Miten koit ajan vuodeosastolla lapsen syntymän jälkeen?
Kiinnostaisi kuulla teidän muiden kokemuksia, varsinkin että olenko ainoa kenelle se oli yhtä tuskaa!?
Olin synnytyksen jälkeen osastolla 3½vrk ja koko aika on kamalana painajaisena muistoissani :/ Oli tietysti aivan ihanaa että lapsi oli viimein syntynyt ja oli terve ja muutenkin kaikki täydellisesti, mutta johtuiko sitten hormooneista, sairaalakammosta vaiko mistä, että en vain yksinkertaisesti viihtynyt!
Ja ehkäpä silläkin oli jotain tekemistä asian kanssa etten saanut koko osastolla olo aikana nukuttua kuin muutaman hassun tunnin.
Ensimmäisen yön (synnytin illalla 18.35, joten en olisi mitenkään jaksanutkaan ensimmäistä yötä pitää vieressäni!) vauva oli hoitajien huomassa, mutta muut yöt sinnittelin puolipakolla pienen huutavan ja nälkäisen käärön kanssa.
Päivät oli itkua ja suunnatonta ikävää kotiin.
Huonekaveri oli ihan mukava, mutta ei siinä itkusuudeltaan ja väsymykseltään oikeen jaksanut seurustella.
Sekin ajoittain ärsytti kun hoitajilla oli kaikilla aivan erilainen tyyli tehdä asioita ja aivan erilaiset neuvot kysymyksiin.
Loppujen lopuksi oli aivan sekaisin että kenen tavalla nyt pitäisi toimia ja teenkö oikein.
Esikoinen kun oli kyseessä ja vauvanhoidosta ei mitään kokemusta.
Mutta kaikki itkuisuus ja pahaolo loppui kuin seinään kun päästiin vihdoin kotiin! :) Joten hormooneilla en kyllä ihan koko kärsimystä selittäis.
Mutta tässä mun tilitys.. teidän kokemuksia oottelen :)
Kommentit (46)
Synnytin viime heinäkuussa pahimpaan helleaikaan. Ensimmäisenä yönä (synnytin siis yöllä) minulle tuotiin vesikannu viereen, mutta sen jälkeen sai itse käydä juotavaa anelemassa. Myös aamu- ja iltapalalla oli monesti pelkkää kahvia, teetä ja maitoa, eli laktoosi-intolerantikolle ei mitään janojuomaa. Kovasti sanottiin että helteen ja imetyksen aloituksen takia pitäisi juoda paljon, mutta juotavaa ei tarjolla ollut. Ei ollut kiva hiippailla vesikannun kanssa pitkin käytäviä alapää kipeänä (kävely teki todella tuskaa) juotavaa kyselemässä.
Aika synnytyssairaalassa oli kokonaisuudessaan täyttä tuskaa ja paheni loppua kohden. Olin sairaalassa kuukauden ennenaikaisen synnytyksen uhan vuoksi ja synnytyksen jälkeen vielä viikon.
En pystynyt nukkumaan ollenkaan ilman unilääkkeitä, mikä taas leimasi minut epäilyttäväksi tapaukseksi hoitohenkilökunnan silmissä. Huoneet olivat 4-6 hengen huoneita, eivätkä edes korvatulpat auttaneet meluun. Yksi kuorsasi, toinen vaikeroi supistustuskissa, kolmannella oli itkevä vauva vieressä.
Sairaalan päivärytmi ei myöskään osunut lainkaan yhteen omani kanssa. Ensinnäkin siellä tapahtui jatkuvasti yölläkin, verikokeita tultiin ottamaan potilashuoneisiin ja oli kaikenlaista muutakin trafiikkia. Aamutoimet käynnistyivät kl0 7, mutta sitä ennen klo 6 alkoi jo naapuritalon varastosta kuulua melua ja remonttia tehtiin koko päivän.
Tuntui, että olin sairaalassa niin kuin vankilassa. Vieläkin, kun menen siitä bussilla ohi, tulee ahdistunut olo, hikoiluttaa ja pulssi nousee.
On totta, että sairaala on sairaala eikä mikään hotelli. Silti olen sitä mieltä, että myös synnyttäneiden äitien hyvinvointi pitää ottaa huomioon ihan siinä missä vastasyntyneiden vauvojenkin. Eli miksi pitää hyväksyä ajatus siitä, ettei äidit ole potilaita vaan pelkästään vauvat? Tai että sairaalassa kuuluukin nukkua levottomasti ja huonosti? Miettikää: jos miehet synnyttäisivät, niin johan olisi toinen ääni kellossa! Rankan synnytyksen jälkeen on OIKEUS levätä ja on se vaan niin VÄÄRIN että sairaalat on suunniteltu siten, ettei siihen ole mahdollisuutta (esim. juuri nämä monen hengen huoneet ja vauvatkin siellä yöaikaan).
