Oletteko olleet erimieltä lapsenne diagnoosista?
No, vähän tyhmä tuo otsikko, mutta en muutakaan keksinyt : )
Meillä siis lapsi jäi " kiinni" 5 -vuotis tarkastuksessa. Lapsi ei osannut määritellä kovin hyvin termejä " päällä" , " vierellä" tai " sivulla" . Jotenkin kyllä, mutta ei kaikkia kuvia. Kömpelökin oli. Itse en ole ollut huolestunut lapsesta, koska onkin oppinut myöhään kävelemään ja kehittyy siltäosin hitaampien joukossa. Puhetyyli on hiukan " omanlaista" , puhuu ehkä samoin kuin pienemmät sisaruksensa joiden kanssa on ollut kotihoidossa syksyyn asti.Neuvolalääkäri ei ollut huolestunut, sanoi lapsien kehittyvän pyrähdyksittäin ja ei pitänyt viisikon tulosta kovin huonona.
Terveydenhoitaja taas oli huolestunut ja määräsi meidät puheterapeutille.Kaikenlaisten testien jälkeen puheterapeutti on hyvin huolestunut lapsen kyvystä ymmärtää asioita, ja vaikka osa testeistä menee ikätasoa huomattavasti edellä ( auditiiviset testit), hän on jo puhunut pragmaattisesta puhehäiriöstä.
Nyt kun olen tutustunut ko. puhehäiriöön, en ole itse ihan samoilla jäljillä terapeutin kanssa. Ainakin kotioloissa lapsi ymmärtää hyvin puhetta. Kun ole testannut häntä itse, olen huomannut, että ongelmat usein löytyvätkin keskittymisen puolelta. Hän esimerkiksi ei keskity tehtävään ja vastaa nopeasti tyyliin: " sanon jotakin, että pääsen tästä tilanteesta nopeasti pois" !
Nyt puheterapeutti on puhunut jo lapsen erityisopetuksesta ja haluaa jutella eri järjestelyistä päivähoidon kanssa. Jotenkin olen itse aivan ihmeissäni.
Kaikkihan ovat tietysti ihan hyviä asioita, mutta aivan kuin terapeutti olisi tekemässä diagnoosia lapsestamme, ennenkuin oikein vasta olemme päässeet alkuun koko " tutkimuksessa" . Itse olen päättänyt, että haluan lapselle ensin yliopistosairaalamme tutkimukset, ennenkuin sitoudun mihinkään, ( selvisi, että siellä on kehitetty vasta uusi tutkimusmenetelmä ko. ongelmaan) lapsen ongelman kirjaamiseen hänen papereihinsa ym.
Pitää vielä sanoa, etten yritä peitellä tai olla hyväksymättä lapsen " ongelmia" , mutta kaikki tuntuu menevän nyt hiukan liian nopeasti ja jotenkin " mutu" -tuntumalla. Vast ìkään emme edes tienneet hänellä mitään ongelmia olevankaan!
Tuntuiko tämä kenestäkään yhtään tutulta?
Kommentit (10)
on todella tärkeää että sanot oman kantasi kun menette sairaalaan tutkimuksiin ja pääsette lääkärin juttusille. Puheterapeuttejakin on monenlaisia ja on niitä, jotka näkevät ongelmat juuri omaan alaansa kuuluviksi ja innolla esittävät asiaa ennenkuin on edes tutkittu. Diagnoosin antaa aina lääkäri eri erityisalojen asiantuntijoiden lausuntoihin perustuen. Myös vanhemmilla on asiassa tärkeä osa, koska heillä on pisin kokemus lapsen kanssa toimimisesta, eikä lääkärin ole viisasta olla kuulematta vanhempia. Varsinkin tukitoimia harkittaessa on tärkeää että tuki kohdistuu oikeaan ongelmaan. Tuskin puheterapeutti aivan väärässä on, mutta jos myös keskittymispuolella on häikkää, sekin vaatii oman huomionsa ja tukitoimia.
ei puheteraputti diaknoosia varmaankaan kirjoita, vaan erityispäivähoito lausunnon. omani 1.9v. ei läpäise testejä terapeutin kanssa, mutta minun kanssa kylläkin. meillä 4v. kehari harjoittelee käsitteitä päällä, alla ja vierellä. terveen lapsen pitäisi nua hyvin tietää. puhevikaisen lapsen ongelmat ovat usein tua keskittymiskyky ja vuorovaikutus. tarhassa lapsilla paljon ohjattua tekemistä ja se taas voi parantaa keskittymiskykyä. itse uskon puheterapeuttejen ammatti silmään. lapsen täytyy pärjätä testeissä muidenkin, kun äidin kanssa kotona.
kuitenkin terveydenhoitaja ja terapeutti samoilla linjoilla. neuvolalääkärin sanaan taas en paljoa perusta, sillä ovat tavallisia terveyskeskus lääkäreitä. oma pikkuiseni menee tarhaan kehityksen tukemiseksi ja siksi, että matkii isoveljeänsä.
uskon itse että keskittymiskyky paranee tarhassa ja sitä myötä myös puheen ymmärtäminen helpottuu.
