Minkälaisesta syystä olet laittanut välit poikki kaveriin tai vähentänyt rajusti näkemisiä?

alkoi seurustelemaan vankilakundin kanssa..



Toinen jota pidin oikein hyvänä ystävänäni taas kuunteli kyllä kun avauduin hänelle luottamuksellisesti omista asioistani muttei itse kertonut minulle omia asioitaan vaan sain kuulla niistä toiselta kaverilta.

Yksi oli jollain lailla epävakaa, saattoi ivata minua kun muita ihmisiä paikalla erityisesti miehiä, käyttäytyi välillä todella holtittomasti, saattoi yks kaks juoda itsensä kaatokänniin, kun olimme jossakin kahdestaan saattoikin yks kaks lyöttäytyä jonkun tuntemattoman miehen matkaan jne.

Toinen oli sellainen, että kaveri pyrki tapaamaan ihan hirveän usein. Kiva tyyppi vieläkin, mutta ahdistuin tästä jatkuvasta näkemisestä ja vielä aian minulle itselleni hankalaan aikaan. (Olisi pitänyt monena päivänä viikossa muuttaa koko perheemme rytmi aivan päälaelleen, ja se on vaikeaa on kun on monta pientä lasta - heilläkin on, mutta rytmi vaan ihan eri kun meillä.)

mutta katkaisin suhteet sen takia kun tuli ulkomaan muutto josta tuli pysyvä.

En voi kahdessa maassa elää.

Joten suomesta jouduin luopumaan.

Minulla oli ystävä, jota pidin parhaana ystävänäni. Olimme olleet ystäviä 20 vuotta, kunnes vedin herneen lopullisesti nenääni ja katkaisin välit. Kirjoitin jopa kirjeen, jossa toivotin hyvää loppuelämää...



Mikä oli syynä? Sain tarpeekseni siitä, että ystäväni arvosteli elämäntapaani, rakastamaani ihmistä, ratkaisuja joita tein. Huomasin, ettei hän enää iloinnut menestyksestäni, elämänkumppanin löytymisestä, vauvauutisesta. Ajattelin monesti, että mitä teen ystävällä, joka aiheuttaa minulle vain pahaa mieltä. Viimein kattilani kiehui yli siitä, kun ystävä väitti suoraan, että lapsemme kärsii vanhemmistaan. Olimme hänen mukaansa liian itsekkäitä vanhempia, kun emme menneet naimisiin. Hänen mukaansa olisi ollut oikein, jos joku sossu olisi saanut tutkia tilanteemme. Olin aivan puulla päähän lyöty pahansuopaisuudestaan. Rupesin myös ajattelemaan, että ystävä voi (kateudessaan?) tehdä perättömän ilmiannon meistä. Lopulta en pystynyt ajattelemaan mitään hyvää tällaisesta ystävyydestä :(

Väsyin aloitteentekoon. Ikinä ei soittanut, tekstaillut, meilannut oma-aloitteisesti. Meillä suunnilleen samanikäiset lapset, mutta minä olin aina se, joka lähti lapsen kanssa kyläilemään. Muutimme joku vuosi sitten reilun kilometrin päähän toisistamme, mutta kaveri ei ole koskaan käynyt uudessa kodissamme. Ensimmäisen puolen vuoden jälkeen lakkasin kutsumasta kahville. Toisen vuoden aikana lakkasin soittamasta.

Aika monta vuotta jaksoin kuunnella, sitten vaan alkoi mitta täyttymään

ja huomasin etten enää yhtään nauttinut hänen seurastaan.

Tajusin, että mun ei ole pakko tavata häntä enää, kun jotenkin ahdistuin koko ihmisestä. Oli todella ilkeä, jotenkin huumorin varjolla loukkasi

tosi pahasti, mutta hänessä ei tietysti koskaan ollut mitään vikaa.

Itse ei kestänyt mitään itseensä kohdistuvaa kritiikkiä tai edes hyvän-

tahtoista huumoria.

