Mitä odotettavissa, jos menee yhteen kaksisuuntaisen (bipolaarin) kanssa? (OV)

häiritsisi ainakin minua sen verran, että se olisi show stopper, vaikkei mitään bipoa olisikaan.

Haluaisin kyllä tietää, onko se osa sairautta.

enemmänkin pitäisi sitä huonoon itsetuntoon liittyvänä, en kaksisuuntaisen oireena.

ihminen tuntee olevansa vetävä ja seksikäs, seksivietti voimistuu, ja pot. kokee voivansa tehdä mitä vaan.



Kyllä kaksisuuntaisen maniavaiheeseen tuppaa liittymään "romanssit" ym.



Inhottavaa, mutta totta. Kaikkea silti tarvitse hyväksyä, takoitan vaan että tämä sairaus altistaa ihmisen kaikenlaiseen käytökseen, mitä perustilassa ei tekisi.



Eräs maanikkonainen kertoi minulle kerran että vauhdissa ollessaan riittää että kaupan kassa sanoo vaikka " onpa sun tukka kivasti" , niin hän saattaa siitä riemastuneena ottaa taksin ja lähteä lähikaupunkiin hurvittelemaan..

ihminen tuntee olevansa vetävä ja seksikäs, seksivietti voimistuu, ja pot. kokee voivansa tehdä mitä vaan.

Kyllä kaksisuuntaisen maniavaiheeseen tuppaa liittymään "romanssit" ym.

Inhottavaa, mutta totta. Kaikkea silti tarvitse hyväksyä, takoitan vaan että tämä sairaus altistaa ihmisen kaikenlaiseen käytökseen, mitä perustilassa ei tekisi.

Eräs maanikkonainen kertoi minulle kerran että vauhdissa ollessaan riittää että kaupan kassa sanoo vaikka " onpa sun tukka kivasti" , niin hän saattaa siitä riemastuneena ottaa taksin ja lähteä lähikaupunkiin hurvittelemaan..

Tuollaista minäkin olen ymmärtänyt, että maniaan voi liittyä seksiin liittyviä sekoiluja. Kuinkakohan kauan maniajaksot yleensä kestävät? Ja miten sen sitten voi eroittaa tavallisesta sosiaalisuudesta?

Manian huomaat kyllä kun se alkaa jotkut muuttuvat itsekkäiksi ja narsistiseksi (esim normaalina mieheni on kiltti, huomaavainen, rakastava, ystävällinen jne). luulinkin oikeasti että apua onko mieheni psyko vai mikä sille nyt tuli..suuttui yksi kaks raivosi ja katoile päiviksi. tai sitten masentui ja tuijotti vain eteensä ja syytti minua kaikesta ..ihan kaikesta mahdollisesta.eli juuri kuten yllä on kirjoioteltu muita naisia, jotkut väkivaltaisia (mies ei ole ollut minua kohtaan mutta exiään kohtaan on ollut eli joskus minunkin vuoro..?). no turha sinun on pohtia muita ja tärkeintä on että olet huolehtinut että itse olet vahva ja ymmärrät mikä olet ja erotat miehen syytöksistä taru puheet. omalla miehelläni jaksot nopeita eli ei pitkää masennusta koskaan mutta jännitys ja pelko siitä onko maksanut laskut, onko kotona vai kadonnut, törmäänkö taas ikävälle taistelu kurssille uusien hänen naistensa kanssa joille leperrelyyt ummet ja lammet, ei maniassa koe olevansa vastuussa kestään miksi olisi ? eihän hän ole vastuullinen edes itselleen. eli sinun täytyy ottaa vastuu lapsista ja lemmikeistä ja jos pahoja jaksoja tulee MUISTA kuka rakas ihana ihminen siellä on kun et kilju tai syytä häntä ne hän saa käsitellä terapiassa. jatkuva asioiden käsittely ja loputon anteeksi anto. en väitä että en koskaan olisi raivostunut tai itkenyt. kyllä olen ja paljon. mutta mahtavat terapeutit, ystävien tuki ja perheidemme tuen ansiosta yli 50 elle sadat valheet ja kolhut on aina ohitettu käsitelty ja en vaihtaisi päivääkään pois. bibo on parhaimmillaan eriomainen isä, rakastaja, ystävä ja tylsää ei ole. älä lähde hommaan jos et todella rakasta täysillä ja ole valmis koviin ja pahoihin juttuihin. se on bibolle äärimmäisen tuhoavaa ja repivää jos ja kun aina jätetään (voi kyllä jättää itsekin kuten ihan normi ihmisetkin). varaudu että lapsia putkahtaa myös muille kuin sinulle...ja nyt teroita ei koske kaikkia nämä kerron meidän elämästä. ja voi olla että on muitakin häiriöitä minun miehellä ja yllä olevilla. voin sanoa että kukaan muu ihminen ei ole saanut minua tuntemaan niin paljon rakkautta, kiintymystä, kiihkoa, raivoa , surua, pelkoa , ikävää kuin mieheni ja ei se ole normaalia elämää mutta yritän erottaa sairauden ja hänet ja eletään päivä kerrallaan. jaksamista kaikille !!

