Onko kukaan lähtenyt "ihan hyvästä" suhteesta?

vai odotatko, että miehesi toisi sinulle itsetunnon ja tekisi sinut onnelliseksi?



Mitä sinä olet tehnyt konkreettisia asioita parisuhteenne eteen?



Millä tavalla eroaminen toisi sinulle onnen ja itsetunnon?



Oletko kysynyt miksi miehesi on niin väsynyt ja etäinen? Oletko sanonut hänelle niistä tunteistasi, mitä koet kun toinen ei huomioi?



Yleensä naiset olettavat, että mies tietää tasan tarkkaan mitä nainen tuntee. Yleensä asia on täysin päinvastoin.

Mutta miten paljon ne kärsii siitä jos äiti ei voi olla oma itsensä eikä osaa iloita mistään kunnolla? Elää vaan jotain puolikasta elämää...

Entä voisiko parisuhteesi parantua MIKÄLI olisit oma itsesi?

Tai ehkä sitä orientoituisi olemiseen paremmin kun ei (usein suotta) odottaisi että toinen tekee osansa oma-aloitteisesti.

ap

millintarkasti. Se on sama juttu kuin duunipaikoilla, jos vastuita ei ole jaettu ja tehtävän tekijää nimetty, on vaarana että homma jää hoitamatta. Jos mies kuitenkin tekee asioita tietäessään niistä tai sinun pyytäessäsi, et voi olettaa, että mies lukee ajatuksesi siitä, että vaimo haluaisi nyt, että tekisin x ja y. Siitä huolimatta, että SINUN silmissäsi nuo tekemättömät asiat olisivat itsestäänselviä.

Jos loukkaannut asioista, joista mies ei edes tiedä miksi loukkaannut, ei hän voi oikein tehdä mitään sinun hyvinvointisi eteen. Koska hän on todennäköisesti hämmentynyt siitä, että miksi vaimo tuntuu jotenkin vihaiselta ikääänkuin hän olisi syyllinen kaikkeen.

Tuollainen tunne on tullut edellisissäkin suhteissani. Ne ovatkin sitten päättyneet. Mistä se johtuu, sanottiinko kirjassa sitä?

Nyt vaan on niin että olen ollut tämän miehen kanssa aika kauan ja huono tunne eikun vahvistuu. En kaipaa uutta suhdetta, tiedän että ongelmat ovat pääasiassa minun päässäni ja sama kuvio todennäköisesti toistuisi. En usko että mies paranee vaihtamalla. Tässäkään ei vaan ole hyvä olla. Tahtoisin olla yksin. Ehkä en vaan kykene parisuhteeseen ja olisi parempi tosiaan olla itsekseen.

Miten kauan vielä pitää miettiä ja ahdistua että tekee varmasti oikean ratkaisun eikä hätiköi? Riittääkö kymmenen vuotta? Kaksikymmentä? Loppuelämä? Jos osaisi lähteä ja voisi olla onnellinen NYT?

Entä oletko täällä sinä, jonka kanssa viime yönä juttelin? Olen nyt linjoilla itse hetken. Tulen myöhemmin lukemaan jos olet kirjoittanut jotain.

Ap.

Lähtiski mies niin saisin jäähä tähän asuun, en mä sitten enää koko miestä tarvisi.

jonain päivänä silmät aukeavat huomaamaan, että lapset eivät kyllä yleensä hyväksy eivätkä käsitä eroa lainkaan.

Te ajattelette että kaikkien miehet ovat samanlaisia kuin omanne?

*** Ei tietenkään ajatella. Itse toit esille aloituksessa, että miehesi on ihan hyvä mies. Jos hän tekee suhteessanne asioita, mitkä tekevät hänestä ei-niin-hyvän aviomiehen, niin siinä tapauksessa ole hyvä ja kerro niistä!

Onko oikeasti järkeä elää kaveriavioliitossa, kun voi hyvin elää kavereina erossa ja sopia mahdollisesti lasten elämästäkin ihan sovussa, toveripohjalta?

*** Totaalinen illuusio! Miten ihmeessä voit edes uskoa siihen, että jos nyt haet eroa, miehesi haluaa sinun kanssasi "kavereina" ja sopuisasti sopia lasten asioista?!?? Tätä monet eroamisesta haaveilevat naiset hokevat ennen eroa "miehen kanssa sitten ollaan kavereita ja ehkä jaetaan lapset vuoroviikoin". Eron jälkeen on avoin sotatila käynnissä eikä nainen tajua enää yhtään, että mistäs ihmeestä se kaveri oikein suuttui???

