hankala suhde :-( mitä tekisin?

suhteemme alussa olin tosi heikko ja masentunut. minulla oli silloin vielä ystäviä kuitenkin. näistä ystävistä sain sellasta voimaa mitä nyt yleensäkin saadaan. tykkäsin halailla ja osoittaa hellyyttä (tyttö)kavereitani kohtaan. mutta mies oli näistä hellyydenosoituksista mustasukkainen.



sen lisäksi mies oli varsin kielteinen ja ahdistava monissa asioissa, mitkä liittyivät muihin ihmisiin ympärillä, sosiaalisiin tilanteisiin...



koska olin niin heikko ja kiltti, " antauduin" miehen tahtoon ja eristäydyin maailmasta, jotta saisimme yhdessä viettää tuota " niin ihanaa" kuherteluaikaamme. joka kieltämättä olikin ihanaa. mutta jossain sisimmässä ahdisti kaiken aikaa. olin menettänyt tuon naisellisen voimani, jonkun " yty" -jutun itsestäni. aina kun kävimme jossain ystäväni luona, huomasin miten varautunut olen heidän seurassaan. niinpä tuntui helpommalta eristäytyä siihen hellyyden maailmaan jota tältä uudelta rakkaaltani sain.



sitten alkoivat pikkuhiljaa voimantunteet palata. halusin elää! eihän tuo mies minua estellyt, harmitteli vaan että miksi minä jätin ystäväni hänen takiaan? ei hän ollu sitä koskaan vaatinut.



minussa on kuin kaksi puolta: tuo hellyydenkipeä, " rakastava?" tyttönen, joka kehrää kuin kissa miehensä kainalossa - herttainen ja sydämellinen - uhrautuva ja haavoitettava... toinen puoli on kovis, joka päätään kun pääsee nostamaan, saan sellaiset vihan tunteet pintaan, ettei mikään merkitse enää mitään. mies on paska joka on kieltänyt minulta elämän. voimantunne... sitä kun ei saisi käyttää mitenkään. se on sellainen tunne, joka saa minut tekemään luovaa työtäni, mutta kun tuo kiltti tyttönen pääsee esiin, ujostelen, punastelen ja olen heikko, enkä kykene sosiaaliseen toimintaan, ilmaisuun enkä näyttämään ulkomaailmalle, että olen oikeastaan aika hyvä siinä mitä teen. ja taas tuo voimantunne kun pääsee pintaan... en saa mieheeni enää MITÄÄN kosketusta, mies on onneni tiellä, vaikkei sitä koskaan olisi halunnut/ole tarkoitus/ei kiellä mitenkään! suoraan sanottuna rikollisen hyväksyvä mies, nykyään.



mutta se alkuaikojemme mustasukkaisuus, ahdasmielisyys ym miehessäni vaivaa vieläkin. nostan sen aina pinnalle, kun alkaa ahdistaa. ja kieltämättä ahdistaa tosi usein. on hyviäkin kausia, että ollaan iloisia ja onnellisia yhdessä. meillä on kaksi lasta... näinkin on päässyt käymään. näinä parhaina hetkinä tunnen että tämä on suurinta mitä minulla on. mutta jostain suuresta osasta olen luopunut elämässäni, enkä osaa sitä takaisin ottaa ilman pelkoa.



ne on varmasti ne ystävät ja sosiaalinen kanssakäyminen... se kun puuttuu lähes kokonaan. pelkään tunteita, joita tunnen ihmisiä kohtaan. se on sitä rakkautta! jota en saanut seurustelumme alkuaikoina tuntea ketään muuta kuin miestäni kohtaan. enpä varsinkaan silloin tunne rakkautta miestäni kohtaan, kun muistan tämän suhteemme pahimman ongelman. sanoisinko että ongelma on enemmänkin minulla, sillä kaikkien keskustelujemme jälkeen mies sanoo hyväksyvänsä tämän " rakkautta kaikille" -periaatteen.



olen todella herkkä tapaus, otan itseeni helposti, loukkaannun... mutta kun tuo vihainen puoli minusta pääsee irti, voisin paiskata koko parisuhdehelvetin??? sinne helvettiin ja pyristellä itseni vapaaksi. mutta kun en tiedä haluanko edes.



olen vastuussa itse itsestäni, mutta kun pelottaa niin vietävästi.



naimisiin en ole uskaltautunut näiden selvittämättömien ongelmien takia. masennuksen takia kävin terapiassa, jossa miehenikin oli pari kertaa mukana. tästä on muutama vuosi aikaa.



minkälaisia tunteita/ajatuksia teissä herättää tämä teksti? auttakaa hyvät ihmiset... olen lopen uupunut :(