Minun eräs ystäväni sairastaa ko sairautta. Hän on totaali-yh ja pärjää loistavasti, on pärjännyt jo vuosiakausia. Ei todellakaan ole koskaan unohtanut lastaan yhtään mihinkään... Joillakin on asiasta ilmeisesti "tietoa", kun taas toisilla Tietoa.

Meillä se oli taivasta ja helvettiä, mutta ei mitään siltä väliltä. Lastentekoa ei voinut ajatellakaan vaikka mies oli upea lasten kanssa. Osasi hoitaa hyvin vauvatkin. Mutta esim.hoitokoirankin jäi kerran yksin kotiin, koska olin itse viikonlopun koulutuksessa ja mies unohtui johonkin maniahuuruissaan. Paljon on näitä katoamisia. Koskaan ei voi tietää johtuuko ne maniavahdista vai apatia itsemurhasta.

Meillä on ainakin raha-ongelmaa, kun välillä olen kuluttanut hulluna rahaa ja ajanut koko porukan ihan konkurssin partaalle. Kyllä miehellä on jaksamista ailahteluideni kanssa, vaikka periaatteessa minulla on kaikki ok taudin kanssa, en ole ollut osastolla ja lääkitys kunnossa, joskus vaan jää hetkeksi syömättä ja se on menoa.. Ahdistustani ja valvomista mies joutuu myös sietämään, ja on varmasti raskasta käydä vakituisesti töissä ja kantaa huolta arjen toimivuudesta, kun omat työjaksoni ovat max 4kk, sitten väsyn ja mieliala alkaa heitellä, ja joudun jäädä töistä joksikin aikaa pois. Lisäksi masennusjaksoilla lihon yleensä aika nopeasti, kun en jaksa tehdä mitään.

Aloinpa tässä listatessa miettiä, että miksi tuo mies mua edes katselee.. En edes viitsi kirjoittaa enempää.

Sä oot ap jo päättänyt että se sun mies on erilainen ja ne ongelmat mitä hällä on ei olekaan ongelmia. Kerron silti oman tarinani:

8 vuotta sitten olin samankaltaisessa tilanteessa kun sinä ja ajattelin samalla tavalla: sairaus kuulostaa pahalta ja ihmiset varottelee mutta ei tämä mies ole sellainen. Hänellä on joku lievempi muoto. Hänellä on kaikki asiat kunnossa, ei se olisi mahdollista jos olisi kunnolla sairas. Jne. Siihenhän sitä haluaa uskoa kun on rakastumaisillaan.

Ja totta se olikin että miehellä oli omaisuutta, oli työpaikka, oli siisti asunto. Oli todella uskollisen oloinen jne. "Kaikki hyvin". Ja tämä mies myös huolehti lääkityksensä.

Aika pitkään meni että oikeasti sairaus tuli esiin. Meillä se alko masennuksella. Yksi päivä mies ei vaan enää noussut sohvalta. Se oli ihan hoidettava, olis nääntynyt veden puutteeseen viikossa jos en olisi passannut ja kaikkea tehnyt. Ja kaikki oli tietysti mun syytä. Pari kertaa mies oli viillellyt, se olikin ainoa asia mitä jaksoi tuona aikana tehdä. Tätä jatkui melko pitkään.

