Nyt se eropäätös on tehty..

Mikäs teillä on eroon syynä? Jos ero on välttämätön, niin tuskin voit viedä heiltä rakastavan kodin vaan vain korkeintaan illuusion siitä.

Tällä hetkellä, tunnekuohussa ei ajattele järkevästi.. Olen jo kertaalleen kokenut yksinhuoltajuuden :/ Sekin vielä, pidän itseäni tosia ala-arvoisena tällä hetkellä. Kun en kykene löytämään toimivaa parisuhdetta.



Eron syynä on rakkauden puute, yksinkertaisesti. Ensin tuli kaiken maailman ongelmia - Pienistä asioista riitelyä, kunnioituksen puute, lasten kasvatusasiat ei mennyt yksiin.. Kaikkea. Mies sitten totesi yhtenä päivänä kun asioita yritettiin selvittää, että hän ei rakasta minua, ei kait rakastanut koskaan. Luuli niin, mutta ei se ollut oikeaa miehen ja naisen välistä pyyteetöntä rakkautta. Mies ei edes halua kuulla vaihtoehtoja terapioista tmv.



ap

Itsekin elelen uusperhettä ja meillä alle 1 v ja tiedän, että ei ole helppo yhtälö.



Suosittelen kuitenkin pientä aikalisää, jos ei ole mitään peruuttamatonta tapahtunut, vai onko? Onko lapsi miehelle ensimmäinen?



Ja rakkaus on muuten tahtotila, jos sitä ei nyt ylitsevuotavina tunteina ole pikkulapsivaiheessa, niin siitä ei tarvitse huolestua.



Mutta jos mies on sitä mieltä, että hommasta ei tule mitään, niin eihän silloin ole enää kyse _pari_suhteesta. Silloin on vaan kaksi erillistä ihmistä.



Koittakaa sopia miehen kanssa vaikka jostain "koeajasta", jolloin yritätte vielä selvitellä asioita. Jos homma jää ikuisiksi asioiksi solmuun, niin kyllä sitä erota täytyy, mutta itse olen kyllä vähän sitä mieltä, että alle 3v lapsen kanssa ei pitäisi kyllä erota kuin tyyliin pettämisestä, hakkaamisesta, alkoholismista tms. Jos puolessa vuodessa ei mitään positiivista synny, niin sitten voisitte pitää uuden tilannekatsauksen? Mutta kuten jo ennemmin sanoin, niin turhahan sitä on jatkaa, jos vain yksi on jatkamassa. Älä kuitenkaan ole sinä se, joka luovuttaa! Kaada se luovuttamisen syy huoletta miehen niskaan ja tiedä, että sinä olet tehnyt parhaasi lapsen/lapsien kodin säilyttämiseksi.

Meillä tilanne taisi olla ennen lapsen syntymää - En vaan tajunnut, nyt jäkikäteen huomaan kuinka kauan asiat on ollut jo vinossa. Olen viimiseen asti, tähän päivään asti ollut se ihminen joka pitää perheen koossa. Ja kerta toisensa jälkeen yrittänyt puhua, puhua, puhua, puhua..



Miehelle tämä on ensimmäinen lapsi. Ollaan koettu molemmat vauva-aika hyvin antoisana, eikä ollenkaan rankkana. Joten en hyvällä tahdollanikaan osaa ajatella että asiat johtuisivat lapsesta/vauva-ajasta.



Miehellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ero - mutta toisaalta karttaa hänkin viimeiseen asti sen askeleen ottamista tai sen sanomista ääneen. Eilen sitten kun puhuttiin ja ero kävi keskusteluissa ilmi useammankin kerran.. Mies sanoi ettei halua menettää lastaan! Se on hänelle tosi kova paikka.. Ja pahalta se tuntuu minustakin.



Voisin vielä yrittää ehdottaa tuota "aikalisää" - Mutta en usko että toista saa väkisin rakastamaankaan.. Olen hajottanut itseäni tässä yksipuolisessa suhteessa jo liian paljon. Mies ei todellakaan kunnioita minua.. (jotain mainitakseni; hän solvaa minua siitä että olen "vain" kotona, solvaa ulkonäköäni..) En pysty kirjoittamaan edes enempää, olen meinaan päättänyt jättää sen taakseni. Ja yrittää antaa sisimmässäni anteeksi.

Jos erota meinaatte, niin suosittelen, että älä jätä vielä taaksesi, sillä tarvitset juuri tuommoisia siihen, että jaksat erota ja et ota turhaa syyllisyyttä itsellesi erosta.



Mutta jotain outoa tuossa teidän tilanteessa on... En tiedä mikä. Mä en jotenkin näe nyt metsää puilta eli mikä tuon teidän tilanteen on oikeasti huonoksi ajanut, kun ei kuitenkaan mitään erityistä syytä ole.



