Mies puolisonsa ensimmäisen vs. toisen raskauden aikana

Olen tässä pitkän aikaa ihmetellyt, miten erilainen mieheni on nyt pikkukakkosen odotuksen aikana kuin esikoisen odotuksen aikaan. Esikoista odottaessa mies oli hellä, huomaavainen ja auttavainen, ja pyrki kaikin tavoin järjestämään niin, että minulla oli hyvä olla enkä rasittanut itseäni liikaa. Nyt taitaa tämä kaikki olla hänelle liian tuttua, tai jostain muusta syystä sitten olen raskauteni kanssa hänelle kuin ilmaa. Tähän asti olen sinnitellyt ja yrittänyt vain jaksaa painaa, mutta nyt, kun laskettuun aikaan on enää alle kaksi kuukautta, väsymys alkaa todella painaa, liikkuminen on kömpelöä eikä esikoisen kanssa jokapäiväiset pukemiset, riisumiset, leikkimiset, nostelut yms. enää käy niin helposti. Väsymys on ankara ja öisin tulee nukuttua tosi huonosti, enkä esikoisen päiväunien aikaan pysty / ehdi edes päivittäin nukkumaan, kun hänen päiväunensa ovat maksimissaan tunnin mittaiset. Olen niin väsynyt, että uuden vauvan syntymä enää kauhistuttaa, kuinka ikinä jaksan sitä valvomista.



Ehkä olen itse ajanut tilanteen tähän, kun olen kohta kolme vuotta ollut esikoisen kanssa kotiäitinä ja hoitanut lähes kaikki kotiin liittyvät asiat siinä samalla. Esikoisen ollessa pieni vauva mies vielä osallistui tosi kiitettävästi arkeen, mutta viimeisen vuoden aikana hänen työpäivänsä ovat vain pidentyneet, niin että töissä hänellä vierähtää normaalisti 12 tuntia matkoineen. Luonnollisesti tämä tarkoittaa, että arjen pyörittäminen on lähes kokonaan minun vastuulllani, kaikki kaupassakäynnit, siivoukset (paitsi imurointi), esikoisen päivän toimet ruokailuineen, ulkoiluineen pukemisineen jne. Iltaisin mies ehtii ehkä tunnin touhuta esikoisen kanssa ennen iltatoimia, ja nämä iltatoimet menevät meidän osalta ehkä suunnilleen tasan. Koska miehen päivät ovat niin pitkiä, niin viikonloppuisin hän on aika väsynyt ja olen antanut hänen nukkua ainakin toisena aamuna pitkään, joka tarkoittaa, että esikoisen aamutoimet, ulkoilutus, ruuanlaitto jnejne ovat jääneet taas minun hartioilleni. Ja sinä yhtenä aamuna kun itse saan nukkua, mies touhuaa lapsen kanssa siihen asti kun herään, ja sitten vetäytyy Hesarin taakse kun minä hoidan esikoisen aamutoimet, ja sen jälkeen pahimmassa tapauksessa pakotan heidät kahdestaan ulos siksi aikaa, kun teen ruokaa.



Omaa lepoaikaa ei kotona ollessa tunnu siis olevan lainkaan, ja tähän asti olen hyvin jaksanutkin. Jos lähden kavereiden luo kyläilemään tai kaupungille, niin kotiin palatessa koti on kuin pommin jäljiltä, esikoisella edelleen yöpuku päällä, hampaat pesemättä ja aamun maidot vielä suupielissä... Ei rentouta sekään.



Kyse ei ole myöskään siitä, ettenkö ole pyytänyt (huom, kauniisti!) miehen apua esimerkiksi iltaisin lelujen siivoamisessa lattialta, pyykin pesuun ja lajitteluun, ruuanlaittoon, lapsen ruokailussa ja pukemisessa auttamiseen. Mutta että pitääkö niitä joka ikinen päivä joka ikistä asiaa joka ikisen kerran erikseen pyytää!!!??? Ja sitten kun taas sadannen tuhannen kerran jotain pyydän, on tuloksena sitruunan nielleen naamataulu! Ja tämä kaikki fiksulta mieheltä, jolta tällaiset asiat ennen tulivat suurimmaksi osaksi ihan luonnostaan.



Oletteko te muut arvon leidit kokeneet samaa? Ja ennen kaikkea, olisiko kenelläkään mitään vinkkiä, jolla saisin mieheni heräämään? Jos tämä olisi ensimmäinen lapsi, niin silloin antaisin vain kodin, ruuanlaiton ja siivoamisen olla, mutta nyt kun on esikoinen huollettavana, on pakko hänelle tehdä ruokaa, viedä ulkoilemaan, ja kotikin näyttää aivan erilaiselta kuin lapsettoman parin, kun lelut päivän aikaan kulkeutuvat joka paikkaan.