Yksi päivä töistä tullessani mies oli kadonnut sohvalta. Ajattelin että nyt se toteuttaa sen mistä on pitkään puhunut ja tappaa itsensä. Isolla porukalla etsittiin pari päivää miestä, joka loppujen lopuksi löytyi baarista, jossa oli viihdyttänyt koko porukkaa pari päivää tarjoamalla kaikille kaikki juomat ja harrastamalla irtoseksiä kaiken liikkuvan kanssa. Halusi kuulemma juhlistaa kun oli ostanut uuden talon ja auton ja irtisanonut itsensä töistä kun oli niin hyvät bisnessuunnitelmat millä rikastuu. Tässä vaiheessa joutui sairaalaan. Taloa ei ollut ilmeisesti oikeasti saanut ostettua, mutta oli saanut sekä omiaan että mun rahoja tuhlattua kymmenia tuhansia. Siis PARISSA päivässä. Sairaalassa kun kävin katsomassa niin ei osannut puhua mistään muusta kun bisnessuunnitelmistaan ja yritti kokoajan "lainata" rahaa. Sitten oli kamala riita pystyssä ja vartijat/hoitajat välissä kun kunnolla suuttui miksen voi antaa rahaa ja tukea häntä näin tärkeissä asioissa.

En jaksa nyt kovin yksityiskohtaisesti enää jatkaa, mutta sanotaan näin että muutaman vuoden olin suhteessa jossa mies käynnissä aina 0% tai 1000%, muttei ikinä sitä normaalia 100% mitä alussa olikin. Sitten kun se sairaus iski päälle niin se myös pysyi päällä, ei ollut enää normaalia hetkeä. Aina sai pelätä kotiin tullessa että onko mies hirttäytyneenä kattolampussa, huoran kanssa sängyssä, onko se myynyt kaiken omaisuuden, onko eläimet tallessa (lapsiahan siis ei voinut kuvitellakaan hankkivansa) onko se maalannut koko kämpän täyteen ruutuja ja onko mies yleensäkään tallessa vai kadoksissa jälleen.

Lopulta sain tarpeekseni ja totesin että meitä on pian kaksi mielisairasta, mun pää ei kestä sellaista. Ja kun päätin lähteä, siitä se helvetti vasta alkoikin. Edelleen tänäkin päivänä pelkään henkeni edestä.

Sulle ap sanon vain sen, että sua on varoitettu. Tässäkin ketjussa monta kertaa. Sä et halua sitä uskoa, etkä tule uskomaankaan ihan sama mitä sulle sanotaan, ja sen ymmärän kyllä, olenhan ollut itsekin samassa tilanteessa.

Jos etukäteen tietää, että kumppani on bipolaarinen, niin täytyy itsessä olla vikaa, jos muuttaa yhteen tai alkaa tekemään lapsia. Bipolaarinen ihminen voi masentua halvaannuttavasti tai sitten seota ilman mitään laitaa, ja lisäksi kyseinen sairaus on VAHVASTI periytyvä.

Ennen vanhaan mielisairaatkin miltei pakoitettiin naimisiin, mutta nykyään on luojan kiitos vapaampaa. Eli mielisairaiden ei todellakaan kannata alkaa tehdä lapsia. Jokaisella meistä on vain yksi elämä, joka pitää pyrkiä maksimoimaan, ja lisäksi pitää ottaa huomioon myös se, että mikä on yhteiskunnan kannalta parasta.

Vierailija kirjoitti:

Sanon tähän vain, että jos tämä ihminen ei syö lääkkeitään/käy terapiassa, niin unohda koko juttu. Isket kätesi pahemman kerran paskaan.

Nimim. nähty ja koettu on

Ko. ihminen syö lääkkeensä ja käy keskustelemassa säännöllisesti. Mutta tuo mitä kirjoitit, pistää ajattelemaan, ja toivon, että kerrot lisää. Etenkin ne pahat kokemukset kiinnostavat.

