Löytyiskö täältä kuuntelijaa tai juttukaveria kun itken vaan

Äitisi on nyt päässyt lepoon ja niin me kaikki aikanamme. Elämä jatkuu sin ussa ja lapsissasi.

päinvastoin nyt pari päivää tuntunut että pahenee vaan jos mahdollista.

ap

Itke ihan rauhassa ja ikävöi äitiäsi. Herätä miehesikin, jos haluat tukea, sillä nyt jos koska hänen kuuluisi olla tukenasi. Ei vain ehkä tiedä, että itket?



Otan osaa suruusi. Ajan myötä se helpottaa, vaikka tuon sanominen onkin nyt ehkä tökeröintä mitä voi tehdä.



Minulla ei ole sanoja tähän tilanteeseen, mutta lähetin juuri monta lämmintä ajatusta luoksesi. Voimia.



*Halaa*

Olin itse jokin aika sitten melkein vastaavassa tilanteessa ja minulla oli ainakin aluksi tunne, että valtava seinä oli vastassa! Tuntui, ettei elämä jatku sitten millään. Pikkuhiljaa tuhansien kyyneleiden jälkeen alkoi elämä pakostakin jatkua mutta tietenkin mieletön ikävä jäi ja vieläkin itkettää jos esim kuulee herkän laulun. Onneksi sinulla on mies joka otytaa sinua kainaloon, kyllä hän varmasti kuunteleekin ja puhuminenhan helpottaa. Puhu ja itke niin paljon kuin puhututtaa ja itkettää.

en vaan halunnut enää häntä pitää hereillä enempää kun tiedä miten lapset anata taas tänä yönä nukkua ja mieskin on aika väsynyt.

Näin yötä vasten kun on aikaa ja hiljaisuutta niin alkaa vaan kaikki tämä pyöriä mielen päällä,päivisin ei ole kovinkaan aikaa siihen vaikka se suru ja ikävä onkin olalla ja mielessä koko ajan.

ap

Päiväpäivältä se puristava tuskantunne helpottaa. Ikävä sulla tulee olemaan aina. Mut sellanen kamala tuska sydämessä helpottaa. Ihan totta. Ja sen ikävän kanssa oppii elämään. Anna itelles aikaa. Sä olet nyt vast alkusokkivaiheessa. Puhu päivällä (tai millon vaan, jo voit) jollekkin joka jaksaa kuunnella. Puhu sitä asiaa miljoona kertaa. ees ja taas.



Koita miettiä jokapäivä hyviä asioita elämässä. Rukoile, se auttaa.



Voimia sulle.

Ajattele se niin, että olisi suorastaan outoa, jos se alkaisi heti helpottaa ja pystyisit " unohtamaan" .



Olen kuullut, että usein hautajaisten jälkeen on se vaikein jakso, kun ei olekaan enää sitä järjesteltävää ja todellisuus iskee.



Kyllä sinä selviät. Äitisi elämä jatkuu sinussa ja lapsissasi ja hän on sen tiennyt kuollessaan. Onneksi sait olla äitisi mukana tämän viimeisissä päivissä (näin ymmärsin), se varmasti lohduttaa sinuakin pidemmän päälle.

Äidilläsi oli varmasti hyvä elämä ja nyt on hyvä olla. Sinun kaipuusi ei sitä muuksi muuta.

Äläkä syytä itseäsi sanomattomista tai tekemättömistä asioista,

tai riittäähän niitä mutta oikeastaan vasta muutaman päivän aikana olen itkenyt enemmältikin. Ei mene jakeluun että äitistä jäi jäljelle muutama kilo karheaa harmaanvalkoista tuhkaa joka nyt on syvässä maakuopassa ja jonne lapseni pudotti hiekkaa pienillä käsillään ja kukkaset niinkuin minäkin.