Kaipaan enemmän äitimyönteisyyttä!!!
Olin etukäteen varautunut tylyyn palveluun, kun olin muiden ikäviä kokemuksia kuullut, mutta mulle kyllä jäi ihan positiivinen fiilis ja jopa harmittelin sitä, että unohdin jättää ruusuista palautetta sinne palautelaatikkoon kätilöistä ja hoitajista.
Synnytin siis esikoiseni Taysissa reilu 3kk sitten, eli on vielä tuoreessa muistissa. Kolme tikkiä epparihaavassa vielä mahdollisti kävelyn, sain särkylääkkeitä kun pyysin ja välillä pyytämättäkin, ruoka oli hyvää ja sitä odotti aina innolla, hoitajat olivat mukavia ja avuliaita ym. Poika syntyi viiden aikaan illalla ja pääsin nukkumaan vasta viideltä yöllä ja silloinkin vain kahdeksi tunniksi kun vauva otettiin hoitoon. En kokenut sitä kuitenkaan negatiivisena asiana, sillä olin niin hurmoksessa vauvasta, että mielelläni sitä hyssyttelin pitkin yötä vaikka väsynyt olinkin.
Sain rintakumin ja voidetta käyttööni, kun mainitsin, että nännit uhkaa hiertyä rikki. Imetystä neuvottiin kädestä pitäen sekä kumilla, että ilman. Vauva sai myös lisämaitoa, kun oma ei vielä riittänyt.
Olin kahden hengen huoneessa, josta ehdin valita ensin nurkkapaikan. Minun ja " kämppikseni" välissä oli hyllykkö ja verhot. Koin oloni riittävän yksityiseksi.
Tästä kaikesta huolimatta toisena iltana iski babyblusin aiheuttama, kauhea koti-ikävä ja kysyin koska päästään kotiin. Hoitaja tuumasi, että etteköhän ylihuomenna pääse, ethän kai huomenna olisi mennytkään vielä... Sanoin, että voisin itseasiassa mennäkin jos kaikki on kunnossa itsellä ja vauvalla. Niinpä hoitaja järjesti jo seuraavalle aamulle tarkastukset ja rokotuksen ja kaksi vuorokautta sairaalassa vietettyämme päästiin kotiin vauvan kanssa.
Mukavat muistot jäi ja mielelläni menen toistekin :)
Elikkä mulla/meillä ei ole mitään negatiivista sanottavaa sairaalasta, mutta meillä olikin perhehuone, jossa saatiin olla miehen ja vauvan kanssa ihan omassa rauhassa. Ruoka-annoksia hakiessa näki muita äitejä ja voi jutella jos halusi - muuten saikin olla sitten ihan perheen kanssa, joten oli ihan kiva kun joku hoitaja tuli katsomaan miten pärjätään. Positiiviseen kokemukseen vaikutti varmaan sekin, että ongelmia ei ollut synnytyksessä eikä vauvan hoidossa. Mukavaa oli tietysti päästä kotiin omaan sänkyyn - eihän se sairaalan sänky mikään maailman paras ollut.
En osannut nukkua juuri lainkaan kun sänky oli epämukava ja heräsin joka ikisen vauvan itkuun koko osastolla. Muutenkin oli minusta epämukavaa olla siellä kytättävänä. Tuntui että heti jos halusi tehdä jotakin oman mielen mukaan (kuten olla pitämättä hoitotasoa sängyn jalkopäässä kun siihen potki jalkojaan sängyssä ollessa) niin pidettiin hankalana asiakkaana. Inhosin myös yhteisessä vessassa ja suihkussa käymistä etenkin kun oli alapää täynnä tikkejä. Sairaala-asut veivät mielestäni vielä kaiken hyvän lisäksi loputkin naiseudesta (vaikka käytinkin niitä ensipäivien runsaan vuodon takia). Minusta tuntui etten sairaalassa ollessa osannut vielä edes nauttia vauvastani koska minusta tuntui että hänkin oli sairaalan omaisuutta.
Olenkin jo etukäteen päättänyt että jos toivottavasti joskus toisen lapsen saan, niin ilmoitan sairaalaan jo etukäteen että jos vauva sekä minä voimme hyvin, niin lähdemme viimeistään 48 tuntia synnytyksen jälkeen kotiin. Ensimmäisen kohdalla kun minulle perusteltiin 4 vrk sairaalassa oloa mm. maidonnousun aiheuttamilla hankaluuksilla. Toisen kohdalla nämä imetys- yms. kuviot ovat sitten kuitenkin jo tuttuja. Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin minun lapsestani.