Kun äiti " ei riitä" - useampien lasten vanhemmille
Hei,
Meilä on 1- ja 4-vuotiaat pojat. Esikoinen käy arkisin paikallista koulua (päivät ovat 9-12.30 ja 14.30-16.00, asumme ulkomailla) ja kuopus on kanssani kotona. Minua on nyt alkanut riivaamaan jatkuva riittämättömyyden tunne molempien lasten suhteen:
Tuntuu, että aamuisin esikoisen ollessa koulussa en kunnolla ehdi olemaan (leikkimään, loruilemaan, laulelemaan jne. niinkuin pitäisi)pienemmän kanssa, kun hoitelen kotihommat, laitan ruoan jne. Iltapäivisin esikoisen tullessa kotiin syömään on jatkuva hoppu, ja sitten taas takaisin kouluun. Esikoisen ollessa iltapäivisin koulussa ulkoilemme usein pienemmän kanssa leikkipuistossa, se tuntuukin olevan ainoa kiva aika päivästä.
Kun esikoinen on kotona, hänkin haluaisi huomiota, ja ennen toisen lapsen syntymää teimme hurjan paljon kaikea yhdessä, askartelimme, piirsimme, leikimme ja nyt tuntuu, ettei näille jutuille ole koskaan aikaa, kun kuopus ei jaksa olla vielä niissä mukana. Yhteiset leikit eivät onnistu juuri lainkaan, vaan minun on lähinnä viihdytettävä pikkuista kauempana isomman leikeistä ja samalla juteltava isomman kanssa ja näin " osallistun" hänen leikkiinsä.
Minulla on jatkuva syyllinen olo siitä, etten vietä tarpeeksi laatuaikaa kummankaan lapsen kanssa. Toki olen aina läsnä (mutta onko se tarpeeksi, että äiti laittaa ruokaa lapsen leikkiessä vieressä lattialla?), ja uskon että rakkautta ja läheisyyttä molemmat saavat tarpeeksi (isompi siirtyi juuri pois perhepedistä, ja pieni nukkuu kanssani ja keikkuu usein kantoliinassa). Mietin myös sitä, että pienempi ei vielä ole alkanut puhumaan juuri mitään, ja siitäkin syytän itseäni, kun en anna hänelle tarpeeksi virikkeitä :( Olen myös tosi väsynyt, enkä aina edes jaksaisi olla iloinen ja pirteä, koska pieni herää yhä vieläkin useita kertoja yössä. Mieheni osallistuu kyllä lasten- ja kodinhoitoon kiitettävästi, mutta hän on kotona vähän aikaa päivästä. PIenemmän kanssa hän ei vielä jaksaisi/osaa hirveästi leikkiä, mutta isomman kanssa kyllä. Silti itse kaipaan niitä mukavia rauhallisia hetkiä myös isomman kanssa. Miten on toisten lasten laita- kasvavatko he siinä sivussa niinkuin minusta nyt tuntuu?
Kertokaahan omista kokemuksistanne ja mielipitistänne, anteeksi jos teksti on sekavaa.
Kommentit (9)
Minulla on 5 lasta joista vanhin on 5,5v. Luen lapsille joskus kun aikaa on, juttelen heidän kanssaan kun he haluavat, syötän, harjaan hampaat, pyyhin pyllyt, katson heidän esityksensä ja ihailen heidän aikaansaannoksiaan (piirustukset, rakennelmat), puhallan pipit, koetan sovittaa riitoja ja pitää sylissä silloin kun on aikaa ja lapset haluavat tulla. Itse tunnen että se että teen nämä " äitijutut" ja olen läsnä, riittää lapsille oikein hyvin. Toki he pyytäisivät minua tekemään enemmän jos ehtisin ja aina välillä saan kuulla varsinkin esikoiselta että " mulla ei oo mittään tekemistä" , mutta minusta se kuuluu elämään eikä aina tarvikaan olla mitään tekemistä. Lapsen huomioiminen voi olla vain juttelua hänen kanssaa ja sitä että esim. antaa lapselle välineet joilla voi askarrella tai puuhailla. Meillä esikoinen ainakin taiteilee ihan omasta päästään vaikka mitä, tosin siinäkin on paljon lapsissa eroa.