Sattuu:´´``(

ap

suru siitä että äiti ei näe lasteni kasvua eikä omien lastensa vanhenemista enkä minä häntä enää ikinä emmekä voi jutella emmekä riidellä enkä kuule häntä enkä voi koskettaa ei mitään,sen kaiken menettäminen ja suru siitä on aivan suunnattoman suuri.

ap

et surusta ei voi selvitä. Mut sä selviät. Elät päiväkerrallaan ja kohta huomaat, että kuukausi, vuosi jne on mennyt. Ja sitä puristavinta ikävää ja tuskaa tuntee harvemmin ja harvemmin. Ikävä jää ikuisesti, mut se muuttuu erilaiseksi. Suru muuttaa muotoa matkalla. Siitä tulee kestettävää.

mutta nuo tunteesi tuntuvat niin tutuilta. Tuska oli ja on jossain mielessä vieläkin kuristava.

Muistain vain pätkiä äidin kuolemaa seuranneesta parista kuukaudesta, jotka vaan kuluivat. Hautajaisten jälkeen alkaa asian työstäminen ja hyväksyminen. Surua ei voi hoputtaa, se kestää niin kauan kuin kestää. Se kuristava tunne helpottuu kuitenkin vähitellen. Hyväksyy sen, että kaikki tuli lopulta sanottua - jos ei ääneen, niin äiti kuitenkin tiesi. Hän tiesi kuinka tärkeä hän oli minulle. Tuhannet sanomatta jääneet sanatkaan eivät olisi voineet enempää selventää tunteitani hänelle.

Hyväksy surusi, sillä sinun ei tarvitse olla vahva. Sinulle on oikeus kaivata ja tuntea. Eikä välttämättä pukea edes surua sanoiksi. Kun kuluu kuukausi, pari ehkä kolmekin helpottaa, mutta ensimmäinen vuodenkierto on vaikein. Joulu ilman äitiä. Syntymäpäivä ilman äitiä. Kevät ilman äitiä. Et voi enää soittaa, et puhua. Mutta silti yhteys on olemassa ja äiti elää muistoissa. Äiti on läsnä lapsilleni, jotka eivät häntä koskaa tavanneet. Tarinat mummosta, omasta lapsuudestani, siitä, miten mummo olisi kutonut, halannut, nauranut tekevät äidistäni elävän myös lapsilleni.

Äitini elää, koska en anna hänen kuolla. Hän on läsnä, koska hän on minussa. En olisi tällainen ilman äitiäni.

Tuska helpottaa, mutta kaipaus jää. Kymmenen vuoden jälkeenkin kaipaan yhä edelleen. Haluaisin vielä kerran silittää hänen kättään, harjata hänen hiuksiaan, nauraa hänen lapsuusmuistoilleen, väittää vastaan ja tehdä pullataikina kuten sitä ei olisi pitänyt hänen mukaansa tehdä. Saada motkotus moisesta. Muistan yhä hänen tuoksunsa, hänen kätensä silittämässä hiuksillani. Hänen lohduttavat sanansa.

Jaksamista Sinulle. Äitisi on poissa, mutta hän on silti läsnä. Salli itsellesi kyyneleet.

Halaus täältäkin. Itse itken täällä viikko sitten menettämääni vauvaa (keskenmeno neljännellä kuulla) ja olo on lohduton... Oman äidin menettäminen on varmasti aivan hirveää, mutta aika rakentaa muistoista lohdutuksen. Itke ja sure, lupaan, että tulee vielä päivä, jolloin elämä tuntuu vielä hyvältä. Suuren surun aiemmin kokeeneena tiedän sen, vaikka surutyö vei silloin itselläni kaksi vuotta. Mutta se päivä tulee. Se on ainoa asia, joka lohduttaa itseäni nyt, kun itken Jouluenkeliämme..

Jos yhtään lohduttaa, niin minulla on kokemus läheisen vainajan läsnäolosta vielä kuoleman jälkeenkin. Hyvin vahva ja todellinen, sattui useammalla sukulaiselle eri tavoilla. He eivät kuulemma vain aina pääse läpi " tälle puolelle" .



En nyt väitä että äitisi ilmestyisi sinulle tai tulisi " kummittelemaan" , mutta ehkä hän on kuitenkin läsnä jollakin tavalla. Ehkä se ruumis ja maallinen olemus ei olekaan kaikki, vaan onkin vielä jotain muuta, joka jatkaa muuta. Vaikka et näe äitiäsi tai voi hänelle soittaa yms, niin ehkä hän silti seuraa sinua.



