Kuinka lapsen, puolison, sisaruksen, vanhemman tai kenenkään kuolemasta voi selvitä?

Pääsevät parin alkuvuoden jälkeen jatkamaan elämäänsä melko normaalisti. Osa tietysti tekee itsemurhan tai muuten syrjäytyyy työstä ym. mutta suurin osa pystyy jatkamaan elämäänsä. Tsunamin vuosipäivän alla oli juttuja parista koko perheensä menettäneestä ihmisestä. Heillä näkyi jotain valoa elämässä, osalla on asiat varmaan vielä huonommin.

menetti tsunamissa miehensä ja kaksi lastaan. Ystäväni kuuli tästä vasta tänä syksynä ja kysyi, miten hän selviää. Tämä ihminen vain sanoi, että mitä hänen pitäisi tehdä? Ei hän voi tappaakaan itseään, ei hän voisi tehdä sellaista omalle äidilleen, joka murehtii hänen puolestaan joka päivä.

Tämä ihminen ei ole vielä kertaakaan käynyt lastensa makuuhuoneissa. Ne ovat samanlaiset kuin ennen joulua 2004.

elämän kiertokulkuun kuuluvaa. Lapsen kuolema jotain aivan hirveää. Nykyään vaan tuntuu siltä, ettei 90-vuotias saa enää luonnollisesti kuolla, vaan omaiset vaativat elvytystä ja mitä ihmeellisimpiä hoitoja..., siis hoidetaan omaisia, ei vanhusta, jonka elimistön toiminnot ovat loppumassa.

Kun perhepiiristä häviää yksi keskeinen henkilö, tuntuu kuin meiltä jäljelle jääneiltä olisi amputoitu raaja. Vähitellen siihen kasvaa arpi, ja arven kanssa jatketaan elämää.



Yksi lause, jota toistin aluksi mielessäni kuin mantraa oli " keskity eläviin" . Muutahan sitä ei voi. Suru voi olla musertavan suurta.

3kk:n ikäisenä isänsä(vaarini) syliin. Tapahtui -50 luvun alkupuolella. Muistan miten isovanhemmilleni se oli vielä -90 luvullakin todella vaikeata. Itku heille tuli aina kun puhuivat asiasta.



Eräs tuttava pariskunta menettivät vauvansa. Vauva oli kolmenpäivän ikäinen. Tästä jo 19 vuotta aikaa. Vauvaa on kuvattu sairaalassa videokameralla ja otettu muutamia valokuvia, mutta vanhemmat eivät voi vieläkään niitä katsoa. Ja äiti aikaajoin kärsii masennuksesta eikä jaksa mennä töihin.

Ensimmäinen vuosi oli rankin ja sen jälkeenkin on tullut aikoja, että tuntuu ettei jaksa....mutta yllättävän vahvaksi on ihminen luotu!

Ihminen kummasti sopeutuu sellaisiin asioihin, joita ei voi muuttaa. Toki läheisen menettäminen on raskasta, vaikeaa ja surullista, mutta sen jälkeen suurin osa ihmisistä pystyy jatkamaan elämäänsä. Vaihtoehtoja ei juuri ole.



Itseltäni kuoli puolitoista vuotta sitten ystävä tapaturmaisesti. Olin kaksi viikkoa sairaslomalla, kuukauden itkin melkein putkeen, seuraavat pari kuukautta olin vihainen. Nykyisin ystäväni tulee mieleen ajoittain, muutaman kerran kuukaudessa, kun esimerkiksi ajattelen, mitä hän sanoo, kun kerron hänelle jostain asiasta - ja sitten muistan, etten enää voi kertoa. Nyttemmin tunnen haikeutta hänen poismenostaan ja iloa siitä, että ehdin ystävystyä hänen kanssaan.



Toki ymmärrän, että lapsen menetys on vaikeampaa, mutta luullakseni siinäkin tapauksessa aika auttaa.



Osanottoni teille aiemmin kirjoittaneille läheisiään menettäneille!

Nykyisin on tarjolla apua aivan toisella tavalla kuin silloin reilut 20 vuotta sitten. Elämän on vain jatkuttava, ikävä ei varmaan koskaan häviä, mutta laimenee vuosien kuluessa.

mutta eipä se paljoa koskettanut, enemmän kosketti se, ettei mulla ollut helppoa lapsena, kasvatus oli niin ankaraa ja kamalat traumat jäi, melkein joka päivä mietin, miten jotkut ihmiset voivat olla niin kamalia omille lapsilleen. Riippuu miten läheisiä ihmiset ovat, se sureminen ja ikävöiminen. Kaikilla vaan ei vanhempiin hyvät välit ole.

