Onko täällä kenelläkään niin paljon psykologista silmää, että osaisi vastata seuraavaan kysymykseen:

ja äidin lähtö perheen luota miehen luo, joka hakkasi hänet niin, että ei pystynyt edes puhumaan puhelimessa meille lapsilleen ja luulimme että hän ei välitä meistä enää

Se että isä hakkasi äitiä, joka joi aikalailla ja oli kylläkin todella ärsyttävä kännissä. Siis äiti joi, en kuitenkaan puolustele hakkaamista missään nimessä.



Omille lapsilleni en ikinä toivo samaa kohtaloa, kotona ei tarvitse pelätä!

Olisi hyvä, jos voisit katkaista vaikenemisen muurin omien lastesi kohdalla.. jos vaikenet lapsuudenperheesi tapahtumista, jatkat myytin kantamista seuraaville sukupolville!

Omille lapsilleni en halua ahdistusta. Toivottavasti ei tule mitään.

aiheuttaa stressioireita ja stressiperäisiä sairauksia edelleen meissä aikuisissa lapsissa. Koskaan ei olla äidille asiasta sanottu, vaan hyväksytty hänen erittäin rasittavat ja kaikille osapuolille raskas käytös

Mutta en vastaa siihen, mikä on sellainen ilmiö meillä. Pohdin tabua:



Meillä se tabu on ollut tunteiden kieltäminen. Minulle uskoteltiin aina lapsena, että järki tulee aina ensin, tunteita ei SAA kuunnella, koska järki on aina oikeassa.



Olen surullinen siitä, paljon tämä on tehnyt minulle hallaa.... Minulta on puuttunut yksi aisti käytöstä, jolla elämässä voi suunnistaa. Onneksi nyt liki nelikymppisenä alan saamaan kiinni kadonneista tunteistani.

En ainakaan vielä kerro. Isäni kävi aikansa psykologin juttusilla, kun erosivat loppujen lopuksi äitini kanssa. Jäin asumaan isäni kanssa koska äitini oli jo niin kiinni alkoholissa ja uusi miekin oli jo heti mukana.



Nykyisin tuo isäni on lapsilleni maailman tärkein pappa! Uskomatonta mutta totta. Itselläni on sellaiset " sopivat" välit isääni, kuin myös äitiini. Isästäni on tullut tosi tärkeä pojalleni, jonka koulukuljetukset ja iltapäivähoidot hän hoitaa täysin. Musta tuntuu että isäni ikäänkuin yrittää korvata minun menetettyä lapsuuttani.



Kerran isäni yritti puhua noista vanhoista asioista ja pyysi anteeksi kun olin jo aikuinen.



Olen ajatellut että kun lapseni ovat aikuisia voin ehkä kertoakin lapsuudestani, mutta vasta kun he voivat ymmärtää asian. Jos nyt kertoisin poikani varmasti alkaisi pelätä isääni, joka oikeasti on mitä mahtavin isoisä.

mutta on niitä muitakin. Sisko puhuu aina joskus siitä, että vanhemmilla oli muita suhteita kun he olivat veljen kanssa pieniä.



Suvussamme on monia asioita, joista ei ikinä puhuta. Useimmat niistä liittyvät isovanhempiini.



Esim isoisäni isän kuvaa pidettiin seinällä kuin parastakin muistolaattaa. Eikä koskaan kukaan sanonut, että hän olisi tehnyt mitään väärää lähtiessään Ameriikkaan. Paha vain, että kotimaahan jäi vaimo ja 10 pientä lasta.



Siitäkään ei koskaan ole puhuttu, että isoäitini isä oli ns laukkuryssä, joka murhattiin reissun päällä.



Perheessämme jätetään järjestelmällisesti puhumatta hankalista asioista. Esim kukaan ei ole koskaan kysynyt veljeltäni, miltä hänestä tuntui kun isoäitimme kuoli hänen silmiensä eteen kun olimme kolmin (minä niin pieni vauva etten voi muistaa), veljeni 11v. Tarinaa tosin kerrottiin minulle usein (sitten kun kasvoin), " jotta osaan toimia sitten kun joku kuolee nokan alle" .



Kukaan ei kysynyt multa mitä mietin, kun ällöttävä (tuntematon) vemppari ahdisteli irstailla puheillaan kun olin pieni.

Äidin fyysisestä sairaudesta ei saanut puhua perheen ulkopuolella (äiti toivoi niin ja ilmaisi asian selvästi), mutta ei se perheen sisällä mikään tabu ollut. Viimeistään nyt aikuisena pystymme mielestäni puhumaan kaikista asioista ja kaikki perheenjäsenet osaavat suhtautua asiallisesti vaikeisiinkin kysymyksiin.

suvun tabut, myytit, ihmissuhteet, historia jne. ovat ratkaisevassa asemassa suhteessa siihen, mitä tapahtuu parisuhteessa ja omassa perheessä. Näistä asioista puhumalla moni aviokriisi saa ratkaisunsa.



Perheterapeutti

Multa ja siskoltani salattiin teini-ikään. että meillä on laitoksessa elävä kehitysvammainen isosisko. Äiti ei ollut halunnut kertoa tuota asiaa meille, ettemme tulisi surullisiksi.



Toinen isosiskomme tiesi asiasta ja kävi aina katsomassa tätä kehitysvammaista sisartamme samalla, kun kävi isänsä tykönä parinsadan kilometrin päässä. Ei kuitenkaan äiti antanut hänen kertoa asiasta meille pikkusiskoille, vaikka olisi halunnutkin.



Oli se aikamoinen järkytys vasta 14-vuotiaana kuulla, että meillä on sisko, jonka äiti on salannut. Isosisko käytti minut katsomassa tätä kehitysvammaista sisartamme ja nykyään käyn katsomassa häntä ainakin kerran kuussa.



Äitiin välit tuon salailun jälkeen viilenivät ja hän ei pitänyt lainkaan siitä, että isosisko vei minut katsomaan toista isosiskoani.

Vierailija:

Äitiin välit tuon salailun jälkeen viilenivät ja hän ei pitänyt lainkaan siitä, että isosisko vei minut katsomaan toista isosiskoani.

mutta siis tietysti VAIN yksi. Ajattelisin, että eihän se kehitysvammainen sisarus lakkaa olemasta, jos hän on piilossa katseelta. Ja musta jotenkin tuntuisi, että tuollainen piilottelu olisi muille lapsille elävä todiste siitä, ettei äidin rakkaus todellakaan kestä kaikkea - se kestää vain riittävän " virheettömät" lapset.

Olin helpottunut, kun siihen loppuivat pahimmat riidat. Pelkäsin niitä yli kaiken, vaikka nykyisestä perspektiivistä ne olivat vain hieman kiihkeämpiä sanaharkkoja. Muistan sen riita-ahdistuksen niin hyvin, että teen kaikkeni, että oma lapsi ei saisi kokea vastaavaa.



Yksi asia, jonka tajusin erään lievän tapaturman myötä vasta aikuisiällä, oli se, että äitini ei ikinä ole pyytänyt mitään asiaa anteeksi minulta tai isältäni. Ihme, että itse olen sen taidon kuitenkin oppinut.