Kokemuksia psykoosista ja siitä toipumisesta

Pitää tunnistaa vaan ne stressaavat ja kuormittavat tekijät,jotka johtivat psykoosiin ja muuttaa ne. Sen jälkeen elämä sujuu kuin tanssi ja olo on parempi kuin koskaan.



nim. kokemusta on

Millä tavoin psykoosi sinulla ilmeni? Mitä hoitoa sait?



Ap

Mun ystäväni on nyt kolmatta kertaa psykoosissa. Diagnoosina määrittelemätön psykoosi, mukana maniaa ja harhoja. En kerta kaikkiaan ymmärrä miksi häntä ei pidetä sairaalahoidossa. Häneltä puuttuu sairauden tuntu, siksi jättää lääkkeetkin syömättä. On nyt muutaman kuukauden sisällä ollut kolme kertaa lepositeissä ja aina päässyt sairaalasta viikossa-puolessatoista. Tuhlaa kaikki rahansa maanisesti, epäilee salaliittoja ja käyttäytyy todella aggressiivisesti ja holtittomasti. Edellinen "hulluuskausi" oli vuosi sitten, silloin dg oli bipo ja oli hoidossa pari kuukautta. Siitä siis selvisi.



Toinen puolituttu sairastui teininä, ollut psykoosijaksojen vuoksi lukuisia kertoja hoidossa. On nyt lähes viisikymppinen ja työkyvyttömyyseläkkeellä.



Mun serkku on hoitajana suljetulla ja kuulemma kyllä valtaosa paranee.

sairastui psykoosiin, sai lääkityksen ja oli jonkin aikaa sairaalassa. Kyllä toipumisessa meni kauan. Useita kuukausia ellei vuosi ennen kuin oli kokonaan tolkuissaan, harhat toki katosivat aiemmin.



Erikoista oli se, että kaverin luonne muuttui paranemisprosessissa kokonaan. Hän mm. vaihtoi alaa ja puolisoa ja on nykyisin muutenkin erilainen kuin ennen, joskin mukava näinkin :)



Mutta luulen, että sairaus lähti alun perinkin identiteettikriisistä liikkeelle, joten en osaa sanoa, onko tuollainen lopputulos kovinkin tavallinen.

Ja lopulta myös psykoottinen. Oli kuukausia sairaalassa ja nyt siitä on n.kaksi vuotta aikaa mutta vieläkään ei ole työkykyinen vaan puuhailee kotosalla jotain. Aika omissa oloissaan, tuntuu ettei ole toipunut tosin ei mitenkään harhainenkaan eikä itsetuhoinen.

Erittäin vaikea perhetilanne ja täydellisyyden tavoittelu laukaisevat psykoosin. On ollut aikaisemminkin sairaalahoidossa ja lääkityksessä, muttei omasta mielestään tarvitse hoitoa. Edellisestä jaksosta on pari vuotta, mutta koska elämäntilanne on jatkunut samanlaisena, osasimme odottaa tätä.



Mielestäni koko perhe tarvitsee tukea tai hoitoakin, jos joku perheenjäsen sairastuu mielenterveydeltään. Useimmiten hoidetaan vain sairastunutta, eivätkä muut välttämättä saa edes mitään tietoa sairaudesta, etenkin jos tiedon saaminen on sairastuneen kertomisen varassa...

kun akuuttivaihe on ohi. Tärkeää on se, että sairastunut syö lääkityksensä ja noudattaa muutenkin kaikkia lääkärin neuvoja. Juominen ei sovi lääkityksen kanssa, mutta siitä luopuminen todellakin kannattaa jos haluaa elää tasaista elämää.

Psykoosi menee ohi muutamissa viikoissa, mutta kuitenkin kestää ennenkuin voi palata töihin jne. Aluksi on keskittymiskyvyn ja muistin ongelmia ja lääkitys voi väsyttää kovasti. Pikkuhiljaa ihminen tulee ennalleen ja toimintakyky paranee. Useimmilla ennuste on varsin hyvä.

Tsmppiä miehellesi ja koko perheelle! Teillä on nyt vaikeaa mutta yritä jaksaa olla miehesi tukena, hän todella tarvitsee sitä nyt.



t. psyk. hoitaja

noin vuorokaudessa lääkehoidon aloittamisesta, mutta ennalleen toipumisessa meni vuosi. Psykoosi on aivoille suuri koettelemus, joten siksi ei kannata odottaa nopeaa toipumista. Jos miehesi psykoosi on tullut nopeasti (reaktiivinen, kuten itselläni), toipuminenkin tapahtuu nopeammin kuin hitaammin kehittyneessä psykoosissa.