Itselläni on sellainen asenne näihin terapioihin sun muihin, että niin kauan kuin niistä ei ole lapsen tulevalle kehitykselle haittaa, niin niistä on todennäköisesti etua ja kaikki otetaan vastaan, mitä saadaan!
Kyllä esimerkiksi puheterapiasta on varmasti hyötyä ihan normaalillekin lapselle, eikä pienempi ja rauhallisempi luokka varmasti ole haitaksi kellekään. Lapsuusiässä annetut diagnoosit ovat aina enemmän tai vähemmän muuttuvia asioita ja ne voidaan kumota myöhemmin. Sen sijaan kannattaa tietysti katsoa, ettei tehdä sellaisia päätöksiä esim. opetuksen suhteen, jotka aiheuttavat jossain vaiheessa rajoituksia lapsen mahdollisuuksille, mutta siitä tässä tuskin oli kysekään (yleensä puhevikaiset ja keskittymiskyvyttömätkin suorittavat normaalin oppivelvollisuuden, mutta vain alkuun pienemmässä tai eritysluokassa).
Sitä paitsi mitä aikaisemmin kaikkiin ongelmiin puututaan, sitä nopeammin niistä myös pääsee eroon eli ennuste on sitä parempi, mitä aikaisemmin terapiat ja muut erityisjärjestelyt aloitetaan. Turhaan aloitetuista jutuista ei yleensä ole haittaa, mutta jos ne jäävät aloittamatta niin siitä voi olla.
Itse asiasta toteaisin kuten muutkin, että puheterapeutti ei diagnoosia tee, vaan sitä varten tarvitaan lääkäri. Tutkimukset pitäisi tehdä erikoislääkäritasolla, yleensä kai joko keskus- tai yliopistosairaalan poliklinikalla tai päiväosastolla ja tutkimuksiin voi osallistua monen eri alan ihmisiä (lastenneurologi, foniatri, puheterapeutti, neuropsykologi, toimintaterapeutti, fysioterapeutti,....). Todennäköisesti tutkimukset eivät järjesty ihan silmänräpäyksessä.
Onko lapsi menossa ensi syksynä kouluun? Eskariin ilmeisesti ainakin? Minun mielestäni erityisopetusasioista voi puhua ihan rauhassa ja tehdä järjestelyjäkin. Tutkimukset järjestyvät varmasti joka tapauksessa ennen syksyä ja jos erityisopetukseen ei ole tarvetta, niin opetuspaikka normaalista koulusta/eskarista järjestyy paljon helpommin kuin erityispaikka lyhyellä varoitusajalla jos sitä kuitenkin tarvitaan.
Hyvä, että teille on tulossa tarkempia tutkimuksia, niin apua voidaan kohdistaa siihen, missä ongelma on.
Tuttujeni 2-vuotiailta erityislapsilta on testattu käsitteet " päällä/alla/sivulla/edessä" - eli periaatteessa niiden pitäisi kai olla selvät jo siinä iässä.
Testaustilanne voi tietysti olla hämmentävä ja muistan omasta kouluajasta sen, etten osannut määritellä sanaa " pöytä" , koska en oikein ymmärtänyt, mitä tarkoittaa " määritellä" saati sitä, miksi niin yksinkertainen asia pitäisi kertoa monimutkaisesti ;)
Vielä vähän lisätietoja tapaukseemme:
Törmäsin niihin uusiin testeihin etsiessäni tietoa googlettamalla pragmaattisesta häiriöstä. Uusi testausmenetelmä juuri ko. ongelmaan oli tehty oysissa v. 2004. Ehdotan siis oysin testejä lapsellemme.
Keskittymishäiriöä epäilen jo siksikin, että isoveljellä on kaiketi ad/hd ( testaus vielä kesken, on jo murkkuikäinen). Tämä lapsi ei ole samalla tavalla levoton, mutta eläväinen kuitenkin.Ad/hd:stähän on myös se " unelmointi" -versio.