Itse muistan lapsuudesta sen ettei äiti meidän kanssamme leikkinyt, me keksimme leikit ja puuhat itse, mutta meille oli vain hirmuisen tärkeää että hän oli lähellä ja käytettävissä. Kun sanoimme ettei ole mitään tekemistä, äiti vastasi että " siivoa vaikka" . Kummasti sitten keksimme jotain muuta tekemistä ;).
Itse olen sitä mieltä että noista puuhailuista ei kannata stressiä ottaa. Eiköhän teilläkin esikoinen saa koulussa jo ihan aimo annoksen ohjattua toimintaa. Itsekin vielä jossain vaiheessa podin huonoa omatuntoa samantyyppisistä asioista ja varsinkin väsyneenä asiat tuntuvat olevan huonommin kuin ovatkaan. Vaikka tiedän että lapset eivät pidä minua yhtä hauskana seurana kuin esim. isäänsä niin ymmärrän että tärkeintä on kuitenkin olla se vahva aikuinen joka luo kotiin turvallisen ilmapiirin lasten olla, ilmaista tunteitaan ja itseään. Siis hienosti sanottuna läsnäolo on tärkeämpää kuin aktiviteetit.
Monet äidit tuntuvat ajattelevan etteivät pysty antamaan lapselleen tarpeeksi virikkeitä ja siksi päätyvät usein varhaiseen hoitoonvientiin. Tässä on ehkä juuri harhaluulo siitä kuinka paljon lapset oikein virikkeitä tarvitsevat. Me äidit ei olla mitään viihdytysautomaatteja ja lapsillakin saa olla välillä tylsää. Itse asiassa uskon että se tekee hyvää lapselle, auttaa lasta ottamaan itse aktiivisen roolin tekemisissään. Joka tapauksessa luulen että meidän äitien pitäisi armahtaa itseämme hiukan enemmän :).
Ups, tulipas juttua :). Voimia ja paljon positiivista mieltä sulle!!
olen kuitenkin samaa mieltä kuin Leenuska5. Ei äidin tarvitse tosiaan olla mikään viihdytysautomaatti, joka koko ajan keksii uusia virikkeitä, uutta ja kiinnostavaa puuhaa lapsille.
Meillä on neljä lasta, joista vanhin täyttää pian viisi. Nuorin neljä kuukautta. Muut siltä väliltä :) Ja olen huomannut, että lapset ovat tosiaankin kekseliäitä, kun vaan viitsivät vaivautua keksimään itse tekemisensä ;) Meilläkin on tuttua tuo " Äiti, ei oo mittään tekemistä!" tai " Äiti, on aivan tylsää!" :) Mutta uskon vahvasti, että lapsillekin tekee hyvää joskus olla vaan ja ehkä hieman tylsistyäkin... Ei kai ihmisen ylipäätään tarvi koko ajan olla menossa johonkin päin tai puuhastelemassa jotain. Toiseksi vanhin (tyttö, 3v8kk) on taas sellainen, että viihtyy itsekseen, omissa oloissaankin. Tykkää kyllä leikkiä toisten kanssa, ja lähes yhtenään sitä tekevätkin. Mutta hän haluaa joskus omaa rauhaa, haluaa olla vain ihan yksin. Silloin hän eristäytyy muista esim. lukemaan sohvalle tai vaan istuskelee ja miettii jotain :)
Olen itsekin joskus murehtinut tuota " riittämättömyyttä" , ja yhä edelleenkin joskus havahdun miettimästä sitä. Kai se on luonnollista ja kuuluu äitiyteen?! :) Ja se on tervettä mielestäni välissä miettiäkin asiaa ja laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.
Muistan lapsuudesta, että kyllähän sitä itsekin äidiltä aina välillä vikisi, että mitähän sitä tekis, kun ei oo mittään tekemistä :) Niin tosiaan sitä keksi kummasti uutta puuhaa, kun äidin vastaus oli " voithan vaikka siivota" , kuten Leenuska5 tuossa jo sanoikin! :)
Kyllä se on tärkeintä, että äiti on lähellä. Ja kun lapsella on äidille asiaa, on tärkeää huomata hänet. Ei lapsi tarvi koko ajan ohjaajaa ja asioiden järjestelijää, touhuajaa, hän kyllä osaa itsekin touhuta. Ja alkuperäisellä (en muista nimimerkkiäsi, anteeksi!) on esikoinen jo koulussa, joten kyllä hän siellä saa tarpeeksi sitä toimintaa. Ohjattua sellaista siis. Uskonpa, että lähinnä hänkin kaipaa koulun lisäksi kotona vaan vanhempien läheisyyttä ja läsnäoloa... Koulu on kuitenkin niin virikkeellinen paikka, että ei lapsikaan hirveesti sen lisäksi tarvi mitään erikoista tekemistä.