Psykoositaipumuksen kanssa toimeen tulemisessa on tärkeintä opetella ennakoivat merkit, välttää stressiä ja nukkua hyvin. Näillä keinoin (lisäksi terapiaa) olen itse ollut "terve" (ei lääkitystä tai oireilua) jo vuosia ja vakituisessa, melko vaativassa työssä.



Voimia sinulle, omallekin miehelleni sairastumiseni oli kova shokki ja kesti aikansa, että hän ei jatkuvasti pelännyt minun sairastuvan uudelleen. Sairaala pitää teille hoitoneuvotteluja, joten niissä omaisen kannattaa kysellä mieltä askarruttavia asioita.

nuorena kaksi psykoosia, ja sen jälkeen ei ole ollut koskaan. Hoito sairaalassa oli ekalla kerralla kuukausia, toisella 4 viikkoa, kai koska toisella kerralla läheiset tunnistivat tilan nopeasti eikä ehtinyt mennä pahaksi.



Olen muuten myös ollut treffeillä miehen kanssa, jonka avioliitto päättyi hänen psykoosiinsa. Menestyvä juristi, jolla prakasi yksi kaunis päivä kunnolla. Mies oli todella reilu ja avoin asian kanssa, vaikka esim. vaimo oli ottanut eron hänen ollessaan sairaalassa, vaimo vaan ei kestänyt, että entinen elämä, rahat ja muu tyssäsivät siihen. Kun kävimme treffeillä, mies oli ihan tasapainossa, ja tuli selväksi, että hän oli kokenut samalla valtavan elämänmuutoksen, ymmärsi ettei aiemmalla rahalla ja menestyksellä olekaan mitään väliä, ja oli pikemminkin onnellinen, että psykoosi "pysäytti" hänet. Ihan loistava tyyppi, jollakin tapaa hieman erikoinen ja ihailtava avoimuudessaan asiasta. Myöhemmin kuulin hänen menneen uusiin naimisiin ja olevan onnellinen, henkilö jäi loppuelämäkseni mieleeni asenteellaan. Vaikka se, mitä tapahtui ennen sairaalaan joutumista, ei tosiaan ollut kaunista kuultavaa. Hän oli ollut hoidossa lähemmäs vuoden. Pidän ko. ex-vaimoa aika raukkamaisena paskahousuna, myötä ja vastamäessä on se lupaus, eikä sairasta jätetä.

Itsellä lääkitys oli pahempi kokemus kuin psykoosi. Lääkityksen jälkeen vajaassa viikossa tunsin olotilani tulevan kuin huumeissa olevaksi, ja nauroin kuin hullu. Pää oli todella sekaisin lääkityksen jälkeen, olin pihalla ja kuin LSD-tripillä. Päässä viirasi ja vanne kiristi. Olin kuin syvällä pääni sisällä vankina ja havainnointi vääristyi, siten että havaitsin kaikki kuin olisi ollut aivovaurio enkä ollut ihan hereillä. Heräsin aamulla virittyneenä enkä voinut nukkua enää, ahdisti sekä fyysisesti että henkisesti, oli huono olla omassa kehossa. Ahdisti ja sain mielettömiä päänsärkyjä, joihin auttoi vain Temesta hieman. Sairaan kauheaa, joka alkoi vasta lääkityksen jälkeen. Ajatus ei toiminut ja olin kuin zombi. Itse psykoosi ja sen hallusinaatiot ja merkityselämykset olivat aivan toista. En kuitenkaan uskaltanut lopettaa lääkitystä kun hoitohenkilökunta sanoi sen johtuvan psykoosista, ei lääkkeistä jotka vain parantavat tilan. Ja ilan lääkitystä voisin kuulemma jäädä lopullisesti psykoositilaan. No lopulta lääkitys vaihdettiin ja oireet hävisivät viikossa. Oireet joiden takia ajattelin jo mennä junan alle. Toinen lääke sai edelleen mielen hieman jähmeämmäksi, mutta sen kanssa eli. Kun lääkitys lopetettiin, tai lopetin sen itse jo kuukausia aikaisemmin vähentämällä lääkitystä pikuhiljaa, niin olotila palasi vähitellen ennalleen.



