Onko täällä äitejä, jotka olivat ei-äidillisiä ja ei-lapsista pitäviä? Millainen äiti sinusta sitten tuli?

Odotusaikana luin ne oppaat mitä neuvolasta tuli sekä pari vauva-lehteä ja niillä keinoin tultiin toimeen, ei mua kiinnostanut jauhaa tuttavien kanssa vauvanhoidosta tai pohtia tuntikausia jotain potkuhousuja. Ei vauvoissa mitään ihmeellistä ole, nehän kasvavat pian ulos siitä vauvavaiheesta. Lapsen saaminen on parasta mitä minulle on tapahtunut, vaikken sitä osannut halutakaan (tulin vahingossa raskaaksi).

paitsi omistani!



ja mielestäni olen ihan hyvä äiti! ja lapsiani on kehuttu mukaviksi ja fiksuiksi!

Ja nyt mulla on kolme lasta :) Pidän lapsista,mutten ole koskaan ollut sellainen lässyttäjä-tyyppi (you know).Mulla ei ollut lapsista mitään kokemusta ennen kuin sain esikoisen! Tällä hetkellä olen äitiyslomalla ja viihdyn kotona hyvin,en olisi ikinä uskonut! Olen ollut aikaisemmin (ennen lapsia) kova harrastamaan,matkustamaan ja bilettämään.Elämä on rauhoittunut lasten myötä,mutta sopivasti.

Minusta ei tule koskaan samanlaista kuin näistä meidän pihan mammoista,mutta sellaiseksi en edes halua :)



T.äiti 30v

Omilleni olen kyllä äidillinen ja omia rakastan.

mutta nyt niitä on kaksi (02&04) ja olen niin onnellinen kuin vain voin olla. Tavattuani mieheni yli 9vuotta sitten oli edellen sitä mieltä että en hanki lapsiani, jotekin ne ajatuksen vain muutuvat ja kaippa mieheni sai minut jotenkin ylipuhuttua siihen ja sen positiivisen merkin jälkeen kotiraskaustestissä on ajatukseni olleet aivan toisanlaiset.

Nykyään olen kotona lasten kanssa ja olen vielä reilun vuoden, jotekin tämä entinen uranainen vaihtoi jakkupuvut hölkkähousuihin ja on nauttinut siitä.

En pidä vieläkään, kuin omistani, mutta nyt olen herkkä kaikille uutisille ja kaikki on saanut lapsen kasvot. Lässytän ja laulan lapsilleni, mitä kukaan vanha tuttu ei uskoisi.



En myöskään siedä mitään sotkuja (muilta vieläkään), mutta lapseni saa anteeksi jos sotkee.. Tosin sitten kun jotain enemmän jostan tajuaa, niin saa oppia siistiksi.



Eli hyvin on mennyt ja kyllä rakastan lastani vaikka en ennen ole lapsista pitänytkään.

mitenkään erityisen lapsirakas -- ennenkuin sitten omien lasten kohdalla =) Äidilliset tunteet tuli raskausaikana ja heti 1. vauvan synnyttyä maailman suurin rakkaus. Aika ihmeellistä se on kun ei minulla ole koskaan edes mitään vauvakuumetta ollut. Elämäntilanne vaan tuntui sopivalta jossain vaiheessa. Vauvan (ja myöhemmin lapsen) hoitaminen on tuntunut alusta asti maailman luonnollisimmalta asialta ja nautin äitiydestä todella paljon :)



Muiden lapset minua ei edelleenkään viehätä enkä heitä halua hoivata vaikka jotkut ihan söpöjä onkin.

Itse olen aina mennyt kipsiin lasten kanssa. Yksilöstä riippuen olen tullut juttuun tai en, mutta 25-vuotiaaksi asti olin yhtä kaikki sitä mieltä, etten sellaisia itselleni kaipaa. Sitten tuli vastaan ihana, lapsirakas mies ja mieli muuttui hiljakseen.



Olen ihan tavallinen äiti. Osaan nykyisin jutella muittenkin lasten kanssa kuin omieni, ja hauskat pikkuvauvat saavat minut helposti hymyilemään, kun muistuttavat omieni vauva-ajoista. En silti edelleenkään vajoa ekstaasiin jokaisen alle metrinmittaisen takia.