Suuttui, kun en kertonut hänelle heti alussa toisesta raskaudestani,

vaikka emme olleet vielä kertoneet kenellekään muullekaan ?!

Aargh, tulen ihan vihaiseksi taas kun ajattelenkin! No, puolitoista vuotta

sitten loppui " ystävyys" , en ole kaivannut

Ottaa nukkuvan vauvan sängystä, leikkelee kynsiä, vaihtaa vaippaa, syöttää rintalasta kakulla jne.

Omaa lastaan ei komenna. Aina minä saan komentaa tai joku muu.

Minä olen

- liian puhelias. Puhun usein toisten päälle

- selän takana puhuja eli juorukello

- omien lasten ja miehen saavutuksilla kehuskeleva

- usein itsekäs

- ohareiden tekijä

- viinaan menevä flirttailija kun biletän

- tekosyiden keksijä

- joskus välinpitämätön toisten huolista ja naureskelen miehelleni kavereiden ongelmilla



Siltikin minulla on kavereita, enkä välitä, vaikka hekään eivät ole täydellisiä.

Haluan pitää ystävinä vain sellaisia ihmisä, jotka oikeasti ovat sitä. En sellaisia ihmisiä, jotka ujuttautuvat toisen elämään, mielistellen, kadehtien ja ties minkälaisten motiivien ajamina.



Mitä vanhemmaksi tulee, on huomannut, että hyvät ystävät ovat todellakin kultaa kalliimpia. Ennen heitä piti enemmän itsestään selvinä.



Kiitos teille rakkaat ystävät kaikista näistä vuosista!



Menipä jo vähän aiheen vierestä..

Mulla oli hyvä ystävä, joka oli myös yh. Meillä oli myös ihan samanikäiset tytöt, nyt 4-vuotta.



Tulin siihen tulokseen, että äidillä on Aspergeri. Tohtorinhattu nippelitiedosta, mutta ei mitään hajua ihmisten kohtelemisesta, kellon ajoista, lasten kasvatuksesta. Sen mä vielä kestin, että ne ilmaantu aina muutaman päivän tarkkuudella vaikka koville ottikin. Puhuttiin lauantai aamupäivästä, he soittivat sunnuntaina juuri kun olin pistämässä tyttöä nukkumaan.



Mutta kun sen tyttö huutaa autossa pää punaisena tyhmää niin, ettei omaa ääntä kuule. Äiti ei sano mitään, puhuu vaan kovempaa. Huutaa pissa-kakkaa elokuvateatterissa ja kaupassa. Äiti ei edes huomaa. Sitten loppujen lopuksi hänen lapsensa pisti lopullisesti ranttaliksi meidän ruokapöydässä, niin omani ei halunnut mennä enää kylään sinne, koska omani pelkää rangaistusta. Ja kun toisella lapsella ei ole mitään rajoja, niin helposti matkiessakin menee överiksi. Lapsella ei ole koskaan ollut mitään rajoituksia, äiti ei edes huomaa, että muut tuijottaa. Lapsi saa istua pöydällä tai äiti nostaa sen jopa teatterin lipputiskin pöydälle!!! Lapsi on kauhean arka, kun joutuu itse opettelemaan mikä on hyväksyttävää käytöstavat. Aina kun joku muu aikuinen huomauttaa esim. ettei saa ottaa kymmentä keksiä kerrallaan, tyttö meinaa purskahtaa itkuun.



Meillä on molemmilla nyt vähän sydämet särkyneet. Ne kun asuivat niin lähellä, tytöt kasvoivat yhdessä ja muutenkin oli niin kiva saada pulkkamäki, retkeily, leikki, elokuva yms. yms. seuraa. Harmittaa, mutta mä en halua lapseni kasvavan siinä seurassa enää päivääkään! Opettivatpa meidän perheelle, että jokaisessa perheessä on vähän eri säännöt. Meidän säännöt ovat vähän tiukemmat, mutta me kunnioitetaan hyviä tapoja ja muita ihmisiä.