Olen myös samaa mieltä, että otamme kaiken avun ja mahdolliset testin vastaan, mitä annetaan. Kuitenkin alkoi jo tuntumaan, että terapeutti oli valmis " tuomionsa" antamaan. No, odotamme kuitenkin ihan rauhassa mitä tuleman pitää ja aion kyllä vaatia niitä sairaalan tutkimuksia. On kuitenkin lapselle iso asia kysymyksessä.
Kysyit ekassa viestissäsi, onko joku kyseenalaistanut diagnoosia?
Mieheni pojalla diagnosoitiin ADD n. 6,5 vuoden iässä. Silloin vanhempien erosta oli kulunut pari vuotta. Itsellenikin tuli ensin kieltämys ja sitten jonkinlainen asian hyväksyntä. Poika tuplasi eskarin ja aloitti erityisluokalla (ADHD-lapsiluokka) vuoden myöhässä.
Oon lukenut aika paljon näiden vuosien aikana erilaisista ADHD-asioista, koska ne ovat tietenkin kiinnostaneet kun ovat osuneet kohdalle.
Diagnoosista on nyt kolme vuotta aikaa. Mä olen todella alkanut epäillä sen paikkaansapitävyyttä. Poika on toki usein " omissa ajatuksissaan" ja ajoittain todella selkeää ja toistuvaa ohjausta vaativa tapaus. Se on sellainen haaveilijatyyppi. Kuitenkin musta poika on aivan normaali pojanviikari. Ehkä ikäistään vähän lapsellisempi mutta muuten ihan samanlainen kuin muutkin ton ikäiset pojat.
Kun diagnoosia tehtiin, vanhempien erosta oli kulunut alle 2v. Näin itsekin niitä lausuntoja ja papereita aika paljon. Isä ei ollut mukana niissä tutkimuskuvioissa, koska äiti ei ilmeisesti halunnut hänen " sekoittavan" asioita. Äiti oli ilmeisesti melko poissa tolaltaan ainkin ekan vuoden eron jälkeen ja mielestäni se heijastui lapsiin tosi paljon. Monet sanovat, että sensitiiviset lapset pystyvät reagoimaan omalta osaltaan eroon vasta sitten, kun he eivät enää ole huolissaan vanhemmistaan.
Nyt jälkikäteen ajateltuna uskon, että poika reagoi vanhempien eroon jälkijättöisesti. Oli ihmeellistä, mikäli äiti ottanut puheeksi missään tutkimuskuvioissa eroasiaa. Se ei ainakaan ollut kirjoitettuna mihinkään raporttiin tai lausuntoon vaikka kaikki muut " pikkuasiat" oli kirjattu ylös.
En tiedä onko ADD-diagnoosilla leimaavaa merkitystä myöhemmin elämässä. Toisaalta poika tuntuu oikeuttavan itselleen paljon asioita sillä, että " hän on ADHD" , mikä on sääli.
Sanon hänelle yleensä, ettei tarkkaavushäiriö ole mikään vamma ja se tarkoittaa vaan, että hänen pitää YRITTÄÄ keskittyä enemmän kuin ehkä muiden keskimäärin.
En todellakaan tiedä, mikä tässä asiassa on järkevää milläkin aikajänteellä... Aika näyttää ja turha siitä on varmaan mitään suurta asiaa tehdä.
tarkkaavaisuushäiriö on siitä vaikea asia, että varsinkin ns. passiivisten add- ja adhd-lapsien kohdalla jää usein huomioimatta se seikka, että keskittymisen suuntaaminen ja ylläpitäminen on vaikeaa ja lapsi tarvitsee tukea vaikka häiriökäyttäytymistä ja levottomuutta ei olisi.
On paljon vanhemmistakin kiinni miten paljon he antavat diagnoosin vaikuttaa lapsen kasvatukseen. Jotkut luovuttavat täysin, koska lapsesta ei kuitenkaan saa salonkikelpoista, joten miksi suotta vaivautua. Jotkut taas prässäävät lastaan tauotta suorituskyvyn ylittävillä vaatimuksilla-" kuntoutusmielessä" . Kumpi sitten on pahempi vaihtoehto...?
On hyvä, jos lapselle sanotaan, että esim. adhd:n mukanaan tuomat haasteet eivät katoa minnekään, mutta opettelemalla ja harjoittelemalla voi oppia taitoja, joiden avulla pärjää paremmin. Diagnoosi ei tosiaankaan saa olla tekosyy alkaa elää kuin pellossa.