Toivottavasti en loukkaa tällä kirjoituksella, ei ole tarkoitus pelotella tai luoda olemattomia " toivoja" . Itse vain sain tuosta kokemuksesta niin vahvan uskon tuonpuoleiseen (_uskontokunnasta riippumatta_), että en vain usko sielun kokonaan häviävän ruumiin kuolemasta huolimatta.



Mutta onhan se valtava tyhjyyden tunne, joka sinut on kohdannut, kun äitiä ei enää olekaan. Äiti kun on aina se, joka rakastaa ehdoitta ja varmasti eniten maailmassa. Otan osaa perheesi suruun. Koita jaksaa, ja hanki esim. unilääkeapu tai keskusteluapua, jos tuntuu ylitsepääsemättömältä. Jouduitko itse järjestelemään paljon ja selvittelemään asioita? Se saattaa olla joillekin helpotuskin, mutta jos taas olet " ainoa" jäljelle jäänyt, tilanne on varmasti hyvin raskas.

n menettää jonun rakkaan. Monella tasolla. Ja mitä sitten jos tuntee itsensä heikoksi ja tuntuu,ettei voi pärjätä ilman tätä ihmistä.pitäiskö jotenkin osata vaan aina seistä omilla jaloilla ja pärjätä?? Pahalle tuntuu jos ihmiset aattelee noin. t.ei ap

kuristaa ja puristaa ja itkettää ja ahdistaa niin suunnattoman paljon.

Ja sillä nimenomaan lohduttaudunkin että äidillä on nyt hyvä olo ja hyvä olla,ei ole kipuja ei tuskia ei mitään huolia. Sitä vain toivon että hän voisi nähdä niin kovasti rakastamansa lapsenlapsensa eli minun lapseni sieltä missä nyt onkin koska hän suri sitä niin hirvittävän paljon ettei saa kauempaa olla heille mummona. Taas valuu kyyneleet.

ap

Ajattele nyt vähän mitä puhut. Ihminen on menettänyt juuri yhden tärkeimmistä ihmisistä elämässään, totta hemmetissä ihmisellä on oikeus silloin tuntea ihan nini paljon " itsesääliä" tai mitä tahansa muita tunteita kuin haluaa.



Ja ap:lle voimia... Mulla ei itsellä ole vielä kokemusta joten en osaa edes aavistaa miten pahalta susta tuntuu.

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen

saan kulkea rajoille

ajattomuuden.

Olen kimallus tähden,

olen pilvenlento,

olen kasteisen aamun pisara hento.

En ole poissa,

vaan luoksenne saavun

mukana jokaisen

nousevan aamun

ja jokaisen tummuvan illan myötä

toivotan teille hyvää yötä.

Itse tosin pelkään koko ajan että koska itselle tulee sama viesti että äiti kuollut. Äidillä alkoholi ongelma ja mahahaava nyt viimeksi todettiin kun oli sairaalassa johon haettiin mun siskon virkaavun pyynnön turvin. Ja silti sairaalasta päästyään jatkoi juomista.



Toisin on kaverilla jolta kuoli mies ja heillä oli on yhteinen lapsi. Sillä nyt myös kova aika menossa. Mut Lapsen takia jotenkin menee arki. Sitä me ei kaikki silti tiedetä mitä mielessä liikkuu ennenkuin tai toivottavasti ei semmosta joutuis ketäään kokemaan:

suosittelen lämpimästi että hakisit lääkäriltä nukahtamislääkkeitä tilapäisesti käytettäväksi. Itse tarvitsin läheiseni kuoleman jälkeen hetken aikaa mietoja nukahtamislääkkeitä sekä turvauduin myös mietoihin rauhoittaviin välillä kun oli oikein tuskaista.



Aika tekee tehtävänsä, enkä niitä ole enää pitkään aikaan tarvinnut. Surua ei voi lääkitä pois, mutta kun ihmisen on kuitenkin jotenkin pakko jaksaa päivän arjessa niin itse en olisi nukkumatta muutamaa kuukautta pystynyt olemaan. Niihin ei tule riippuvuutta toisin kuin monesti pelotellaan.