Tulipa purkaus taas, anteeksi.

Ensimmäisen kanssa välit meni poikki kun turhanpäiväinen riita jäi kalvamaan, hän alkoi piilovittuilla enkä jaksanut sitä enää kuunnella. Vähensin yhteydenpitoa, en ikinä soittanut enkä tekstannut. Hän vielä joskus soittelee ja kyselee kuulumisia, silloin harvoin kun tapaamme saan yhä kuunnella sitä vittuilua..



Toiseen ystävääni pistin välit poikki koska ystävyytemme oli yksipuolista, aina minä ehdotin tapaamisia ym, tuntui ettei häntä kiinnosta. Viimeinen niitti oli kun olin taas ehdottanut tapaamista eikä hän viitsinyt edes viestiini vastata kun kysyin tapaamisaikaa, peruin sen tapaamisen ja sanoin että minulla on parempaakin tekemistä kuin odotella sitä kun hän viitsii ottaa minuun yhteyttä eikä sen koommin olla yhteyksissä ollut. Tämän ystävyyden päättyminen oli aikamoinen helpotus koska aina oli tosiaan semmoinen olo ettei hän oikeasti tahdo olla ystäväni..

Miehessä ei vikaa, ilmeisesti ystävä ei kestänyt meidän sinkku ajan loppumista. Mustamaalaamista, ei halunnut tavata miestä (" tiesi" muka millainen mies on vaikka ei koskaan tavannut, teki mielikuvansa minun kertoman perusteella). V**tuilua suoraan päin naamaa muiden ystävien läsnä ollessa, sai siihen leikkiin muutaman nyk. jo ent kamun mukaan. Pisti valitsemaan joko ystävyyden tai miehen. Valitsin miehen ja nyt meillä on ihana perhe.



Vieläkin puistattaa jos sattumalta törmätään kaupungilla, osaan olla jo parempi näissä tilanteissa. Moi voin sanoa ja se siinä. En kaipaa tätä ystävää.

Taaksejäänyttä elämää on yksi krooninen rahanlainaaja ja ohari-tyyppi, megahäät järjestänyt narsisti, vauvansa varjolla viikottaista kotiapua ilman muuta olettava ja henkilö joka ei ole koskaan kuullutkaan miten auttaminen ja vastavuoroisuus liittyvät toisiinsa.

Toinen teki häjyn tempun kateuksissaan, en katkaissut välejä, mutta otin etäisyyttä koska menetin luottamukseni häneen.

Kerran suutuin kun paras ystäväni, luottoystäväni, käyttäytyi etäisesti ja tylysti -syystä en ole varma, mutta mahdollisesti kateus siinäkin kyseessä. Välit eivät ole entisellään vaikka yhteyttä pidämmekin.



Yhden kerran olen itse joutunut vetäytymään, koska ystävä alkoi kaataa ahdistustaan niskaani jo melko rajulla tavalla. En kyllä katkaissut välejä kokonaan ja olemmekin taas ystäviä kuten ennenkin.



Ja yhteen ystävään lakkasin pitämästä yhteyttä, koska se oli täysin yksipuolista. Luulen hänen olevan ihan tyytyväinen päästyään minusta eroon.

Olen nykyään hoitovapaalla ja hän lapseton. Se ei sinänsä ole este ystävyydellemme, eikä sekään että hän vihaa lapsia. Olen yrittänyt keskustella hänen kanssaan kaikesta muusta ja siitä olen saanut vähän perspektiiviä elämääni.