Ja uskon, että nämä tällaiset riittämättömyyden tuntemukset on kaikille äideille tuttuja, jokaisella aikanaan. Ja se on luonnollista! Sitä vaan pitäis ehkä osata enemmän olla huolehtimatta ja vähän " relata" välillä :) Tämmöisiä me äidit välillä ollaan! ;)
Tsemppiä sulle kovasti ja lakkaa murehtimasta moisia! ;)
Nasu
Olen päivät töissä, lapset päiväkodissa. Varsinkin isommat (5 ja 4v) saavat siellä askarrella ja puuhailla osaavan aikuisen kanssa. Myös 1,5v saa osallistua jo askarteluihin jne.
Kotona pyrin olemaan läsnä, kuuntelemaan, lukemaan. Teen siinä samalla niitä kotihommia ja kuitenkin olen läsnä lapsille. Myös mieheni käy töissä, mutta on vähemmän lasten kanssa kuin minä (äiti vaan tuntuu olevan tärkeämpi).
Myös meillä kuuluu " ei oo mitään tekemistä" mutta sitten hoksaavat itse jonkin kivan puuhan ja leikkivät yhdessä.
Eli luultavasti näin tekee jokainen äiti.Meillä kolme lasta, pienin vauva. Tosiaan varsinkaan väsyneenä, kun ei edes jaksa olla iloinen ja aidosti innostunut lapsen tekemisistä, tulee huono omatunto. Onneksi tällaista ei sentään kovin usein ole...
Oli kuitenkin ihanaa lukea tämä ketju. Erityisesti Leenuskan viestissä oli vinha pointti ja huomasi monen lapsen kasvattaneen kokemusta juuri oikeaan suuntaan. Jatketaan samaan malliin ja koitetaan olla potematta huonoa omaatuntoa.
Esikoispojalla on aivan hurja uhma/mustasukkaisuus menossa. Pikkukakkonen (tyttö) on ollut helppo vauva ja nyt iloinen taapero.
Olen täyspäiväisesti töissä, mies myös. Esikoinen on esikoulun 3. luokalla (mekin ulkomailla) ja sen jälkeen garderiessa. Pienempi on päiväkodissa. Lasten päivät ovat klo 8-17.30 eli aivan liian pitkät ja tähänkin pääsemiseksi juoksen (=ajan) tukka putkella.
Illalla on max kolme tuntia aikaa ennen nukkumaan menoa ja siinä ajassa pitäisi huomioida kaikkia osapuolia tasapuolisesti. 5 v haluaa pelata jotain, 1 v sotkee kaikki, miehellä on omat hommansa, minulla olisi kotihommat mutta en saa niitä tehtyä, koska silmän välttäessä isompi kiusaa pienempää koko ajan. Isin seura ei esikoita kiinnosta ollenkaan. Pienimmäistä kiinnostaa ekan 30 min äidin syli, sitten vain isoveljen touhut. Kierre on valmis!
Kaikki osapuolet eivät millään saa huomiota osakseen - minä itse jään paitsioon koko ajan! Hoen että tilanne muuttuu kun lapset kasvaa ja tottahan se on. Koti on kuin pyörremyrskyn jäljiltä, ei siivoojaakaan voi käyttää joka päivä ;) Omasta itsestä huolehtiminen on minimissään. Esim kampaajalle pitäisi päästä mutta milloin??? Juuri yritin saada lauantaiksi ajan ja eka vapaa olis helmikuun lopussa....
Ei kai auta muu kuin varastaa työnantajan aikaa :-o Siitäkin tosin tulee huono omatunto.