Vuoden päästä koin uuden psykoosin, jonka kävin itse läpi kuukauden sisään. Ilman lääkkeitä ja ilman lääkäreitä. Kävin vain pelkojani ja historiaani läpi jonka jälkeen psykoosi väistyi, ja muutuin muutenkin rohkeammaksi. En pelkää enää oikein mitään, en säiky, en pelkää pimeää, en henkivoimia jne. Ensimmäisen psykoosin jälkeinen olotilakin palasi ennalleen vasta tämän toisen psykoosin läpikäynnin jälkeen. Jos olisi ottanut uudelleen lääkkeitä ja mennyt hoitoon, niin todennäköisesti söisin vieläkin, usemman vuoden jälkeen psyykelääkkeitä ja olisin tunne-elämältä ja havainnoinnilta köyhtynyt zombie, joka ei olisi käynyt pelkojaan läpi, pelkoja jotka tarpeeski koviksi päästessään laittavat pään sekaisin.



Elämän kauheimmasta kokemuksesta huolimatta myös lääkinnällä oli merkityksensä, ja sen läpikäytyä osasin ja ymmärsin käydä läpi syitä, mielummin kuin lääkitä itseni toisten takia pihalle. Onhan hoitohenkilökunnalle ja omaisille parempaa että ihminen ei puhu outoja ja ole "hullu", kuin että hän on rauhallinen zombie. Lääkityksessä olevan mielestä kuitenin zombiena ollessa kun aivot eivät toimi kunnolla ja havainointi ym. väärityss ja on paha olla, kärsii kuitenkin huomattavsti enemmän.



Suosittelen jokaiselle psykoosin läpikäyneelle mieluummin psykoterapiaa ja läpikäyntiä, mielummin kuin muka helpompaa vaihtoehtoa, eli lääkitystä, joka kuitenkin on se kauhein vaihe psykoosia.

Ja nykyään olen todellakin aivan kuin ennen ensimmäistä psykoosia, ainoastaan nuo pimeän, henkimaailman ym. pelot ovat väistyneet. Tiedän että jos koen uuden psykoosin niin tällä psyykkellä kestän sen, tai todennäköisesti minulla ei ole edes pelkoja tulla psykoottisesti uudelleen. Psykoosin jälkeen mieli voi siis todellakin palautua ennalleen, tai jopa kahden psykoosin jälkeen kun ne käy läpi ilman lääkitystä.

Minäpä kerron tänne myös oman tarinani. Sairastuin psykoosiin noin kolme vuotta sitten. En itse tiennyt mitä oli tapahtumassa, oireet alkoivat salakavalasti pikkuhiljaa. Ennen oireita olin ollut pitkään stressaantunut, olin pikkuhiljaa alkanut pelkäämään monia sosiaalisia tilanteita. Elämässäni oli myös tapahtunut lyhyen ajan sisällä monta suurta muutosta, vaikken sitä itse ollut niin hyvin tiedostanut. Olin hermoraunion partaalla, ja arkeni kului joka päivä pelkäämiseen. Pian jäin koulusta pois kun en kyennyt keskittymään. Kukaan muukaan ei tiennyt että sairastan psykoosia, läheiset ajattelivat että kyseessä on masennus.



Olin opiskelutauolla melkeen puoli vuotta. Koko tämän ajan taistelin yksin psykoosini kanssa. Oireet olivat outoja ja en edelleenkään tiennyt mikä minulla on. Ajattelin vaan että elämä nyt on mennyt tällaiseksi. Minulla oli monelaisia harhoja, koin esimerkiksi joskus sähköisyyden tunnetta ilmassa ja jopa itsessäni. Koin olevani paha, välillä taas oli omituisia tuntemuksia siitä että olisin ollut joku tunnettu henkilö. Jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua siltä että muut näkevät mitä ajattelen. Kävin tämän takia toisten kanssa keskustelua oman pääni sisällä, keskustelua, joista muilla ei ollut mitään tietoa. ”Sosiaalinen elämäni” muodostui lähes kokonaan näistä keskusteluista, sillä oireita tuli koko ajan. Minusta myös tuntui että olisin ollut yhteydessä televisioon vain ajatukseni kautta, oli semmoinen tunne kuin ihmiset telveisiossa olisivat olleet tietoisia minusta. Eristyin omiin oloihini.



