggis, eikkuli80 ja amayta). Sain myös joitakin jopa halveksuvan ja itseriittoisen tuntuisia vastauksia, jotka olisi kai paras jättää täysin omaan arvoonsa.
Täytyy kuitenkin kommentoida tasavertaisesti niin negatiivisia kuin positiivisiakin kommentteja, sillä jotkin kommentit toivat mieleeni monenlaisia ajatuksia.
En kysynyt teiltä, mikä minua vaivaa, kun tunnen näin. En tiedustellut, onko minulla masennusta tai teinkö väärin hankkiutuessani raskaaksi. Kysymykseni oli yksinkertainen: Kertokaa minulle, mitä on ¿ihana raskausaika¿. Mikä on se paljonpuhuttu ihana raskausaika? Mitä se tarkoittaa ja pitää sisällään?
Monet ottivat kuitenkin asiakseen kertoa minulle mm. että olisin masentunut ja lähes kelvoton tuleva äiti. Aivan sama, sillä tiedän itse kuinka asiat oikeastaan ovat. Jotkut myös painottivat sitä, että raskausajasta pitäisi mewlkein väkipakolla nauttia. Nauttia?!? Kuinka?? Hivellä vatsaansa, unohtaa kaikki muu? Kulkea kuin sumussa ja antaa pään täyttyä vain ja ainoastaan yhdellä ajatuksella? Melko lyhytnäköistä toimintaa, jos noin on.
Luulen, että naisilla on oikeus puhua myös raskauden aikana ilmenevistä negatiivisista tunteista. Monien mielestä ne vain tuntuvat olevan järjestelmällisesti masennusta... tabu, josta ei tulisi puhua. Vanhakantainen ja näin ollen yleinen mielipidehän on, että normaali nainen tuntee jo syntymätöntä lastaan kohtaan silmitöntä rakkautta, muut tunteet ovat sairautta.
JennaJanette kirjoituksessaan kauhisteli raskautumistani ajatusteni vuoksi. Minä voisin yhtä hyvin kauhistella hänen hössötystään tulevan vauvan ympärillä. En kuitenkaan halua, sillä ymmärrän meitä ihmisluonteita olevan niin monenlaisia, kukin siis tavallaan. Itselläni toisten hössötys minun raskauteni ympärillä menisi totaalisesti yli sietokykyni.
Monet negatiiviset kommentit tuntuivat olevan sitä mieltä, että minulla on juuri masennusta. Näin tuskin kuitenkaan on, sillä en ole masennukseen taipuvainen missään suhteessa. Jos realismi olisi masennusta, niin vastausten mukaan myös monella muullakin tähän vastanneella tuntuisi olevan masennusta. Monet näistä samaisista negatiivisesti vastanneista olivat lähes kauhuissaan siitä, että olen edes kehdannut hankkiutua raskaaksi. Kamilla74 ja ElsaAlice olivat sitä mieltä, että koska en ole " kokopäiväisesti raskaana" , mielenterveydessäni on vikaa. Miksi en voisi olla välinpitämätön raskauttani kohtaan? Miten raskaus muuttaa elämääni tässä vaiheessa? Oma vastaukseni on: ei mitenkään. Aggressiivinen en todellakaan ole, sen voin tunnustaa.
Ikää minulla on himpun yli 30, miehelläni pikkuisen vähemmän. Monet arvasivat, että minulla on ok ura ja kuten sanoin, olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo kauan, toista vuosikymmentä. Olen kokenut keskenmenon puolisen vuotta sitten, joten aivan vahinkokaan tämä raskaus tuskin oli. Mieheni on halunnut lasta jo varmaan kolmisen vuotta, itse en sitä ole edes ajatellut. Koskaan hän ei ole lasta kärttänyt, jokusen kerran vuodessa ehkä todennut, että: " tuollainen olisi kiva" . Painostusta sieltä suunnalta ei siis ole ollut, eikä päätös suinkaan syntynyt vain mieheni halujen pohjalta. Tosin on minunkin myönnettävä, että osasyynä raskautumiseen oli myös tämä niin kovin paheksuttu syy: Onhan niitä joskus hankittava.