Monet sanovat, että eivät selviäisi ikinä jos menettäisivät lapsensa.



Tulee jotenkin sellainen olo, että ovat ne jotka siitä ovat selvinneet jotenkin vajavaisia, huonompia. Eivätkö ole surreet ja kärsineet tarpeeksi koska ovat selvinneet.



Tuttavani menetti pienen lapsensa ja hän sanoi, että pahimmalta tuntui kun joku sanoi, että HÄN eim olisi ikinä selvinnyt.



Tuttavani mietti, että pitäisikö hänen vielä olla pahoillaan siitäkin kun on selvinnyt.

Vierailija:

Monet sanovat, että eivät selviäisi ikinä jos menettäisivät lapsensa.

Tulee jotenkin sellainen olo, että ovat ne jotka siitä ovat selvinneet jotenkin vajavaisia, huonompia. Eivätkö ole surreet ja kärsineet tarpeeksi koska ovat selvinneet.

Tuttavani menetti pienen lapsensa ja hän sanoi, että pahimmalta tuntui kun joku sanoi, että HÄN eim olisi ikinä selvinnyt.

Tuttavani mietti, että pitäisikö hänen vielä olla pahoillaan siitäkin kun on selvinnyt.

Kun jokainen ihminen varmaan jossain vaiheessa miettii läheisen kuolemaa, varmaan ensimmäiseksi tulee tunne, ettei ikinä selviäisi. Kyllähän jokainen tajuaa, että elämä jatkuu ja on PAKKO selvitä.

Esim. lapsen kuolema tuntuu niin mahdottomalta, vaikealta, absurdilta ja ahdistavalta, että on helppo kuitata se sillä, että " mä en kyllä selviäisi" . Siinä ikään kuin suljetaan pois se vaihtoehto, että lapsi kuolee ja itse jää henkiin.

Esim. lapsen kuolema tuntuu niin mahdottomalta, vaikealta, absurdilta ja ahdistavalta, että on helppo kuitata se sillä, että " mä en kyllä selviäisi" . Siinä ikään kuin suljetaan pois se vaihtoehto, että lapsi kuolee ja itse jää henkiin.

[/quote]

Olen menettänyt äidin, veljen ja kaksi siskoa " ennenaikaisesti" , onneksi on iso perhe, että en ole kuitenkaan yksin. Kaikki menetykset tapahtuivat 10 vuoden sisällä, tuli kauhea pelko että kuka on seuraava. Olen myös tajunnut elämän rajallisuuden, voisi ajatella että osaa elää nauttien, mutta minulle on käynyt päinvastoin, pelkään kaikkea; lentämistä, autoilua, laivamatkoja, myrskyjä, heikkoja jäitä ym. kaikkea missä vaan voi kuolla, enkä vaan omasta vaan kaikkien läheisten puolesta.

tottahan olen siitä selvinnyt eteenpäin, eihän minulla ole ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Lasten kanssa on jotenkin vaan yritetty jatkaa eteenpäin. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Minua aina ihmetyttää kommentit, joita edelleen saan joskus, että " minä en ainakaan olisi selvinnyt" . Tarkoitus on varmaan hyvä, halutaan sanoa, että olen pärjännyt hyvin tai jotain, mutta itse aina ajattelen, että eipä tosiaan ollut vaihtoehtoa. Olisiko pitänyt alkaa ryyppäämään ja laittaa lapset lastenkotiin, vai tappaa itsensä ja jättää lapset orvoiksi.

ja helppoa tämä ei ole ollut. Itsekin välillä mietin että miten ihmeessä olen vielä itse hengissä. Aikaa on kulunut kohta kaksi vuotta ja silti tämä on yhtä helvettiä. Yksi vuosi ei ole mitään tällaisessa surussa. Tämä vie vuosia......

ettei 90-vuotias saa enää luonnollisesti kuolla, vaan omaiset vaativat elvytystä ja mitä ihmeellisimpiä hoitoja..., siis hoidetaan omaisia, ei vanhusta, jonka elimistön toiminnot ovat loppumassa.

