Kuinka lapsen, puolison, sisaruksen, vanhemman tai kenenkään kuolemasta voi selvitä?

Lapseni kuolemasta tulee keväällä 5 vuotta. Minulta on kysytty, olenko jo toipunut, olen siihen vastannut, että ei kai siitä koskaan toivu, mutta sen kanssa oppii elämään. Ikävä ja suru kulkee aina mukana, välillä voimakkaana välillä helpottaen.

Mietin minäkin joskus aikaisemmin, että mitä jos hänelle tapahtuu jotain ja sitä että en kestäisi sitä. Melkein muserruin, mutta jostain niitä voimia vaan tuli.

Tulen aina kantamaan häntä mukana sydänmessäni ja olen kiitollinen, että sain tuntea hänet!

Vierailija:

Minusta on oikein, että vanhuksia hoidetaan täysillä. Ikä ei saa olla este kunnon hoidolle. Sehän olisi ikärasismia. Kyllä vanhuskin voi elää täysipäivaistä elämää. Törkeää olisi ajatella, että noinkin vanhan olisi jo aika kuolla. Ei se iästä kiinni ole.

Mun isoäitini on 90+ ja on jo itse luovuttanut. Haluaa jo kuolla, eikä olla koko ajan sairaalassa ja muiden autettavissa. Musta on väärin, että siitä huolimatta että hän reilun 90 vuoden elämisen jälkeen kokee olevansa niin sairas että ei halua enää jatkaa, hänen perheenä (tätini, enoni, äitini) haluavat päinvastoin ja painostavat äitiään, vaikka tämä on jo " luovuttanut" .

Vaikkakaan, en usko, että kukaan tosissaan pitää toista huonompana, kun selvisi, vaan sitä voi tahtomattaan ajatella niin ja välittää sen ajatuksen sanoissaan ja käytöksessään.



Minusta tuntuu, että jos jompikumpi lapsistani kuolisi, en ikinä selviäisi! Kuolisin surusta ja seuraisin häntä. Tämä on ensimmäinen kiihkeä ajatukseni, jos vain ajattelenkin lapseni kuolemaa.



Kuitenkin tiedän, etten minä silloin kuolisi. Osa minusta ehkä, mutta muuten elämä jatkuisi jo toisenkin lapsen takia. Olisi ehkä joskus taas miellyttävääkin. Niin on pakko olla. Elämä jatkuu kuitenkin jälkeenjääneillä vielä ja luonnollista ja luonnon armoa on, että pystymme vielä elämään ja iloitsemaan. Se on oikein.



Tarkoitin tällä kai sanoa, että jos pystyy, kannattaa sivuuttaa tuollaiset " minä en olisi selvinnyt" -puheet sillä, ettei niiden sanoja tiedä alkuunkaan mistä puhuu ja on siksi onnellinen.



Itse en ole koskaan menettänyt yhtäkään läheistä, kuolema ei ole tullut konkreettisesti kohdalleni, vaikka ikää jo lähemmäs 30. Pelkään päivää, kun niin lopulta käy.

Mitä tarkoitetaan tällä selviytymisellä? Elämä jatkuu, tapahtui mitä tahansa huolimatta siitä mitä itse tekee.