Onko järkeä tehdä mieskin onnettomaksi, kun itse pikkuhiljaa muuttuu katkeraksi ja nalkuttavaksi ämmäksi, kun ei saa sitä mitä tahtoo? Eikö se osoita oikeaa kunnioitusta toista kohtaan, ettei sido häntä vuosikymmeniksi kurjaan parisuhteeseen?

"Kun ei saa mitä tahtoo"? Mitä sitten tahtoisit? Mitkä olisivat niitä konkreettisia muutoksia, millä teidän melkein toimiva liitto saataisiin toimivaksi? Mitä tulee "toisen sitomiseen vuosikymmeniksi" kommentoin, että kyllä miehelläsi on varmaan ihan omakin tahto, vaikka se ei ehkä tunnu siltä. Naivia logiikkaa, jolla yrität tehdä itsellesi hyvän omatunnon.

Jos esim. minun mieheni tahtoisi niin palavasti olla lastensa kanssa, ehkä hän voisi hetkeksi laittaa muut mielenkiinnon kohteet syrjään ja olla niiden lasten kanssa? Sen sijaan että pakenee ja säläyttää vastuun minulle? Ehkä minä lähtiessäni annankin hänelle elämänsä tilaisuuden tutustua lapsiinsa, kun hän omalla vuorollaan sitten voi/joutuu oikeasti olemaan lastensa kanssa, kun äiti ei olekaan vieressä kokoamassa naruja?

Se vastuun sälyttäminen on parempi aloittaa jo nyt heti. Kohtuutonta sekä miehelle että lapsille ajatella, että ainoa tie miehen vastuuttamiseen kulkee avioeron kautta. Äärimmäinen ratkaisu!

Minä voin yrittää loputtomiin olla iloinen ja viedä tätä perhettä eteenpäin. Teeskennellä jotain todellista perhe-elämää, jota se onkin siihen asti, kun lapset ovat läsnä. Sen jälkeen vaan tulee aikamoinen uupumus, kun ei ole sitä toista aikuista joka oikeasti tulisi puolitiehen vastaan.

Teeskentely ei kannata. Huomattavasti parempi on sanoa miehelle "olen väsynyt ja onneton liitossa, harkitsen avioeroa päivittäin. en jaksa olla yksin vastuussa lapsista, kun meitä kuitenkin on kaksi. se tuntuu epäoikeudenmukaiselta. olen ajatellut mennä terapiaan, tuletko mukaan?"

Vaikka menisit yksinkin terapiaan, se voi tuoda paljon paremman eron kuin se, että teet vain "siistin leikkauksen" ja jätät kaiken taakse. Paska seuraa aina.

Odota, että lapset vähän kasvavat, aloita opiskelemaan itsellesi joku kiva ammatti, ehdit vielä löytämään onnesi myöhemminkin.

Ei siinä varsinaisesti tarjota mitään yksiselitteistä syytä, eikä yksiselitteistä ratkaisua, mutta lukijoita enneminkin saattaa auttaa juuri monien naisten kertomukset ja se, että muillakin on samantapaisia kokemuksia.

Hei AP!

Tekis mieli kysyä minkä ikäsiä lapsia sulla on, mutten taida täällä kysäistä.

Onko tullut koskaan mieleen, että voisit lähteä vähäksi aikaa johonkin, päiväksi, kahdeksi, viikoksi?

Vaikka ei sillä hetkellä olis kivaa tai muuta, asait saa usein oikeet mittasuhteet vasta muutaman viikon kuluttua. Ei se tietenkään oo sama asia kun asuisis sitten kokonaan yksin, mutta voisit koittaa hetken yksinoloa (lasten kanssa).



Niin ja muuten, oon aikoinani lähtenyt ihan samperin hyvästä suhteesta. Nuori, tyhmä, en tosiaan osannu arvostaa sitä mitä mulla oli. Nyt osaisin, vaan se on ollut ja mennyt.

Terveisin L = 2,4,6,7,9, jne

-L- = 2,4....

Mies kyllä tekee päätöksen puolestasi, mutta vasta sitten kun on löytänyt rinnalleen uuden.

Eli tollaisessa tilanteessa avioehdon voi riitauttaa, koska erotilanteessa sinun elintasosi laskisi roimasti. Olet kuitenkin 'ilmaiseksi' hoitanut lapsia ja ollut kauan pois työelämästä.

Lähtiski mies niin saisin jäähä tähän asuun, en mä sitten enää koko miestä tarvisi.

kun ei ole vielä lapsia jos kerran lähteä haluaa.

Lapset mielestäni muuttaa kaiken. On väärin että lapset joutuu kärsimään vanhempien avioerosta vain sen takia, että äitiä ei enää hotsita. Tai isää.



Siksipä se onkin niin ensiarvoisen tärkeää, kenen kanssa niitä lapsia alkaa väsäämään. Ja toisaalta, joskus sekin valinta on elämässä tehtävä.