Kuten nim. amayta, minullakin oli varmasti odotukset korkealla raskauden suhteen. Syy näihin odotuksiin oli suurimmalta osalta varmastikin juuri nämä hössöttävät mammat, joiden elämään ei plussatestin jälkeen mahdu mitään muuta kuin uusi tulokas. Vaaleanpunaiset lasit siis ovat totaalisen unohdetut tässä asiassa, kirkkaat ovat käytössä. Näen siis asian enemmänkin realistisesti enkä kieltäydy näkemästä negatiivisiakaan asioita..
Mielestäni on todella itsekästä ja jossain määrin jopa typerää sellainen, että elämään ei plussatestin jälkeen mahtuisi mitään muuta kuin oma napa ja raskaus. Tällaisissa tapauksissa tulee väistämättä mieleeni ajatus, että tuollaisen naisen elämä on todella puusilmäistä. Elämässä on paljon asioita, jotka jatkavat olemistaan vielä raskauden aikana ja lapsen tulon jälkeenkin. Nämä asiat eivät siis poistu mihinkään plussatestin jälkeen. Nim. syysmyrsky puki tämän asian sanoiksi todella hienosti. Hänellä sentään on kokemusta asiasta jo kolmannen raskauden osalta. Hänen kanssaan olen samaa mieltä joka ainoasta sanasta, mitä hän kirjoitti.
Ja kuten nim. Eggis sanoi, entinen elämä ei lopu raskauden alkamiseen ja ala juuri tuolla hetkellä uudelleen nollasta. Oma elämäni ja menneisyyteni on ja pysyy ikuisesti, lapsen tulosta huolimatta. Elämäni jatkuu sen pohjalta, mitä se on aina ollutkin, vaikkei suinkaan samanlaisena kuin tähän saakka. En menetä identiteettiäni mihinkään lapsen tulon vuoksi. Jatkan olemista omana itsenäni maailmankaikkeudessa eikä elämäni muutu täysin erilaiseksi vain lapsen vuoksi.
Lopuksi voin sanoa näille epäilijöille, että lapsi on todella haluttu. Tiedän sydämestäni, että minusta tulee hyvä ja rakastava äiti. Jossain sisimmässäni kai rakastan tulevaa lastani jo nyt. En kuitenkaan näe tarpeelliseksi todistella ja hehkuttaa näitä tunteita hullun raivolla jokaiselle tuntemalleni ihmiselle.
Itseäni ainakin ennen lapsia usein ärsytti miten jotkut tuntuivat " unohtavan elämänsä" tms. tultuaan raskaaksi. Koko elämä alkoi pyöriä raskauden ja vauvojen ympärillä ja tuntui, että entinen tuttu ihminen katosi kokonaan jonnekin sen ylitsepursuavan äitiyden alle. Pohdin silloin, että minusta ei ainakaan tuollaista tule. No, voi olla että tuli kumminkin, itse en varmaan ole kykenevä asiaa objektiivisesti arvioimaan. Joka tapauksessa nyt yhden lapsen ja yhden sikiön äitinä ymmärrän kyllä huomattavasti paremmin, mitä raskausaika ja lapsen saaminen oikeasti tarkoittavat.
Minusta tuollainen ajattelu, että toiset " hössöttävät" ja alkavat tuijottaa omaa napaansa raskaaksi tulemisen jälkeen on suoraan sanottuna hiukan mustavalkoista. Raskaus ja lapsen saaminen on iso muutos, niin iso, että itse en voinut ollenkaan ymmärtää sen suuruutta kun ekan kerran tuijotin raskaustestin kahta punaista viivaa. Ja minusta tuntuu päinvastoin, että yhteiskunnassamme ei tästä asiasta juuri puhuta, eikä " hössötetä" tarpeeksi. Oletus tuntuu olevan, että elämän tulisi jatkua ihan kuin ennenkin, vaikka nainen tai pariskunta elävät keskellä elämänsä suurinta mullistusta. Itse feministinä näen tässä jopa jonkinlaista naisten kokemusten väheksyntää ja suoranaista vihamielisyyttä naiseutta ja äitiyttä kohtaan.
