Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan lähtenyt "ihan hyvästä" suhteesta?
18.06.2008 |
Ollaan naimisissa ja meillä on pieniä lapsia. Mies ei juo liikaa, ei hakkaa, osallistuu lastenhoitoon jonkin verran; minun pyynnöstäni, jos jaksaa. Hän on kotona, mutta ei useinkaan henkisesti läsnä: joko nukkuu tai on koneella. Seksiä on, rakkautta ei. Arvostan miestä isänä ja ihmisenä, mutta minulla on paha olla. Haluaisin läheisyyttä ja yhteistä tekemistä ja lämpöä. Tässä suhteessa en niitä saa.
Minulla on itsetunto nollissa, mies tuo rahan perheeseen, minä olen hoitanut lapsia kotona useamman vuoden. Hän oli jo työelämässä, kun muutimme yhteen, minä opiskelin, enkä tuonut ennen äitiyslomiakaan rahaa perheeseen hänen laillaan. Tunnen olevani hänelle velkaa. Hän on varmistanut asemansa avioehdolla: en saa mitään jos eroamme.
Olen yrittänyt puhua, hänellä on hyvä näin. Vaan kun näen että hänkään ei ole tyytyväinen. Ei suostu lähtemään avioliittoleirille tai terapiaan. Hänellä ei ole ongelmia suhteessa tai hän ei vaan myönnä niitä. Vika on kai minun päässäni.
Minulla on vain tämä yksi elämä, tuhlaanko sen näin kun selvästi tunnen että en ole onnellinen? Mutta meneekö minun onneni muiden edelle? Pilaanko lasteni elämän jos eroamme? Mies kyllä varmasti tapaisi lapsia eron jälkeen, mutta perhe rikkoutuisi silti. Olen itse eroperheestä, kasvanut täysin ilman isää ja tavallaan etsinyt ja kaivannut isää koko ajan.
Sanokaa joku jotain, en saa unta.
Kommentit (42)
Ihan hyviä ajatuksia teillä on ja olen niitä paljon kelannut tässä. Osa on sellaisia mantroja oikein, joita olen hokenut kriiseissä oleville ystävilleni ja olen yrittänyt itsellenikin toistella: kukaan muu ei ole vastuussa minun onnellisuudestani, mies ei vaihtamalla parane, rakastumisen tunne ei kestä ikuisesti.
Vaan kun asiat ei aina ole niin yksioikoisia. Kaikkien elämät ja avioliitot ei mene sen saman kaavan mukaan. Jos menisi, ongelmat olisikin tosi helppoja ratkaista. Sen kun vaan itse yrittäisi olla parempi ihminen ja vaimo, niin kyllä se mieskin seuraisi mallia ja suhde kohenisi... eikö? Jotkut teistä taitaa kuvitella, että kaikki käyvät läpi ne samat vaiheet kuin te itse? Ja kun te olette löytäneet jonkun hyvän kaavan, sitä voi soveltaa kaikkiin? Te ajattelette että kaikkien miehet ovat samanlaisia kuin omanne?
Onko oikeasti järkeä elää kaveriavioliitossa, kun voi hyvin elää kavereina erossa ja sopia mahdollisesti lasten elämästäkin ihan sovussa, toveripohjalta? Onko järkeä tehdä mieskin onnettomaksi, kun itse pikkuhiljaa muuttuu katkeraksi ja nalkuttavaksi ämmäksi, kun ei saa sitä mitä tahtoo? Eikö se osoita oikeaa kunnioitusta toista kohtaan, ettei sido häntä vuosikymmeniksi kurjaan parisuhteeseen?
Jos esim. minun mieheni tahtoisi niin palavasti olla lastensa kanssa, ehkä hän voisi hetkeksi laittaa muut mielenkiinnon kohteet syrjään ja olla niiden lasten kanssa? Sen sijaan että pakenee ja säläyttää vastuun minulle? Ehkä minä lähtiessäni annankin hänelle elämänsä tilaisuuden tutustua lapsiinsa, kun hän omalla vuorollaan sitten voi/joutuu oikeasti olemaan lastensa kanssa, kun äiti ei olekaan vieressä kokoamassa naruja?
Minä voin yrittää loputtomiin olla iloinen ja viedä tätä perhettä eteenpäin. Teeskennellä jotain todellista perhe-elämää, jota se onkin siihen asti, kun lapset ovat läsnä. Sen jälkeen vaan tulee aikamoinen uupumus, kun ei ole sitä toista aikuista joka oikeasti tulisi puolitiehen vastaan.
Kuten sanoin, oikein hyviä ajatuksia olette heittäneet, kuulen mielelläni lisää.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja se ei kannata, tuo vaihe silloin kun lapset on pieniä, melkein kaikki tuntemani naiset on sen käyneet läpi, ei kannata luovuttaa.
Ihmetyttää tuo kans miten suositellaan lähtemistä - ei se yh-äiti kuitenkaan välttämättä sittenkään ois onnellisempi lasten kanssa, eikä varsinkaan sotkusissa uus-perhekuvioissa joten turha vedota siihen että lapsilla ois parempi.
En tajua miten hepposesti ajatellaan, se on lapsille hirveä paikka kun vanhemmat eroaa, sitä ei sais vähätellä. Ja se että mieheltä voi tietenkin ottaa lapset pois.... parisuhteessa pettämistäkin pidetään pahempana kuin sitä että tuhoaa toisen elämän kokonaan?
Tulisko edes mieleen lähteä jos lapset ois jäämässä miehelle??
Jotain suhteellisuudentajua, siitä liitosta ei yksinkertaisesti voi noin vaan lähteä kun lapsia on tehty koska se on ihan sanoinkuvaamaton vääryys sitä miestä ja lapsia kohtaan.
Hommaa joku romanssi tai koita muuten sinnitellä, voin vakuuttaa että parin vuoden päästä kaikki on paremmin. Jaksat kyllä.
APn miehelle miinuspisteitä kyllä siitä avioehtosopimuksesta, ;-(