Mikäli mies ei lähde terapiaan, niin mikäänhän ei estä sinua menemästä. Ehkä hyvän terapeutin avulla saisit sinä selville, että mistä on oikein kysymys. Sitten on helpompi tehdä ratkaisuja suuntaan tai toiseen ja vaikka se suunta olisi ero, niin onhan se helpompi jatkaa matkaa, kun on saanut menneisyyden palikat laitettua järjestykseen.

Minusta ihan selvästi vain rakkaus on kadonnut, epäilen tosin ettei sitä koskaan miehen puolelta ole ollutkaan. Epäilen myös että mies on masentunut, ollut jo kenties kauan. Mutta alkanut sen jälkeen kun aloimme seurustella. Minusta jos jokin mättää, niin se ettämiksi ylipäätään mies on minut puolisokseen ottanut........?!



Esittänytkö vain on? En tiedä, vastauksia en häneltä saa.

Mikään ei totaalisesti ole miehessä muuttunut vuosien varrella. Ei ryypiskele, on kotona töiden jälkeen, hoitelee muksuja (ainakin omaansa). Ainahan on kaiholla muistellut poikamies aikoja, jolloin sai mennä ja tulla, oli omat rahat, ei vastuuta jne. Onko se perhe-elämä sitten kolahtanut vasta nyt? Hän kun on hypännyt tähän perhe-elämään kertaheitolla, kun yh-mamman matkaan lähti..

Näkyisikö se masennus jotenkin miehessä? Herääkö yöllä ilman syytä?



Kyllä tuo voi olla yksi juttu, että se perhe-elämä ei olekaan ollut ihan sitä mitä ajatteli. Meillä hyvin vastaava tilanne eli mies hyppäsi kans yh:n matkaan ja on aina haaveillut lapsesta. Yritin varoitella että vauva-aika on rankkaa, mutta kun mies oli ollut jo minun isomman pojan kanssa, niin oli sitä mieltä, että ei se nyt niin kamalaa ole. Mutta nyt mies kyllä myöntää, että lapsesta on miljoona kertaa enemmän työtä kuin olisi kuvitellut. Meillä on kyllä se ero, että mies ei kaipaile sinkkuaikojaan.



Äkkiseltään jutuistasi tulee sellainen olo, että sussa ei ole mitään vikaa eikä varsinaisesti parisuhteessannekaan vaan miehelläsi on nyt vaikeaa ja se purkaa sen oman pahan olonsa sinuun ja sanoo, että ei sitten ole rakkautta ja kaikkia noita aivan idiootteja juttuja, mitä tuossa mainitsit. Ei kukaan ihminen, joka tykkää itsestään ja jolla on itsellään hyvä olla sano tuommoisia toisesta ihmisestä.



Mutta sitten herääkin kysymys, että jos olen oikeassa tässä pika-analyysissä (mikä olisi toki aika ihme), niin että mitä voisi tehdä.



Suostuisiko mies käymään itse jossain terapiassa (ei parisuhde vaan yksilö)? Entä tarvitsisiko hän omaa aikaa?



Kumpi teistä oikeasti haluaa erota? Vai ei oikein kumpikaan, mutta tilanne umpikujassa ja ette saa sitä itseksenne miettimällä laukeamaan?



Et epäile, että miehellä on toinen tms?



Entä jos miehelläsi on nyt vain hetkellinen huono kausi, joka menee vaikka vuodessa tai kahdessa ohi? Olen tuommoisia ilmiöitä nähnyt omien ystävieni (miesten) elämässä ja ovat palautuneet sitten ihan normaaleiksi ja mukaviksi - liekö syynä hyvin nukutut yöunet, oma asioiden käsittely päässä, ajan kuluminen vai mikä.



Jos miehelläsi on kolahtanut nyt perhe-elämä, niin jos se on hälle rankkaa, mutta hän ei tyyliin juokse kapakoimassa tai pura sitä ahdistustaan lapsiin (ikävää toki jo sekin, että purkaa sinuun), niin ehkä sekin on vain sellainen yksi kasvukriisi, joka nyt pitää käydä läpi elämässä. Niitä voi tulla teille molemmille vielä monta. Jaksaisitko sinä katsoa miehen kasvukriisin ohi (edellyttäen että hän ei samalla käy aidan toisella puolella vihreämpää ruohoa maistelemassa)? Kyllähän se on kasvun paikka, kun joku on oikeasti niin avuton ja tarvitsee aikuista koko ajan niin kuin pieni vauva tarvitsee. Ja vaikka vauva olisi helppokin, niin siitä on työtä ja ehkä sinäkään et ehdi vauvalta nyt miestä niin huomioimaan kuin mitä isomman/isompien lasten kanssa ehdit.