Oma elämä ei toki lopu plussatestiin, mutta täytyy myöntää, että kyllä sen (ikävä kyllä) joutuu toisinaan laittamaan narikkaan odottamaan joksikin aikaa. Itselleni ovat omat jutut, työ ja kaikki harrastukset, menemiset ja tulemiset olleet aina tosi tärkeitä. On vaikea tajuta, että yhtäkkiä ei voikaan olla oman elämänsä herra, vaan raskauksien ja lasten myötä elämä alkaa kulkea aika lailla muiden määrittelemiä latuja. Itsenäiselle, feministiselle uranaiselle, millaiseksi ainakin osittain itseni luen, se voi olla pelottava ja opettava kokemus.
Joka tapauksessa voin sanoa, että raskaudet, synnytykset ja äitiys ovat olleet elämäni ehdottomasti hienoimpia kokemuksia. Se on sellaista extremeä, mitä elämässä hyvin harvoin saa. Lapsen saaminen on todella palkitsevaa, jos osaa ajatella asiaa oikein: Kuinka hienoa on, että kroppamme toimii niin hyvin, että kykenemme hedelmöittymään, kantamaan sisäällämme kokonaisen uuden ihmisen, synnyttämään ja alkamaan äideiksi. Olen todella onnellinen siitä, että olen nainen ja saan kokea kaiken tuon.
Nyt toista lasta odottaessa kaiken tämän ymmärtää paljon paremmin. Elämä vatsassani on paljon konkreettisempaa, kuin ekalla kerralla, vaikka asian ajattelemiselle jää paljon vähemmän aikaa. Näin äitinä kädet ovat niin täynnä työtä, että ihan nolottaa miten vähän sitä tämän toisen vauvan vuoksi ehtii " hössöttää" .
No, kukin on raskaana tavallaan, eikä hössöttäminen todellakaan ole mikään kansalaisvelvollisuus. Mutta toivoisin todella, että kaikki äidit osaisivat arvostaa lahjaa, mikä heille on annettu ja olisivat ylpeitä äitiydestään, vaikka se välillä voikin olla vaikaa ja raskasta.
Meidän monen vuoden toive täyttyi, kun ensikoista aloin odottamaan. Tuntui ihan kamalalta käydä myös juuri tuollaisia tunteita hetkittäin läpi.
Minä rupesin oikeasti nauttimaan enemmän raskaudesta siinä vaiheessa kun maha oli valtava ja vauvan pyöriminen ja potkiminen tuntui päivittäin. Sitä tajusi, että uusi elävä ihminen todella kasvaa sisälläni.
Sitten oli tietysti ne pelot, että miten meidän parisuhteen käy. Pilaako lapsi meidän koko elämän? Mitä jos tämä olikin ihan väärin haluta tällaista - eikä tilausta voi enää edes peruuttaa...
Ja häpeä siitä, etten oikeasti saa ajatella ja tuntea tällaista!
Ja pystynkö rakastanko varmasti lastani jos se vielä pilaa meidän parisuhteen.
Loppujen lopuksi kun vauva syntyi, oli tietysti upeaa saada kauan odotettu lapsi syliin, mutta vielä silloinkin pelot täyttivät mielen. Kun raskaushormoonitaso sitten tipahti rajusti, itkin pelkojani ja tarrauduin mieheen.
Rakkaus lapseen on kasvanut vähitellen viikko viikolta, kun alkoin tutustua hänen persoonansa. Nyt lapsi on jotain aivan ihmeellisen ihanaa ja sitä kohtaan tuntee ihan pelottavan syvää rakkautta.
Tämä toinen raskaus on mennyt vielä vähemmän tunteilematta, ei sen olemassaoloa juuri edes muista muuta kuin mahasta, joka on aina tiellä ja hirmuisesta vauvan pyörimisestä ajoittain. Mutta nyt teidän mitä tuleman pitää, eikä tunteita tai tunteettomuutta tarvitse pelätä.
unsku rv 25+6
Kyllä pistää naurattamaan tuollainen kun heti leimataan masentuneeksi jos raskaus ei saa kiljumaan riemusta¿
Ihan varmasti on juuri niin monta tapaa olla raskaana ja tuntea raskaudesta kuin on meitä raskaana oleviakin. Jokainen ihminen on erilainen joten miksi siis raskaaksi tultuaan kaikkien pitäisikin saman muotin mukaan alkaa hyppiä ja kiljua riemusta?