[/quote]

Toi nro kutosen kommentti on niin totta. Kidutetaan omaista väkisin oman itsekkyyden vuoksi... Työssäni kohtaan tätä paljon.

oltiin hyviä kavereita, kun ikäeroakaan ei ollut paljon. Vähän ennen kuolemaansa hän oli tajuttomana teholla ja silloin ajattelin, että en selviä jos veli ei parane.

Selvisin, jos sillä tarkoitetaan kykenemistä jokapäiväiseen elämään. Henkinen tuska laimenee ajan myötä, mutta kyllä se asia pahalta tuntuu vielä nytkin, monta vuotta tapauksen jälkeen. Joskus olisi niin paljon asiaa ja toisinaan tulee kova ikävä.

Itse en ole pahastunut tökeröistäkään surunvalitteluista, sillä omasta mielestäni on niin vaikeaa löytää oikeita sanoja läheisensä menettäneelle.

sairasti pitkään, ja kuolema oli jollakin tapaa " odotettavissa" ,vaikka silti iski meihin kaikkiin aika kovaa. joskus tulee vieläkin mietittyä,että mitä * tähän sanoisi ja kuinka se osaisi taas neuvoa tässä(kin) asiassa. hän oli aika nuori kuollessaan (alle 50) ja hänellä oli 3 lasta, joista nuorin yläasteikäinen. vanhin heistä on minun ikäiseni, vähän yli 20. onneksi olemme aika läheisiä,vaikka he asuvatkin aika kaukana. nyt jo pystymme hiukan muistelemaan hyviä asioita,mitä meille jäi tästä henkilöstä. ja minun muistoni ovatkin vain positiivisia:)

ekat synttärit,joulut yms.oli tietysti vähän haikeita.



toinen tapaus oli kun kaverini kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen ennen joulua. mitään merkkejä mistään ei näkynyt aikaisemmin. kaikki oli ohi muutamassa tunnissa. hän oli aivan terve nuori... se oli aika shokki, ja herätti ajattelemaan,että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu,mistä tiedän onko muakaan enää huomenna? ei oltu enää viime vuosina mitään hyviä ystäviä, mutta suren eniten hänen poikaystävänsä ja vanhempiensa sekä sisaruksiensa vuoksi.



muutaman päivän kuljin kuin sumussa,kaikki tuntui epätodelliselta ja jos joku otti asian puheeksi tai jos töissä oli hiljainen hetki että ehdin miettimään tapahtunutta,tuli itku heti. (halusin itse mennä töihin,koska yksin kotona oleminen olisi ollut pahinta!) mutta nyt pystyn jo puhumaan asiasta,ainakin hetken,itkemättäkin. ainakin hetken osaan taas enemmän arvostaa " jäljellä olevia" ...



voimia kaikille läheisensä menettäneelle!

Epäilen omaa mielenterveyttäni ja sen kestämistä. Toisaalta lohduttaa, kun tiedän että siitä ovat monet selvinneetkin. Ajatus tuntuu kestämättömältä, sietämättömältä.



Mutta sanon kyllä senkin, että vaikka sita ap kuvittelisi mielessään että ai kun olis hirveää kun joku läheinen kuolis, niin sinä et voi tietää siitä yhtään mitään ennen kuin olet OIKEASTI siinä tilanteessa että se on joko totta tai tulee kohta olemaan totta.



Se ei oikeasti tunnu susta läheskään niin pahalta, kuin sellaisesta jolle oikeasti käy niin. Ei lähellekään. Ja vaikka kuinka yrität, niin sinä et voi sitä etukäteen kuvitella. Sitä miltä tuntuu elää sellaisen tiedon kanssa että lapsi kuolee tai sitä mitä on elää kun lapsi on kuollut, tai miten rikki kaikkki menee jo siitä että tietää menettävänsä lapsensa. Ihan oikeasti. Eikä vain kuvitellen.



Olisit kiitollinen siitä niin kauan kuin voit olla. Koska sen jälkeen kun sellainen tapahtuu, et enää ikinä saa sitä viattomampaa uskoa takaisin.

Minusta on oikein, että vanhuksia hoidetaan täysillä. Ikä ei saa olla este kunnon hoidolle. Sehän olisi ikärasismia. Kyllä vanhuskin voi elää täysipäivaistä elämää. Törkeää olisi ajatella, että noinkin vanhan olisi jo aika kuolla. Ei se iästä kiinni ole.