Psykoosin oireet ovat kamalin asia minkä olen kokenut elämässäni. Henkilö joka on psykoosissa on niin yksin, ettei sellaista voi mitenkään käsittää. Pää käy koko ajan ylikierroksilla ja oireet ovat usein sellaisia, että ne vääristävät täysin kuvaa itsestä ja läheisistä. Koin olevani hirviö, jota kaikki, mukaanlukien lähipiirini inhoavat. Nykyään minulla on jonkinlainen käsitys siitä, mistä tällaiset oireet kumpusivat, mutta psykoosi on niin monimuotoinen, ettei joitakin oireita voi millään selittää. Minulla yksinäisyyttä pahensi se, ettei kukaan tiennyt mikä minulla oli, en minä itsekään. Oireet aiheuttivat niin suurta ahdistusta että tunsin välillä olevani paniikin partaalla. Jokainen tunti kului hitaasti. Yksi kauheimmista hetkistä psykoosin aikana oli tilanne, jossa istuin vanhempieni kanssa keittiön pöydän ääressä. Vanhempani jutustelivat normaaleista asioista, samaan aikaan kun minä olin pöydän toisella puolella syväimmässä helvetissä, missä olen ikinä ollut. Taisin käväsitä todellisuudessa hetken, koska tuolloin tunsin yhtäkkiä järisyttävää pakokauhua. Tuntui että olen luisumassa jonnekkin, mistä kukaan ei voi minua pelastaa. Katsoin vanhempiani ja mieleni teki huutaa, mutten saanut aikaiseksi inahdustakaan. Tämän jälkeen sama helevetti jatkui.



Onneksi todellisuus tuli takaisin myöhemmin. Olin katsomassa televisiota yksin huoneessani ja pyörin samassa televisioharhassa kuin olin monta kuukautta pyörinyt. Jollain kumman voimalla sain huudettua äitini huoneeseen. Kesti minuutteja ennen kuin sain puristettua itsestäni, että minusta tuntuu, että minulla on televisioon yhteys, että siellä tiedetään mitä minä ajattelen.



Tästä alkoivat konkreettiset toimenpiteet. Äitini otti välittämömästi yhteyttä psykologiini, joka ei tätä ennen ollut myöskään ollut tietoinen psykoosistani. Sen jälkeen minut vietiin sairaalaan, avoimelle osastolle. Muistikuvani tästä ovat hyvin hatarat, olin vieläkin oireitteni vallassa. Sairaalassa aloitettiin lääkitys, ensin pienellä määrällä, joka lopulta suurennettiin aika voimakkaaksi. Tämän jälkeen oireeni alkoivat pikkuhiljaa hälvetä. Psykoosista toipumisessa, ainakaan minulla, ei tapahdu mitään yhtäkkistä ahaa-elämystä, että hei, täähän on pelkkää kuvitelmaa! Oireet hälvenevät pikkuhiljaa. Viestiketjun aloittajakin oli ollu huolissaan siitä että oireet eivät ole hänen miehellään hälventyneet heti sairaalassa, mutta sinuna en huolestuisi. Psykoosin oireista toipuminen vaatii aikaa, aikaa ja aikaa.



Sairaala-ajasta minulla on enemmän muistoja, kuin sitä edeltävästä puolesta vuodesta. Eristäydyin siellä omiin oloihini. Tuijotin yksin televisiohuoneessa sarjoja ja elokuvia, joita myös vanhempani toivat minulle. Oireita oli, mutta pystyin jotenkin silti nauttimaan jotenkuten siitä mitä katsoin. Myöhemmin uskaltauduin muihin tiloihin toisten seuraan, mutta olin kuin jännittynyt jousi. Olin kuin yksin metsässä asunut, pelästynyt eläin, joka viedään ihmisten pariin kaupunkiin. Tämä on hyvin suuri muutos siihen mitä olin ollut ennen kuin ongelmani olivat alkaneet. Nuorena tyttönä (yläasteiässä) olin erittäin itsevarma ja koin olevani kuin kala vedessä muiden kanssa. Nyt pelkäsin niin paljon etten melkeen uskaltanut liikua.