Ja juu, itse kyllä tunnustan kuuluvani tähän joukkoon joka meinaa seota sukkiinsa onnesta raskautensa kanssa. Ja voin allekirjoittaa omalta kohdaltani sen, että raskaus on ollut elämäni parasta aikaa. Mulle perhe on aina mennyt uran edelle¿ (eli siis ei kirpaise jäädä minimiäitiyspäivärahalle) =D ja nautin yli kaiken tästä kun olen saanut jo jäädä kotiin ja saan alkaa vähitellen laittamaan kotia valmiiksi vauvaa varten. Tosin silti en makaa sohvalla leivoksia syömässä miehen passattavana ;) Rakastan kasvavaa vatsaani ja olen siitä ylpeä. Ja uskokaa tai älkää en ikinä ole tuntenut itseäni näin kauniiksi kuin nyt tunnen tämän vatsan kanssa (turpavärkki turvonneena miehen t-paidassa), mutta silti ymmärrän kyllä erittäin hyvin kuinka kasvava vatsa on joillekin naisille suorastaan kauhistus.
Kyllä mullekin on kuitenkin välillä iskenyt pelko juuri esim. parisuhteesta. Mitä jos lapsi pilaakin sen? Mutta eiköhän nekin pelot ja jännitykset ole ihan normaaleita ja varsinkin ensimmäinen lapsi kun on tulossa.
Odotetaan kaikki omalla tavallamme! Ihan varmasti jokainen meistä on ihan yhtä hyvä äiti nautti raskausajasta tai ei! Eikös se lopputulos ole kuitenkin tärkein¿ =)
[color=red]pikku-milli & paco 28+0[/color]
" Kamilla74 ja ElsaAlice olivat sitä mieltä, että koska en ole " kokopäiväisesti raskaana" , mielenterveydessäni on vikaa." Mun mielestä kumpikaan meistä ei väittänyt näin. Mutta entäs sitten jos olisitkin masentunut? Onko se niin suuri tabu, ettei sitä edes voi sanoa ääneen täällä palstalla? Ei täällä kukaan ole väittänyt, että heti jos ei leijaile vaaleanpunaisissa unelmissa plussauksen jälkeen, voidaan antaa diagnoosi -masentunut. Mutta sellainenkin vaihtoehto ON olemassa ja kuten joku täällä totesi, tilanne ei helpota vauvan syntymän jälkeen, päinvastoin. On aika outoa että sitä ei voi täällä edes mainita, ilman että hyökätään kimppuun. Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, itse tiedät parhaiten, onko tuo sinulle tyypillistä vai ei. Olisit sen ihan hyvin voinut asiallisestikin todeta.
Muistan jostain lukeneeni, että on aivan normaali psykologinen reaktio tuntea ristiriitaisia ja jopa negatiivisia tunteita raskautta kohtaan, varsinkin raskauden alkuvaiheessa, vaikka raskaus olisi täysin suunniteltu ja toivottu.
Me ihmiset koetaan ja tunnetaan asioita niin eri tavalla, eikä kukaan voi sanoa toiselle, että jokin tunne on väärä. Itselleni nämä kaksi normaalia raskautta eivät ole olleet mitään kokopäiväistä onnen hekumaa, ei edes ultrassa vauvan näkeminen tai vauvan liikkeiden tunteminen saa aikaan suurta tunnemyrskyä.
Tottakai olen kiintynyt tähänkin masuvauvaan, ja jos hänelle tapahtuisi jotain, se olisi ihan kamalaa. Mutta uskon, että toisilla se kiintymys syttyy hitaammin, itselläni leijonaemon vaistot ja tunteet heräsivät, kun esikoinen syntyi. Mikään tai kukaan ei ole koskaan herättänyt mussa niin suurta suojeluvaistoa ja hoivaviettiä kuin oma pieni vauva. Uskon että näin tapahtuu tälläkin kertaa.
Sekä raskauteen että äitiyteen liittyy onnen ja rakkauden lisäksi myös negatiivisia tunteita kuten väsymystä,huolta, kiukkua, pitkästymistä jne...ehkä joillekin ihmisille nämä tunteet ovat niin pelottavia, että ne pitää kaikin voimin torjua. Itse en ainakaan ole tavannut oikeassa elämässä yhtäkään äitiä (tai ylipäätään ihmistä), joka olisi vain ja ainoastaan onnellinen.