16 (kohta 17), 14, 8 ja 2v. Myöskään minä en tunnu riittävän mihinkään. On niiiiiiiin monenlaiset asiat, kun on monen ikäisiä.
ja minusta tuntuu että riitän ihan hyvin. Tietysti eri ikäsillä on eri intressit ja vauva sinänsä " häiritsee" tiettyjä asioita jne. Kuitenkin mä otan isommat lapset mukaan kotihommiin, ruuanlaittoon jne. Lapset tykkää, saavat olla äidin kanssa ja hommat tulee ainakin jotenkuten hoidettua. Haluan aina olla lapsilleni läsnä mutta en minäkään koko aikaa ole viihdyttämässä. Uskon että kehittää heitäkin, kun saavat itse keksiä leikkinsä. Meillä varsinkin tuo isoin on nyt oikeen urakalla ruvennut keksimään omia juttuja, rakastaa askartelua ja väsää vaikka mitä. Hän on aamupäivät koulussa ja sitten ehdin auttaa häntä läksyissä kun taapero leikkii autoillaan ja vauva nukkuu. Kaikkien kanssa käydään leikkipaikalla kahdesti päivässä jos säät sallii eli siinäkin tulee sitä yhteistä puuhaa. Itse pidän tärkeänä sitä että juttelen lasten kanssa ja olen kiinnostunut heidän asioistaan, ja jutella voi melkeen missä vain. Syliä riittää kaikille, ei tosin yhtä aikaa. Kyllä jokaiselle joskus on omaakin aikaa äidin kanssa mutta olen yrittänyt opettaa että yhdessäkin voi tehdä kivaa eikä kukaan voi omia äitiä.
Meillä esikoinen (poika, 2,5-vuotias) on aina tarvinnut _valtavasti_ huomiota ja vaatinut ja hakenut sitä kaikin mahdollisin keinoin. Ekat 2 vuotta kuopuksen syntymään saakka hän olikin kotona kaiken huomiona keskipiste kaiken hereilläoloaikansa, ja minä äitinä olin kyllä varsinainen viihdytystoimisto. Oma moka, olisi pitänyt kai poikaa totutella viihtymään ilman jatkuvaa viihdytystäkin, mutta se oli niin työlästä, etten saanut aikaiseksi kun ei ollut pakko...Sitäpaitsi kun aikaa kerran oli, niin mielelläni viihdytin poikaakin koko ajan. Viihdytykseksi kelpasi myös yhdessä tekeminen, ruoanlaitto tai siivous jne. Toisen synnyttyä pojalla on ollut erittäin kova totuttelu siihen, että äiti ei ihan aina viihdytäkään häntä, eikä maailma pyöri hänen napansa ympärillä.
Pikkusisko on syntymästään saakka puolestaan tullut hirmu vähällä toimeen, katsellut mielellään veljen touhuja eikä ollenkaan vaatinut samalla tavalla huomiota kuin veljensä. Minun on käynyt pikkusisko kovasti sääliksi, kun kovaääninen ja kaikenlaiseen tihutyöhön ehtivä isoveli saa niin paljon enemmän huomiota ja leikkiseuraa kuin siskonsa. Toisaalta on käynyt sääliksi myös poika, joka on ollut ihmeissään, kun äiti ei aina tulekaan leikkimään.
Puolen vuoden totuttelun jälkeen elämä alkaa asettua uomiinsa, ja kohta siskostakin on seuraa veljelleen - piilosta jo leikkivät yhdessä :-) Taitaa olla monet tunnekuohut mullakin edessä, koska ajoittain olen ottanut nämä jutut aika raskaasti - täytyy vaan oppia vähän relaamaan, niin kuin joku sanoi! Pahoittelen sekavaa tekstiä, kiireessä koetan kirjoittaa tiiviisti, kun lapset kohta heräävät...
erittäin tutulta kuulostaa tuo että kotityöt ym. vie aikaa paljon ja sitten kun tulee vapaahetki niin ihana olisi istahtaa hetkeksi ja vaikka lukea lehteä...
minä yritän olla ottamatta stressiä siitä etten ehdi tekemään ja touhuamaan lasten kanssa niin paljon kuin " pitäisi" . psykologitkin sanovat että parhaat lapsuusmuistot tulevat juuri niistä tavallisista kotihetkistä ja -touhuista. ja että vanhempien arkinen läsnäolo on tärkeämpää kuin laatuaika kerran viikossa...
tietty yritän niin että joka päivä ehtisin tekemään jotain jokaisen lapsen kanssa kahden, vaikka vain hetkisen. mutta aina tämä ei onnistu, jos vauva on kovin vaativalla päällä niin kyllä siinä isommat jäävät vähemmälle huomiolle väkisin. sitten yritän vain huomioida isompia muuten, juttelen heille tai pyydän auttamaan vauvanhoidossa jne.
hankalaa tämä on välillä ja vaikka kuinka yrittän olla potematta huonoa omaatuntoa niin väkisinkin se hiipii aina välillä mieleen :(