Parin kuukauden kuluttua keväällä lähdin osastolta. Lähtemisjärjestelyt olivat lähteneet siitä, kun olin alkanut tuntea oloni tylsistyneeksi sairaalassa. Se on aina potilaalle hyvä merkki. Kotimatkalla autossa minulla oli edelleen jonkin sortin oireita, tosin paljon hälventyneempänä kuin ennen. Lääkemääräni oli korkea, joten tällöin olin hyvin väsynyt. Minulle lääke (seroquel) aiheutti voimakkaan väsymyksen lisäksi turtumusta ja joo, olo oli vähän kuin zombiella. Kuljin väsyneenä ja suhteellisen turtana vuoden. Koulussa en tuntenut oloani rentoutuneeksi, mutta en myöskään jännittänyt samalla tavalla kuin ennen lääkkeen aiheuttaman turtumuksen vuoksi. Lintsasin paljon, mutta sain kuitenkin pidettyä numerot korkealla.



Vuoden päästä osastolta päästyäni tapasin nykyisen poikaystäväni. Olin syönyt lääkettä vuoden, ja olin alkanut saada siitä tarpeekseni. Halusin elää taas, ja ihastuminen poikaystävääni lujitti tunnetta. Tämän takia lopetin lääkityksen omin päin, vastoin lääkärin määräyksiä. Kerroin lääkärilleni lääkkeen lopettamisesta ja hän pyysi ottamaan yhteyttä kesän jälkeen. Jos oireita ei tuolloin olisi, voisimme lopettaa yhteistyömme. Kesä oli aurinkoinen ja vietin sen suurimmaksi osaksi poikaystäväni kanssa. Elimme suhteemme alkuhuumaa, kävimme rannalla, puistoissa ja teimme kaikenlaista mukavaa. Oloni oli paljon parempi kuin lääkkeen kanssa. Minulla oli pienoinen tunne, että en ole vielä ennallani, mutta en antanut sen haitata liikaa. Kesä oli siitä huolimatta hyvä kesä.



Syksyllä psykoosi tuli kuitenkin takaisin. Kun menin kouluun, tunsin taas oireita. Koulussamme oli soittamassa bändi jota olin katsomassa, ja minusta alkoin tuntua, että soittimet kohta posahtavat, koska kaikkialla on sähköä. Lähdin kesken konsertin vessaan itkemään. Kotona kerroin isälleni että minulle on taas oireita. Lääkitys jouduttiin aloittamaan uudestaan.



Tuolloin jouduin kertomaan myös poikaystävälleni psykoosistani. Hän on kertonut ettei aluksi käsittänyt ongelman vakavuutta, mutta otti heti selvää psykoosista. Internetistä löytyneet tiedot vaikuttivat poikaystävääni voimakkaasti, luulen että hän oli hyvin huolestunut. Tarpoimme talven läpi ja suhteemme alkoi mennä huonmpaan suuntaan. Lopulta keväällä erosimme. Kesä (2011) oli minulle kamala. Tunsin suoranaista paniikkia siitä, ettei poikaystäväni ole enää kanssani. Luulen, että äärimmäisen voimakkaat tuntemukset johtuivat osittain siitä, että olin vuoden aikana kasvanut poikaystävääni hyvin voimakkaasti kiinni, koska hän oli auttanut minua selvitymään lääkitykseni uudelleen aloittamisesta. Hilluin järjettömästi koko kesän ja tunsin etten ole kunnossa. Roikkuin myös entisessä poikaystävässäni kiinni, enkä osannut päästää irti. Lopulta loppukesästä irroittauduin hänestä ja tunsin, että ehkä selviän ilman häntäkin. Poikaystäväni otti kuitenkin minuun itse syksyllä yhteyttä ja palasimme yhteen.



Nyt olen syönyt syksystä 2010 lääkettä noin puolitoista vuotta. Lääkemäärääni on vähennetty pahimmista ajoista neljännekseen. Olemme lääkärini kanssa sopineet, että ajamme tämän kevään aikana lääkkeen alas. Tuntemukseni ovat sekalaiset. Välillä oireita välkkyy, ne saattavat käydä sekunnin tai pari ja sitten ne hälvenevät. Tunnen myös että minulla on tuntemuksia, joita en osaa selittää enkä osaa sanoa ovatko ne normaaleja. Tämän takia tunnen pelkoa, että oireet palaavat, jos lopetan lääkityksen. Tarkkailen myös itseäni luvattoman paljon. Haluan tunnista jok'ikisen oireen ja kumota sen. En myöskään osaa vieläkään täysin rentoutua joissakin sosiaalisissa tilanteissa ja joskus tunnen niissä jopa melkeen samanlaista pelkoa, kuin pahimpina aikoinani.