No tuo, että syö lääkkeensä on todellakin edellytys yhtään millekään. Tosin bipot saattavat maniakausina myös lopettaa lääkityksensä ihan tuosta vain ja ovat sen jälkeen kahta kauheammin sekaisin.

Itse siis tapailin jonkin aikaa bipo-miestä, mutta lopetin suhteen melkein alkuunsa, koska mulla on jo yksi lapsi jonka hyvinvoinnista huolehtia. Eli tämä mies puhkianalysoi kaiken, ja kaikesta sanomastani/tekemästäni tuli viikkotolkkujen (melko yksipuolinen) keskustelu. Mies tarrautui ja ripustautui, teki draaman ihan kaikista arkielämän pienistä jutuista. Oli epäluuloinen ja epäili kaikkien haluavan hänelle pahaa. Toisaalta myös piti helposti itseään parempana kuin muut. Oli sössinyt raha-asiansa ja oli luottotiedoton. Tuolloin oli työssä, mutta myöhemmin kuulin, että onnistui sössimään työpaikkansakin. Kun lopetin tapailun hänen kanssaan, alkoi vainoaminen, haukkuminen ja syyttely. Mies keksi omasta päästään asioita (tai ehkä hän itse uskoi niihin), puhui hirveitä asioita musta tutuille ja tuntemattomille, lähetteli 30 tekstiviestiä tunnissa ja kilometrin pituisia sähköposteja, joissa analysoi kaikki "puutteeni" ja "vikani" ja kuinka olin tuhonnut hänet ja hänen elämänsä. Laitoin välit kokonaan poikki, ja tämän jälkeen jouduin jo uhkaamaan poliisilla, jos ei hän jätä rauhaan. Että näin. En suosittele.

Lisään vielä, että tämä mies ei osannut lainkaan nähdä oman toimintansa ja sanomiensa vaikutuksia, vaan vika oli aina, AINA muissa ihmisissä, oli sitten kyse raha-asioista, ihmissuhteista tai työpaikoista. Vaati myös 24/7 huomion itseensä, eikä voinut esim. tajuta sitä, että asetin lapseni ykkössijalle elämässäni.

Tässä lienee kyse ennemminkin ihmisen perusluonteesta kuin biposta, nimittäin hyvin monet sekä miehet naiset käyttäytyvät tuolla ihan ilman mt-diagnoosia.  Narsistisia piirteitä vähän liikaa.

Minun tuntemani bipot (3 ihmistä) ovat ns. kilttejä ja hyviä ihmisiä. En ole koskaan nähnyt/kuullut heidän käyttäytyneen kertomallasi tavalla. He myös huolehtivat itsestään paremmin kuin monet terveet, elämä on säännöllisempää ja siihen kuuluu myös riittävästi liikuntaa ja ulkoilua. Silloin, kun pahempi masennus iskee päälle, tuo liikunta heillä vähenee selvästi. Jos huomaan sen , keksin jonkun yhteisen liikuntamuodon ja houkuttelen ystäväni mukaan.

Säännöllisyys on tärkeää bipon elämässä. Tämä ei tarkoita orkuuttavaa säännöllisyytä eikä sitä, etteikö toisinaan voisi irrotellakin.

Toisaalta - se säänöllisyys tekisi varmasti hyvää monelle meille terveellekin:)

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä (bipo) on uutama erilainen tyyppi. Joillain maniajaksot ovat vahvemmin esiintyviä, toisilla  masennusjaksot. Sairastuneelle itselleen lienee pahi ns. sekamuotoinen jakso, jossa mielialat saattavat heitellä laidasta laitaan hyvin lyhyin välein.

(Seuraava kopioitu Mielenterveysseuran sivuilta)

Tyypin II kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä maniajaksot ovat tasaisempia niin sanottuja hypomaanisia kausia. Hypomaaninen jakso ei ole niin vakava, että se aiheuttaisi merkittäviä vaikeuksia työssä tai sosiaalisissa suhteissa. Kakkostyypin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät hakeutuvat usein hoitoon vain masennusjaksojen aikana ja siksi häiriö saattaa jäädä kokonaan tunnistamatta.