Ei oo helppoo naisen elämä.

On aika hankala arvioida, millainen nuoruuttaan elävä ihminen on isänä tai äitinä. Joskus fiksukin mies tai nainen voi lasten synnyttyä muuttua. Tai päinvastoin: hulivilistä tulee vastuullinen.



Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että kun lapsia on tehty, ihan noin vaan ei voi lähteä suhteesta. Mutta onko sekään oletus oikea, että lapset eivät kärsi tunnekylmästä ilmapiiristä ja vittumaisesta ja äreästä äidistä/isästä? Että jos vaan perhe on koossa ja isä ja äiti asuvat saman katon alla, niin kaikki on hyvin?



Tuntuu julmalta ajatella, että kun on kerran tehnyt valinnan ja se osoittautuu vääräksi, ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin kärsiä.



Ap.

Kyllä me ollaan oltu erilläänkin tässä viime aikoina työkuvioiden ym. takia, viikkokin yhteen menoon. Tunne eikun vahvistuu. Lasten kanssa kyllä pärjään ihan ok, vaikka se hankalaa välillä onkin. Pelottaa tietysti miten sitten kokonaan yksin pärjäisi... Meillä on lapset vielä aika pieniä.



Ap.

Käymme täällä kovin eri aikoihin.

Ajattelin kysäistä mitä mieltä olisit jos antaisin sähköpostiosotteeni?

Kysyin tänään kaverilta neuvoo kuinka sähköpostiosote tehdään (oon ekstra tumpelo koneen kanssa) ja voisin sitten tehdä ns. anonyymin osotteen, jos haluaisit kirjotella?

Tuollainen tunne on tullut edellisissäkin suhteissani. Ne ovatkin sitten päättyneet. Mistä se johtuu, sanottiinko kirjassa sitä?



Nyt vaan on niin että olen ollut tämän miehen kanssa aika kauan ja huono tunne eikun vahvistuu. En kaipaa uutta suhdetta, tiedän että ongelmat ovat pääasiassa minun päässäni ja sama kuvio todennäköisesti toistuisi. En usko että mies paranee vaihtamalla. Tässäkään ei vaan ole hyvä olla. Tahtoisin olla yksin. Ehkä en vaan kykene parisuhteeseen ja olisi parempi tosiaan olla itsekseen.



Miten kauan vielä pitää miettiä ja ahdistua että tekee varmasti oikean ratkaisun eikä hätiköi? Riittääkö kymmenen vuotta? Kaksikymmentä? Loppuelämä? Jos osaisi lähteä ja voisi olla onnellinen NYT?



Entä oletko täällä sinä, jonka kanssa viime yönä juttelin? Olen nyt linjoilla itse hetken. Tulen myöhemmin lukemaan jos olet kirjoittanut jotain.



Ap.

kritisoin sanojasi, koska et voi tietää etkä tiiä mitä meillä on tapahtunut ja miten oon hoitanut/koittanut hoitaa avioliittooni.



Tietysti vastasit vaan sen perusteella mitä oot luenu mun ja AP:n kirjotuksia.



oon aikani yrittäny ja yrittäny, eikä kyse oo kuukaudesta tai kahdesta, vaan pikkasen pitemmästä ajasta.

jos toisella ei oo koskaan ongelmia eikä myöskään halua hoitaa suhdetta en pysty pakottaan vaikka tosiaan haluaisinkin. Mies pääosin vaan tekee sellasia asioita ja tekoja joitten tietää mua loukkaavan ja pahasti. Vaikka oon ne kertonu jo pari vuotta sitten niin ei se oo auttanu.



Mun avioliitossa on sellastakin hyvää etten oo vielä halunnu lähtee. Toisaalta oon itte jo tosi loppu ja menettäny hitaasti mutta varmasti elämänilosuuteni ja hyväntuulisuuteni.



-L-

vaikka näppis vähän takeltelee...



Siis tuleeko teille koskaan mieleen että se mieskin on ihminen joka ansaitsee tulla kohdellusti inhimmillisesti? Se että muutetaan pois ja otetaan lapset (Vaikka sitten sais ne viikonlopuiksi se ei ole sama asia) - onko se jonkun mielestä inhimmillistä? Haluaisitteko että joku kohtelisi teitä niin?



Se rakkaus ja rakastuminen on ihanaa ja ekstraa, mutta vaikka se kiihkeys loppuis - ja sehän loppuu- niin jonkun sortin toveruuteen ja kunnioitukseen toista ihmistä kohtaan pitäis kpystyä!



Rakastuminen ei oo se avioliiton ydin, vaan parhaimmillaan kuorrutus!