Elämäni on kuitenkin parantunut myös huikeasti sairaala-ajoistani. Olen muuttanut pois kotoa ja osittain itsenäistynyt tämän myrskyn keskellä. Olen myös valmistunut lukiosta, ja saanut sieltä hyvät arvosanat, vaikka lukioaikoihin ajoittuivat elämäni pahimmat hetket. Koen, että olen varovasti aloittamassa uudenlaista elämää. Kuljen pienin askelin, mutta niin minun nyt pitääkin. Olen vastikään hakenut töitä, ja vaikka koen vieläkin pelkoa sosiaalisista tilanteista, en ole luopunut suunnitelmistani tulla opettajaksi tai muuksi sosiaalisen huomion kohteeksi. Minä en ole luopunut mistään unelmista psykoosini takia. Uskon yhä, että jos lääkitys lopetetaan ja elämäni muutenkin normalisoituu, palaan täysin ennalleni. Haluan nauttia elämästäni yhtä paljon kuin ennen pyskoosia ja tällaista elämää kohti kuljen koko ajan. Itsetuntoni romahti psykoosin aikana ja sitä ennen, mutta nyt karsin iteäni uudelleen kokoon pikkuhiljaa. Olen myös selvinnyt sellaisesta helvetistä, että minua ei ihan pieni myrsky enää kaada.



Kirjoitin tämän viestin siksi, että haluan kannustaa kaikkia, jotka kamppailevat psykoosin kanssa, sekä itse näitä henkilöitä että läheisiä. Pyskoosi on vakava mielenterveydellinen ongelma, josta toipuminen ei käy hetkessä. Muistakaa myös läheiset tämä. Psykoosi ei ainakaan itselläni hälvennyt hetkessä ja vielä vuosia myöhemminkin taistelen sen kanssa jollain tasolla. Pitää kuitenkin pitää mielessä että psykoosista VOI TOIPUA, kaikki on mahdollista. Pitäkää lippu korkealla. Psykoosilääkitys on myös asia erikseen. Joihinkin henkilöihin lääke ei niin paljon vaikuta, mutta joidenkin mielialoihin ja henkiseen tilaan ne vaikuttavat merkittävästi. Lääke itselläni on huonontanut paljon elämäni laatua ja vaikuttanut negatiivisesti myös ihmissuhteisiini. Tämä aika on kuitenkin pakko käydä läpi. Tarinani kertoo myös miten voi käydä jos lääkkeen lopettaa omin päin.



Paranemisessa tärkeää on myös ainakin itselläni ollut se että olen purkanut psykoosiaikani kamaluutta läheisilleni. Ennen kuin lopetin lääkkeen ensimmäisen kerran, en ollut kertonut tuosta elämäni pahimmsta ajasta kenellekkään. Kun kuitenkin aloitin lääkkeen uudestaan, aloin pikkuhiljaa avata solmuja poikaystävälleni, joka myös puristi asiota ulos minusta. Minä tarvitsin tuota painostusta. Täytyy kuitenkin muistaa, että psykoosioireet ovat niin järjettömiä, ettei niistä ole helppo puhua. Itsekin tunsin ennen suurta häpeää oireistani ja tunsin itseni erittäin epäkunnolliseksi sen takia että olen moisia ajatuksia voinut päähäni kehittää. Nyt kuitenkin ymmärrän että minä en itse kehittänyt yhtään mitään. Sairaus vyöryi päähäni ilman että itse olisin voinut tehdä yhtään mitään. Muistakaa kaikki psykoosipotilaat tämä. Psykoosi ei ole oma valinta. Se on järkyttävä sairaus jonka kokija tarvitsee kaiken tuen mitä hän vaan voi saada. Itse arvostan nykyään itseäni, että olen selvinnyt moisesta koettelemuksesta. Se vaatii voimaa.



Haluan siis nostaa hattua kaikille muillekkin jotka ovat pyskoosista selvinneet ja niille jotka sen kanssa kamppailevat: älkää luovuttako. Psykoosista parantumisessa no paljon kiinni omasta asenteesta ja omista unelmista ei pidä koskaan luopua. Älkää antako psykoosin tai minkään muunkaan mielenterveydellisen ongelman pilata elämäänne. Kaikesta voi selvitä. Ja arvostakaa itseänne, olette sen ansainneet.



”While there's life, there's hope”

Nuorten todellisuus hämärtyy D-vitamiinin puutteen takia!



