Rankka lapsuus ja olen silti onnellinen OV

Niin, en voi kuin ihmetellä täälläkin vallitsevaa etenkin äitien syyllistämisestä asiasta jos toisesta. Varsinkin niin pienistä asioista kuin milloin lapsi viedään hoitoon tai milloin imetys loppuu (lapsi ei varmasti säry vain yhdestä tekijästä...).



Minä synnyin perheeseen, jossa isällä oli skitsofrenia ja alkoholiongelma. Äitini käytti väkivaltaa ja oli paljon pois. Minua on lyöty, nöyryytetty, olen ollut päiviä ilman ruokaa ym... Teini-ikä oli hankalaa aikaa ja sairastuin syömishäiriöön, ensimmäisissä parisuhteissa oli ongelmia - en osannut rakastaa, enkä uskonut olevani rakkauden arvoinen.



Totta kai olen tuntenut surua, kun minulla ei ole ollut eheää hyvää ydinperhettä. Työstin asioita terapiassa 3 vuotta, jonka jälkeen opin näkemään omat kokemukseni uudessa valossa. En vain tunne enää katkeruutta ja päinvastoin: näen perheessäni myös hyviä, joskin pieniä asioita (esim. perheeltäni opin taidon nähdä vaikeissa ja mustissa asioissakin huumoria ja taidon olla hyvin itsenäinen, mikä on auttanut minua saavuttamaan monia tavoitteita elämässä). Jotenkin ajattelen, että näin tämä meni minun kohdalla, mutta loppuelämä on minun omissa käsissä. Rakastan äitiäni ja isää (joka on kuollut), ja olen antanut heille anteeksi. Kokemukset pakotti aikuistumaan ehkä varhain, mutta siinä en näe pelkkää huonoa: kaikkea ei ole tarvinnut oppia kantapään kautta ja olen seisonut valintojeni takana.



Onko muita, jotka eivät elä katkeruudessa vanhempien vakavista puutteista huolimatta? Jotka ehkä kokemustensa kautta eivät tuomitse muita äitejä niinkin pienistä asioista kuin hoitoon vienti tms? Minusta on vaan niin surullista, kun nykyään vanhempia mollataan aivan pienistäkin asioista. En usko olevani "kuivilla" katkeruudesta jonkin sisäsyntyisen vahvuuden takia, vai mitä mieltä te olette?