Hoidon onnistumisen kannalta lääkkeiden ohjeenmukainen käyttö on välttämätöntä. Huomattava osa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavista ei käytä lääkkeitä ohjeiden mukaan. Syynä saattavat olla esimerkiksi sairaudentunnon puuttuminen maniavaiheessa, haluttomuus hyväksyä häiriötä todeksi, lääkkeen aiheuttamat sivuvaikutukset tai tiedon puute lääkehoidon mahdollisuuksista häiriön lievittämisessä ja oireiden estämisessä.

Kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä lääkehoito saattaa kestää vuosien ajan niin sanottuna ylläpitohoitona. Ainoastaan siinä tapauksessa, että häiriön oireet ovat hyvin lieviä ja häiriötä sairastava osaa hallita niitä hyvin, jatkuva lääkitys ei välttämättä ole tarpeen. Toinen mahdollisuus on estolääkitys, jos sairastunut on oppinut tunnistamaan alkavan maniavaiheen.

Ts. bipojakin on joka lähtöön. Täällä kuvatut kauhukertomukset saattavat olla totta, mutta se ei todellakaan tarkoita, että kaikki bipot käyttäytyisivät tuolla lailla. Sairaus ilmenee eri ihmisillä eri tavoin.

Ap:lle sanoisin, että ota yhteyttä vaikka tuonne Mielenterveysseuraan ja keskustele oikeiden asiantuntijoiden kanssa. Saatat saada hyviä neuvoja, kuinka voit olla avuksi sairauden hallinnassa.

Minulla virhe diagnosoitiin kaksisuuntainen,masennuksen takia,menin depressioon,sit aloitettiin lääkitys,vauhti oli ihan järkky,ajatukset ei pysynyt yhtään kasassa,en nukkunutkaan,5kk nukuin 4t yössä 4päivänä,muuten valvoin ja olin virkeä,en tuntenut väsymystä,lääkitys lihotti 25kg ja lääkitystä kokeiltiin yli kymmenen jonka aikana 2itsariyritystä ja 3 osastojaksoa,lopetin lääkitykset 3v jälkeen,pää aivan selkeä ei vauhtia ei masennusta,paino tippui 5ssä kk 25kg,nukun 8-9t syön säännöllisesti enkä ikinä ole voinut paremmin,ilman lääkkeitä ollut 2v,lopulta postraumaattinen stressihäiriö tuli oikeaksi diagnoosiksi.

Yhtä jos toistakin.

Up..

T: oonko kusessa jo?

Up. Onko uusia ajatuksia?

Tässä just yhden bipolaarin kanssa seukkaillut reilun vuoden, miettimässä että päästääkö irti vai yrittääkö vielä roikkua yhdessä. Syö kyllä lääkkeensä, mutta lääkityksiä on jouduttu rukkaamaan sivuvaikutusten vuoksi, ja persoonallisuus tuntuu muuttuvan joka muutoksessa. Nyt alkaa taas käytös olemaan melko sietämätöttömällä tasolla masennuksen vuoksi, eikä ole siivonnut kuukausiin. Ja eilen illalla tuntui että muutaman kaljan jälkeen maniavaihe oli vähän pilkistämässä esiin. Asutaan vielä eri paikkakunnilla niin en pysty ihan koko aikaa vahtimaan mielialamuutoksia tai patistelemaan liikkeelle / pitämään kotona.

Vierailija kirjoitti:

Meillä lähinnä sitä, että välillä on ahdistusjaksoja jolloin elämä on vaikeaa. On ollut myös pariin otteeseen osastolla. Eihän se helppoa ole, mutta kaikillahan meillä on omat vaivamme.

Kaikill meill on rajoitteita,hei :D

Vierailija kirjoitti:

Meillä se oli taivasta ja helvettiä, mutta ei mitään siltä väliltä. Lastentekoa ei voinut ajatellakaan vaikka mies oli upea lasten kanssa. Osasi hoitaa hyvin vauvatkin. Mutta esim.hoitokoirankin jäi kerran yksin kotiin, koska olin itse viikonlopun koulutuksessa ja mies unohtui johonkin maniahuuruissaan. Paljon on näitä katoamisia. Koskaan ei voi tietää johtuuko ne maniavahdista vai apatia itsemurhasta.