Psykoosi, eli todellisuuden hämärtyminen, on hankala havaita rakkaassa ihmisessä. Erityisen vaikea sitä on hoitaa, jos kyseessä on teini-ikäinen lapsi.



Lääkäri Barbara Gracious ja hänen kollegansa havaitsivat äskettäisessä tutkimuksessa, että D-vitamiinin puutoksesta kärsivien teinien psykoosiriski oli korkeampi kuin muiden. Tutkimukseen osallistuneista 104 teinistä 72 prosentilla oli D-vitamiinia vähemmän kuin 30 ng/ml (75 nmol/l) ja 34 prosentilla sitä oli vähemmän kuin 20 ng/ml (50 nmol/l).



D-vitamiinin määrän merkitys ei ollut vähäinen. Jos teinillä oli alhainen määrä D-vitamiinia kehossaan, hänen psykoosiriskinsä oli lähes nelinkertainen muihin verrattuna.



Toisessa, Ruotsin Karolinska-instituutissa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin myös, että mielenterveyspotilaista teini-ikäisillä oli kaikista alhaisimmat D-vitamiinitasot. Murrosikäisillä tytöillä D-vitamiinia oli noin 20 ng/ml (45 nmol/l), kun murrosikäisillä pojilla sitä oli vain 10ng/ml (25 nmol/l).

http://blog.vitamindcouncil.org/2012/05/24/study-vitamin-d-linked-to-ps…





Tutkimusten mukaan seerumin paras D-vitamiinipitoisuus olisi se, minkä auringon valo saa maksimaalisesti aikaan iholla, mikä vastaa seerumin kalsidiolipitoisuutta yli 100 nmol/l. Tähän pitoisuuteen päästään n. 100µg päiväannoksella aikuisella, eli nykysuosituksia tulisi nostaa kymmenkertaisiksi.



USA:n Endokrinologiyhdistyksen S-D-25:lle antama viitearvo on 75–150 nmol/. Espanjassa laboratoriot antavat viitearvoiksi 75–250 nmol/l. Suomessa väestön keskiarvot ovat noin 43 nmol/l luokkaa, mikä on selvästi liian vähän, ja lisää sairastumisen ja kuoleman riskiä.



D-vitamiini on välttämätön kasvulle, terveelle luustolle, aivojen normaalille kehitykselle, hermosysteemille ja normaalille sukupuoliselle kehitykselle.

Nuorten todellisuus hämärtyy D-vitamiinin puutteen takia! Psykoosi, eli todellisuuden hämärtyminen, on hankala havaita rakkaassa ihmisessä. Erityisen vaikea sitä on hoitaa, jos kyseessä on teini-ikäinen lapsi. Lääkäri Barbara Gracious ja hänen kollegansa havaitsivat äskettäisessä tutkimuksessa, että D-vitamiinin puutoksesta kärsivien teinien psykoosiriski oli korkeampi kuin muiden. Tutkimukseen osallistuneista 104 teinistä 72 prosentilla oli D-vitamiinia vähemmän kuin 30 ng/ml (75 nmol/l) ja 34 prosentilla sitä oli vähemmän kuin 20 ng/ml (50 nmol/l). D-vitamiinin määrän merkitys ei ollut vähäinen. Jos teinillä oli alhainen määrä D-vitamiinia kehossaan, hänen psykoosiriskinsä oli lähes nelinkertainen muihin verrattuna. Toisessa, Ruotsin Karolinska-instituutissa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin myös, että mielenterveyspotilaista teini-ikäisillä oli kaikista alhaisimmat D-vitamiinitasot. Murrosikäisillä tytöillä D-vitamiinia oli noin 20 ng/ml (45 nmol/l), kun murrosikäisillä pojilla sitä oli vain 10ng/ml (25 nmol/l). <a href="http://blog.vitamindcouncil.org/2012/05/24/study-vitamin-d-linked-to-ps…" alt="http://blog.vitamindcouncil.org/2012/05/24/study-vitamin-d-linked-to-ps…">http://blog.vitamindcouncil.org/2012/05/24/study-vitamin-d-linked-to-ps…; Tutkimusten mukaan seerumin paras D-vitamiinipitoisuus olisi se, minkä auringon valo saa maksimaalisesti aikaan iholla, mikä vastaa seerumin kalsidiolipitoisuutta yli 100 nmol/l. Tähän pitoisuuteen päästään n. 100µg päiväannoksella aikuisella, eli nykysuosituksia tulisi nostaa kymmenkertaisiksi. USA:n Endokrinologiyhdistyksen S-D-25:lle antama viitearvo on 75–150 nmol/. Espanjassa laboratoriot antavat viitearvoiksi 75–250 nmol/l. Suomessa väestön keskiarvot ovat noin 43 nmol/l luokkaa, mikä on selvästi liian vähän, ja lisää sairastumisen ja kuoleman riskiä. D-vitamiini on välttämätön kasvulle, terveelle luustolle, aivojen normaalille kehitykselle, hermosysteemille ja normaalille sukupuoliselle kehitykselle.