Spiral 37+3
Uskon, että kaikissa raskauksissa on jotain ihanaa. Jokainen ottaa raskauden eri tavalla ja joka raskaus on erilainen, joten pitää vain löytää ne " omat jutut" raskaudessa, joista nauttii ja hakea niistä positiivista asennetta ja mukavia fiilareita elämään.
Nyt 30.rv menossa ja tällä hetkellä on ihaninta tuntea sormenpäilläni vauvan jalkaterien työntyvän eri puolilta mahaa. Ensimmäisen kolmen raskauskk:n aikana välillä unohdin koko päiväksi, että olen raskaana ja oli positiivinen " yllätys" aina, kun muistin sen. Ihanaa raskaudessa on myös itsensä hoitaminen. On kerrankin todella hyvä syy pitää itsestä huolta ja nautiskella, kuunnella rentouttavaa klassista musiikkia kiirehtimättä mihinkään. Ja ihana tunnistaa aivan uudenlainen kyky itsessä: osaan tehdä uutta elämää!
Tällaista minulla, elämän pieniä iloja. Raskaus on myös ihanan jännittävää: millainen kokemus synnytys tulee olemaan, miltä vauva näyttää, miten muutun...
Ihanaa raskautta kaikille!
kun siis kysymyshän kuuluikin että mitä on ihana raskausaika.
Oon potenu vauvakuumetta koko pienen ikäni ja nyt kun sen aika on koittanut, niin enkö olis onnellinen. Tosin vähemmilläkin vaivoilla voisin ottaa sen lapsen vastaan (vaikka suht vähällä oonki päässy). Mutta mieluinen taakka on keveä kantaa!!! Ja niin onnellinen kuin olenkin siitä että 2 kk:n päästä meille syntyy vauva, on myös minulla mielessä ollut pitkin raskausaikaa monenlaisia pelkoja: miten osataan kasvattaa, miten parisuhteen käy, miten me jaksetaan jos vauva itkee paljon, lihonko ym. Oon hoitanu vauvoja joten luulen, että kuvitelmani vauva-arjesta on aika realistisia. Silti sitä on kuin jotenkin onnenhuumassa. Mahaa mulla tuskin tulee ikävä, vaikka ei siksi että se olis mun mielestä ruma vaan siksi, että sen kans on yksinkertasesti niin hankala elää. Siis varsinaisesti en nauti siitä, että tämä raskauden olotila ois niin mahtava vaan se, että saan kohta syliin IKIOMAN NYYTIN (ja miehen oma tietenki myös ;)).
lyyli 31+6
...eli juuri _en_ sanonut etta kaikkien pitaisi olla kokopaivatoimisesti raskaana. Itseasiassa olen kanssasi monesta asiasta samaa mielta, en (varsinkaan nain toisella kierroksella) jaksa osallistua hossotykseen tarvikkeista, turhaan neurotisointiin ruoka-aineista jne. Lisaksi itsellani on talla kertaa ollut " kokopaivatoiminen raskaus" ihan muussa mielessa kuin siina mihin itse viittaat, koska vaikeiden raskauskomplikaatioiden takia olen joutunut viettamaan yli 4 kk vuodelevossa, osan siita sairaalassa tiputuksessa, ja pelkaamaan vauvan selviytymisen puolesta ihan tosissani, mika on luonnollisesti vaikuttanut perspektiiviini (en tosiaankaan enaa jaksa pikkuasioista hermostua, mutta tama raskaus on myos minulle hyvin arvokas koska niin paljon huonomminkin olisi voinut kayda). Toisaalta minua ei mitenkaan haittaa jos muut kokevat omat raskautensa toisin kuin mina; olosuhteet ovat niin erilaiset eri ihmisilla. Kamillan kanssa olen yhta mielta siita etta masennuksesta puhuminen ei tosiaankaan ole tarkoitettu loukkaavaksi, ja on ikavaa jos koit sen niin.
Miten voimakkaita ajatuksia mielipiteeni loppujen lopuksi aiheuttikaan. Sohaisin siis todellakin mielipiteelläni muurahaispesää, avasin sen kuuluisan " pandoran lippaan" .