On todella tärkeää, että lapsi uskoo omiin kykyihinsä diagnoosista huolimatta. Jokainen on hyvä jossain, vaikka haasteita olisi monellakin eri alueella.
Meidän as-poika tietää, että hän käy pienluokkaa siksi, että pienessä ryhmässä on helpompaa opetella keskittymistä ja koulutaitoja, jotta sitten myöhemmin muistaa kuunnella ja tehdä asioita oikeassa järjestyksessä kun menee isompaan luokkaan.
Nämä asiat pyörivät paljonkin mielessä ja siksi juuri on mukava kuulla muiden kokemuksia. Meillä sitten olisi kokemuksia ADHD:stä, joka on elänyt murkkuikään tiemättä olevansa sellainen. Ja voin kyllä sanoa, ettei sekään ole hyvä asia! Epäonnistumisen kokemukset ovat jo leimanneet nuorta, joka on oppinut taitavaksi valehtelijaksi ( tarpeettomissakin tilanteissa - hassua, milloin valehteleminen on " tarpeellista" : ) selviytyäkseen tilanteista joissa on " möhlinyt" impulsiivisuutensa ym. takia.
Mutta siis, juuri sitä pelkään, että lasta aletaan katsomaan " diagnoosina" ei tavallisena pienenä lapsena. Olen työskennellyt nyt sellaisessa paikassa, missä tapaan ongelmaperheitä. Hyvin helposti tuntuu käyvän niin, että ongelmia aletaan nähdä sielläkin, missä niitä ei olisikaan. Eli vaikkapa niin, että jos isällä on alkoholiongelma, lapsikin on moniongelmainen tai jos äiti on masentunut, lapsellakin on jokin ongelmakäytös ym. ( ja välttämättä ei ole niin).
Mutta kiitos siis kirjoituksistanne.
mitä kauemmin diagnoosin kanssa elää, sen paremmin oppii sopeuttamaan itseään ajatukseen, että jotkin asiat on hyvä tehdä tietyllä tavalla, ja vaikeuksien kohdatessa tietää itse, että asialla saattaa olla tekemistä oman erityispiirteen kanssa. Sitten pohditaan miten parhaiten päästään asian yli ja mitä tästä taas opittiin.
Pojan kuntoutushoitaja sanoi mielestäni hyvin, että as-diagnoosia voi käyttää kuin" ässää hihassa" , ja ottaa sen silloin käyttöön kun tarvitaan jotain erityispalvelua, tukitoimia tai esim ammatinvalintatilanteessa kouluun pääsyn tukena. Ei sitä tarvitse koko aikaa väläytellä kun möhlii kaupassa, unohtaa mennä kouluun tai tuhlaa kaikki rahansa johonkin outoon.
Impulsiivisuuden kanssa voi tehdä töitä ja opetella siihen, ettei selittele tekemisiään sen kummemmin. Jos joskus menee metsään ja pahasti niin ehkä seuraavalla kerralla menee paremmin, kun tilanne puretaan vaikka jutellen ja mietitään ilman syylistämistä miten olisi voinut toimia toisin.
Valehtelun oppiminen on siitä paha juttu, että jos sitä harrastaa kauan siitä tulee kamalan iso taakka kantaa. Tunnen erään vanhahkon miehen, joka on selittänyt ja valehdellut varmaan koko ikänsä eikä hänellä ole enää mitään käsitystä mikä on totta ja mikä ei. Hätäratkaisuna valehtelu on käytössä tosi monella ihmisellä, mutta jos siitä tulee ainoa pelastava oljenkorsi ja se voi vääristää pahasti todellisuudentajua kun valheesta tulee jossain vaiheessa oma totuus. Jos valehtelee tarpeeksi kauan siihen alkaa uskoa itsekin. Lisäksi läheisten ihmisten on vaikea erottaa mikä on totta ja mikä ei ja luotettavuus kärsii entisestään.
Miehelläni on ikänsä ollut voimakkaita as-piirteitä ja häntä tutkittiin pienenä paljonkin, mutta eihän 30 vuotta sitten osattu näitä juttuja diagnosoida. Päädyttiinkin siihen että hän on vähän häiriintynyt koska vanhemmat ovat eronneet. Ehkäpä hän saisi diagnoosin jos menisi sellaista hakemaan, mutta paperilla ei sinänsä ole merkitystä enää tässä vaiheessa. Tärkeintä on se, että tietää miten piirre rajoittaa omaa olemista ja opettelee selviytymiskeinoja niihin tilanteisiin jotka tietää itselle pahoiksi.
..onko kenties kyse TYKS:stä?