Käytetään mielentasaajina myös. Deprakine aiheuttaa erektiovaikeuksia, painonnousua ja hiustenlähtöä. Sildenafiililla voidaan hoitaa erektiohäiriötä, haluun lääke ei vaikuta. Lääkärin juttusille rohkeasti vaan.

varmaan mainita psykiatrilleen tuosta ongelmasta, kun sekin masentaa mieltä

nuorena kaksi psykoosia, ja sen jälkeen ei ole ollut koskaan. Hoito sairaalassa oli ekalla kerralla kuukausia, toisella 4 viikkoa, kai koska toisella kerralla läheiset tunnistivat tilan nopeasti eikä ehtinyt mennä pahaksi.

Olen muuten myös ollut treffeillä miehen kanssa, jonka avioliitto päättyi hänen psykoosiinsa. Menestyvä juristi, jolla prakasi yksi kaunis päivä kunnolla. Mies oli todella reilu ja avoin asian kanssa, vaikka esim. vaimo oli ottanut eron hänen ollessaan sairaalassa, vaimo vaan ei kestänyt, että entinen elämä, rahat ja muu tyssäsivät siihen. Kun kävimme treffeillä, mies oli ihan tasapainossa, ja tuli selväksi, että hän oli kokenut samalla valtavan elämänmuutoksen, ymmärsi ettei aiemmalla rahalla ja menestyksellä olekaan mitään väliä, ja oli pikemminkin onnellinen, että psykoosi "pysäytti" hänet. Ihan loistava tyyppi, jollakin tapaa hieman erikoinen ja ihailtava avoimuudessaan asiasta. Myöhemmin kuulin hänen menneen uusiin naimisiin ja olevan onnellinen, henkilö jäi loppuelämäkseni mieleeni asenteellaan. Vaikka se, mitä tapahtui ennen sairaalaan joutumista, ei tosiaan ollut kaunista kuultavaa. Hän oli ollut hoidossa lähemmäs vuoden. Pidän ko. ex-vaimoa aika raukkamaisena paskahousuna, myötä ja vastamäessä on se lupaus, eikä sairasta jätetä.

Oliko miehellä skitsofrenia vai bipolaaritauti? Jälkimmäisessa voi maniavaiheet olla aika tuhoisia parisuhteelle, jos sairastunut tuhlaa kaikki rahat, ottaa älyttömät velat, aloittaa holtittomasti uusia seksisuhteita jne... Toki varmaan pitäisi ymmärtää, että sairaudesta on kyse, mutta kyllä sitä pitää myös omaa jaksamistaan miettiä myös.

Mutta onpa yleistä tälläinen psykoottisuus. Itse en ole kokenut lähipiirissä enkä tiedä edes sukulaisia, tuttavia tai työkavereita.



Voimia teille kaikille!



Olen jo 45v. kolmen äiti ja vakituisessa työelämässä.

kyllä se taitaa olla yleistä. Oma mies joutui tänään suljetulle ja olen aika tyhjän päällä. Meillä on lapsia ja tietenkin myös kuluja. Mies on ainut työssäkävijä,sillä lapsemme ei vielä pääse päivähoitoon jotta itse voisin työllistyä. Miten te muut olette taloudellisesti pärjänneet??? toimentulotukea emmä tule saamaan ja 1/3 omaisuutta on vaikea myydä pois etc. nuo ajat pelottavat; miten maksaa vuokra ja ruoka :(

Ole luottavainen, suurin osa paranee täysin. Jos todetaan jokin krooninen mt-sairaus, niihin on nykyisin todella hyvät lääkkeet.



Muista kuitenkin, että miehesi elämä menee uusiksi kotiinpaluun jälkeen, hänen on muutettava elämäänsä ja muututtava siinä itsekin siten, että liikakuormituksen aiheuttaneet tekijät poistuvat.