ElsaAlice & Kamilla74: Olitte niitä harvoja (ja ensimmäisiä), jotka päättelivät minun ehkä kärsivän masennuksesta kirjoittaessani ajatuksiani. Kun olette nyt lukeneet muidenkin mielipiteitä asiasta, voitte ehkä huomata, etten olekaan yksin ajatusteni suhteen. Ehkäpä hyvin, hyvin monella muullakin odottavalla äidillä on masennusta.
En kuitenkaan aio käydä väittelemään siitä, kuka tarkoitti tai sanoi mitäkin. Olen mielestäni saanut äidit ajattelemaan raskautta myös toiselta kantilta. Jotkut voisivat miettiä toisia raskaanaolevia neuvoessaan, että välttämättä kaikille se ei olekaan niin jumalaista aikaa kuin ehkä itselle saattaa olla. Toisille " hyvää tarkoittavat neuvot" raskaudesta nauttimisesta voivat tuoda täysin erilaisiakin ajatuksia.
Tiesin täysin jo ensimmäistä juttua kirjoittaessani, että tuntemani asiat ovat täysin normaaleja ja sallittuja ja että en ole mielipuoli. Olin vain kiinnostunut tietämään, mitä ihana raskausaika oikeasti on, sillä ne selitykset, mitä olin kuullut, eivät olleet lähelläkään omaa raskauskokemustani. Olenkin saanut kysymykseeni joitakin tosi hauskoja ja jänniä ajatuksia. Niissä on mukana useita hyvin realistisia ja jopa minun raskauteeni sopivia ajatuksia.
On myös ihana huomata kuinka monet kuitenkin tajuavat ihmisten olevan erilaisia. Jotakuta tulevaa äitiä tämäkin keskustelu saattaa auttaa huomaamaan, ettei ole yksin ajatustensa kanssa. En myöskään aio pyörtää ensimmäistäkään näppikseltäni lähtenyttä kirjainta tai sanaa. Ne ovat minun tunteitani ja ajatuksiani ja minulla on niihin täysi oikeus :D.
Hienoa viikonloppua kaikille. Kiitos ja kumarrus.
Mieleni teki vielä vastata alkuperäiseen kysymykseen. Eli tässä näkemykseni siitä mitä on ihana raskausaika:
Raskausaikana on ihanaa, kun on koko ajan jotain mitä odottaa. Yleensä elämä on itse asiassa aika yksitoikkoista: Samanlainen arki päivästä toiseen. Raskausaika tuntuu vähän samalta, kuin odottaisi jotain suurta matkaa tai juhlaa.
Raskausaikana on mukavaa miettiä mitä vatsassa tapahtuu. Sikiön kasvun ajatteleminen ja seuraaminen on kiehtovaa. Vähän niin kuin luontodokumentti omassa mahassa :) . On mukavaa saada kiinnostusta ja huomiota muilta ihmisiltä. Ihmiset keskimäärin suhtautuvat positiivisesti ja huolehtivasti raskaana olevaan naiseen, mistä ainakin minä nautin.
Raskaana ollessa voi olla täysin joutilaana ja silti suorittaa tärkeää tehtävää. Tavallaan tekee koko ajan jotain, vaikka ei tekisi mitään. Tuntee itsensä tarpeelliseksi ja hyödylliseksi. Saa luvan kanssa kerrankin huolehtia itsestään. Raskaana olevalta ei odoteta mitään mahtavia itsensä ylityksiä, vaan riittää, kun suurinpiirtein suoriutuu päivästä toiseen.
Raskaus on vähän niin kuin maratonjuoksu tai kiipeäminen korkealle vuorelle. Kun homma on hoidettu, voi olla tosi tyytyväinen itseensä ja ylpeä: Minä tein sen! Vastasyntynyt käsivarrellaan voi tuntea itsensä todelliseksi arkipäivän sankariksi.
Eli sen verran haluan kirjoitustani tarkentaa etten tarkoita että raskausajasta olisi jotenkin " pakko" nauttia. Enemmän minua huoletti se että kirjoituksesta tuntui paistavan läpi ettei ap tunnu oikein haluavan koko lasta, että se on tehty kun mies kärtti. Ja se minua huoletti ei niinkään se ettei osaa nauttia varsinaisesta raskaudesta. Mutta minä nyt vain toivoisin että jokainen tänne syntyvä vauva olisi toivottu ja haluttu. Tiedän että se on liikaa toivottu, mutta jokainen lapsi nyt vain mielestäni sen ansaitsee.