Mutta hänen tapansa kommunikoida on alkanut raivostuttaa. Hänen työasiansa ovat niin tärkeitä ja hänellä on niin kiire ja niin paljon tekemistä ja rahaa niiiiin paljon. Hän selvästikin säälii minua kun elämäni pyörii esikoisen kanssa kotona ja olen köyhä. Olen tyytyväinen elämääni ja kotona on ihanaa :) Hän kysyy koko ajan sitä että milloin menen töihin, mitä kaikkea olen harrastanut, milloin lähden hänen kanssaan baariin. Mä en jaksa sitä jatkuvaa aliarviomista ja hänen elämänsä tärkeyden korostamista. Hän saattaa puhelimessa nälviä että mites se kultamussukka on tänään syönyt ja onko nyt varmaan kakkaa tullut riittävästi jne, tekee pilkka minulle tärkeistä asioista.

olivat uskomattoman paljon toistensa kaltaisia. Eipä siis mikään ihme, että ystävyys ei ole toiminut.

Olemme tunteneet jo kymmenen vuotta ja viime kesänä kutsuin hänet häihini. Hän lupasi tulla ja koska hän oli juuri eronnut miehestään niin ehdotin hänelle, että hän ottaisi siskonsa mukaan jotta ei tarvitse ihan yksin tulla häihin. Tunsin siis hänen siskonsa myös. Kaikki tämä järjestely sopi hänelle. No sitten tuli ongelma yöpaikan löytämisen kanssa, lupasin hänelle, että he voivat yöpyä vanhempieni kotona jonne oli tulossa muitakin kavereita yöksi eivätkä vanhempani itse olleet sinne tulossa.



No sitten, muutamaa päivää ennen häitä hän ilmoittaa etteivät voikaan jäädä yöksi vaan ajavat samana iltana kotiin. Ei siinä mitään, pääasia että pääsevät mukaan juhliin.



Häiden aamuna tulee tekstari, että on kuumeessa eikä siis pääse tulemaan. Se tekstari jäi viimeiseksi.



Itse tästä kaikesta päättelin, ettei hän ollut edes tulossa häihin. Ehkä hän sai paremman " tarjouksen" ja lähti tuskafestareille, jotka oli samana päivänä.



Eikä häneltä tullut edes korttia tai lahajaa. Ja EI, en kutsunut häntä lahjan vuoksi, vaan ajattelin, että jos itse olisin häihin menossa niin kyllä olisin lahjan ja kortin ostanut hyvissä ajoin ja lähettänyt ne vaikka postissa jos en olisi jostain syystä päässyt.



Ja tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän oharit teki, mutta kyl oli viimeinen.

Oli tosi takertuvainen, aluksi tuntui mukavalta mutta sitten alkoi ahdistaa kun kokoajan piti olla tekemisissä.

ilmaiseksi (maksaa sähkön ja veden) 2 kk ja ruokkii kissani ja leikkaa nurmikon. Kun tultiin kotiin, kaveri oli muuttanut saman aamuna ulkomaille. Yksi huone oli täynnä hänen kamojaan ja roskia. Joka huoneessa (8) oli edelleen hänen tavaroitaan, ja sekaista. Keittiössä astioita paikat väärällään, koska apk oli hajonnut (ei ollut vaivautunut edes ilmoittamaan siitä). Nurmikko oli puolen metrin korkuista. Pyysi vielä puhelimessa minua lähettämään peräänsä muutaman kuution tavaroitaan, jotka olivat siis pakkaamatta hujan hajan kodissani.



Piti vielä minua nipottajana koska ilmaisin järkytykseni siivosta, johon hän oli kotini jättänyt. Ollaan entisiä ystäviä.

Eli kaatoi puhelimessa minulle *kaikki* huolensa ja kaunansa, soitteli myös töihin näitä puheluita. Koskaan ei kysynyt mitä minulle kuuluu ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta, jos yritin puhua itsestäni. Minun tehtäväni oli ilmeisesti sanoa vain ' hmm, hmm' ja ' sä olet niin kaunis että kaikki rakastuu suhun' jne



kaikesta muusta (siis ihan arkisesta puheesta vaikka ajankohtaisasioista tms) tuli kylmää kohtelua