 

Isällåni kaksisuuntainen ja tosiaan kerran jätti meidät siskoni kanssa yksin kotiin. Oltiin alle kouluikäisiä.

Piti käydä äkkiä kioskilla hakemassa lottokuponki, ja se oli vielä ok meille. Vaan aika kului ja kului. Aurinko alkoi laskea ja pimeys tuli. Muistan edelleen sen hädän, joka meillä oli... itkettiin ihan hädissään. Onneksi silloin oli vielä lankapuhelimet, joten heti kun puhelin soi, niin vastattiin ja itkettiin sikne hädissään, että isä on jättänyt meidät.

Siellä oli isän tuttava, joka heti käsitti tilanteen vakavuuden ja lähti hakemaan meidät. Lasuhan tuollaisesta tulee tehdä, mutta ajat oli erilaiset vielä silloun, eikä lasuja tehty ilmeisesti kovin usein. Haki meidät luokseen yöksi, rauhoitteli ja lupasi, että isä kyllä löytyy... Taisi tietää hyvin, että mistä oli kyse, sillä aamulla lähdettiin takaisin kotiin. Kun isä avasi oven, niin tuo isän tuttava heti ensitöikseen ärähti "Ettäs kehtaat jättää pienet lapset yksin!".

En tavannut tuota tuttavaa enää ikinä, enkä ollut aiemminkaan siis tavannut. Jos sattuisi lukemaan tätä ja tunnistaa itsensä, niin iso kiitos, että hait meidät silloin ja huolehdit 💜

Vierailija kirjoitti:

Sanon tähän vain, että jos tämä ihminen ei syö lääkkeitään/käy terapiassa, niin unohda koko juttu. Isket kätesi pahemman kerran paskaan.

Nimim. nähty ja koettu on

Ko. ihminen syö lääkkeensä ja käy keskustelemassa säännöllisesti. Mutta tuo mitä kirjoitit, pistää ajattelemaan, ja toivon, että kerrot lisää. Etenkin ne pahat kokemukset kiinnostavat.

No tuo, että syö lääkkeensä on todellakin edellytys yhtään millekään. Tosin bipot saattavat maniakausina myös lopettaa lääkityksensä ihan tuosta vain ja ovat sen jälkeen kahta kauheammin sekaisin.

Itse siis tapailin jonkin aikaa bipo-miestä, mutta lopetin suhteen melkein alkuunsa, koska mulla on jo yksi lapsi jonka hyvinvoinnista huolehtia. Eli tämä mies puhkianalysoi kaiken, ja kaikesta sanomastani/tekemästäni tuli viikkotolkkujen (melko yksipuolinen) keskustelu. Mies tarrautui ja ripustautui, teki draaman ihan kaikista arkielämän pienistä jutuista. Oli epäluuloinen ja epäili kaikkien haluavan hänelle pahaa. Toisaalta myös piti helposti itseään parempana kuin muut. Oli sössinyt raha-asiansa ja oli luottotiedoton. Tuolloin oli työssä, mutta myöhemmin kuulin, että onnistui sössimään työpaikkansakin. Kun lopetin tapailun hänen kanssaan, alkoi vainoaminen, haukkuminen ja syyttely. Mies keksi omasta päästään asioita (tai ehkä hän itse uskoi niihin), puhui hirveitä asioita musta tutuille ja tuntemattomille, lähetteli 30 tekstiviestiä tunnissa ja kilometrin pituisia sähköposteja, joissa analysoi kaikki "puutteeni" ja "vikani" ja kuinka olin tuhonnut hänet ja hänen elämänsä. Laitoin välit kokonaan poikki, ja tämän jälkeen jouduin jo uhkaamaan poliisilla, jos ei hän jätä rauhaan. Että näin. En suosittele.

joo ite muutin toiselle paikkakunnalle,iskin tyypin numeron estoon. Silti tulee soittoyrityksiä ja tekstiviestejä estolistalle. Enkä vastaa.