Nyt kaivataan tsemppausta..
Hoh, miksi tämä elämä tuntuu niin vaikealta? Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä kahdeksan vuotta, naimisissa 4 ja meillä on kaksi lasta, molemmat alle 4v. Palasin juuri hiljan takaisin työelämään, ja nyt on sitten tietysti sitä perinteistä sairastelukierrettä, yövalvomisia sun muuta. Tuntuu että jatkuvasti on väsynyt.
Ei se että ollaan väsyneitä kuitenkaan kai saisi johtaa siihen että vanhemmat riitelevät jatkuvasti? Tuntuu että meillä ei muuta tehdäkkään. Riidellään pikku asioista, luonteemme ovat aika lailla erilaiset ja törmäyskurssia syntyy! Jotenkin vaan on sellaset fiilikset että tunteet ovat kuolettuneet ja helpommalla pääsisi jos nostaisi kytkintä. Meillä oli vaikeaa viime keväänäkin, ja silloin miehellä oli suhde toiseen naiseen - puhelinsuhde, nainen asuu toisella puolella suomea - ja olivat työasioissa tutustuneet. Tuo " suhteen" paljastuminen oli todella iso kriisi ja on käynyt mielessä että puidaanko tässä vielä niitäkin asioita?
Miehen mielestä en ole koskaan tyytyväinen ja valitan aina. Omasta mielestäni asiat eivät ole näin. Olen kyllä hanakka ilmaisemaan mielipiteitäni, mutta pitääkö ne sitten aina ottaa niin tosissaan vastaan? Tuntuu pahalta että omassa kodissaan pitäisi varoa mitä suustaan pääsee, luulisi että nämä vuodet olisivat opettaneet mistä puusta toinen on veistetty..
Mieheni oli ennen innokas sovittelemaan. Nykyään se ei taida käydä hänen mielessäkään, minä kun olen aina se syyllinen. Mielessäni käy tietysti aika ajoin että hän varmasti ylläpitää puhelinsuhdettaan siihen naiseen, ja se tietysti saa minut pahantuuliseksi. Luottamuspulaa on siis ilmassa, ja olen siitä asiasta edelleen syvästi loukkaantunut miehelleni.
Miten me selviäisimme tästä tilanteesta? Apua, alan olla oikeasti epätoivoinen!
Jaa-a, en usko että voin autta, mutta mulle oli lohduttavaa lukea että joku muukin on vähän samalaisessa tilanteessa minun kanssa. Meillä on kolme lasta ja ollaan oltu namisissa 8 vuotta. Viimeiset 5 vuotta olen suurimmaksi osaksi ollut kotona hoitamassa lapsia, lukuunottamatta 7 kuukautta kun meillä oli vain yksi lapsi. Nyt menin töihin pari kuukautta sitten ja mielestäni itselläni on helpompaa olla töissä, saa vähän omaa rauhaa ja jutella järjellisten ihmisten kanssa. Vanhin lapsemme on päiväkodissa ja kaksi pienempää 3 ja 1-vuotiaat ovat meillä kotona anoppini hoidossa. Joskus tuntuu että miehellä ei ollut hajuakaan siitä miten paljon minun töihin meno vaikuttaa myöskin hänen elämään, viemisineen tuomisineen ja kaikkine järjestelyineen, hän odottaa että vieläkin saan kaikki pyykit pestyä ja lattiat imuroitua päivisin niin että kaikki on ok kun hän tulee kotiin. Riitaa tulee ihan kaikesta ja minä en sitä enää jaksa, ero on myös viime päivinä tullut mieleen, mutta kun en kuitenkaan sitäkään halua. Haluan mieheni takaisin, sen joka ei kritisoi kaikkea mitä teen tai jätän tekemättä, eikä jatkuvasti haku minua tai sukulaisiani. Joskus tuntuu että hän voisi´muuttaa yhteen äitinsä kanssa, ne on toisensa ansainneet. Mies ei vieläkään osaa laittaa sukkia pyykkikoriin eikä tiskejä tiskikoneeseen vaan minun vika on kun ne löytyvät lattialta, siis hänen sukat! ei lasten tai minun! Tämä ei kyllä sua auta tippaakaan mutta mullakin taitaa olla aika suuri tarve purkaa tunteitani ja suoraan sanottuna ei ole hajuakaan minne mun pitäisi mennä. Ystäviäkään kun ei niin hirveästi enää ole. Mieheni nyt ei onneksi ole minua pettänyt (en ainakaan usko niin) eikä hän ryyppää tai rellestä joka viikonloppu kavereittensa kanssa joten siinä meilessä hän on ihan ok. Mutta jatkuva nalkutus (siis miehen puolesta) ja haukkuminen tekee tehtävänsä, minä en enää sitä kerta kaikkiaan jaksa, riidat vaan pahenee ja tuntuu että lapsetkin siitä kärsii, vaikka mies ei sitä tietenkään ymmärrä...