Olen nykyisin muuten jopa kotiäiti, en tosin ihan pullantuoksuinen, vähän boheemi. Joskus lasten kanssa puuhailu kyllästyttää ja/tai käy hermoille, mutta pinnani on venynyt normaalimittaiseksi. Usein tietysti myös nautin lasten kanssa olemisesta. Vitsikkäitä ovat, ja niin viisaita. :)

Olen monesti miettinyt, onko minussa jotain vikaa, kun en erityisemmin pidä lapsista - omiani tietysti rakastan tiikeriemon voimalla... Ja silti olen kahden lapsen äiti (ja kolmas tilauksessa).



En ikinä, en todellakaan ikinä, lapsena leikkinyt nukeilla tms. En ollut koskaan vaihtanut esim. vaippaa vauvalle (ennen omaa lastani) jne. Enkä edelleenkään osaa pitää (muiden) lapsia suloisina, ja lepertele vauvoille jne.



Ja silti uskallan väittää, että olen ihan hyvä äiti lapsilleni.

Omia rakastan täydestä sydämmestäni mutta muutoin en pidä lapsista.

Minua ei saa heltiämään lässyttämään muiden vauvoille taikka lapsille.

Moni on kieltäytynyt uskomasta kun kuulevat että minulla on lapsia koska minusta se ei näy eikä kuulu kun olen liikenteessä yksin...hyvin olen kuitenkin pärjännyt. Myöskään en ole päivääkään katunut että minulla on lapsia.

Olin 29-vuotias, kun sain esikoiseni. Ennen sitä lapset eivät kiinnostaneet minua yhtään. Hiekkalaatikolla leikkiminen ei houkuttanut lainkaan, mutta onneksi puistossa oli muutakin. Kuopus syntyi parin vuoden kuluttua ja jäin taas kotiin. Mielestäni pärjäsin hyvin. Yhden asian kuitenkin huomasin, etten jaksanut kuunnella puistomammojen juttuja. He eivät osanneet puhua mistään muusta kuin heidäin pikku palleroisistaan, miten nukkuvat, syövät, tekevät palapelin. Jos yritin kertoa jotain muuta tai aloittaa keskustelun jostain muusta aiheesta se ei kiinnostanut heitä yhtään. Onneksi löysin samanhenkisen koti-isän, jonka kanssa kuljimme puistossa ja keskustelimme maailman asioista, lapsista tottakai myös, mutta hän osasi keskustella paljon muustakin ja meistä tuli hyvät ystävät.

Olin ehtinyt olla mieheni kanssa naimisissakin jo kuusi vuotta ennen kuin aloin miettiä, että voisiko meitä olla enemmän kuin kaksi. En ole koskaan ollut lapsirakas tai vauvakuumeinen, olen keskittynyt enemmänkin opiskeluun ja uran tekemiseen sekä laatuaikaan miehen kanssa:)



Nyt kun minulla on sitten kaksi omaa lasta, rakastan heitä ihan hullun lailla. Olen ihan hyvä äiti mielestäni, vaikka en nyt mitenkään super-leikkisä ja touhuava äiti olekaan. Minusta on kehkeytynyt mahtava lasten laulattaja ja kirjojen lukeminen lapsille on mukavaa. MUTTA sitten kun olemme kerhoissa, muskareissa tms. kärsin lasten aiheuttamasta melusta enkä mitenkään ihaile muiden lapsia. Mutta ne omat ovat kyllä suloisia!

mutta koska mies niitä niin toivoin, " tein" hänelle pari kappaletta. Oikein suloisia veijareita ovatkin (kaikki kolme). Vein juuri yksivuotiaana pph:lle, josta mies ne haki minun tehdessä pitkää työpäivää (ja mies usein veikin). Mies muutekin tekee vapaa-aikanaan paljon kotitöitä ja on lasten kanssa vaikka mä olisin kotonakin. Itse vietän lasten kanssa viikonloppuihin ja iltaisin laatuaikaa, luetaan, löhöillään sängyllä jne. Eli meillä on roolit ihan normaalit, tosin vaan ilmeisesti kääntyneet totutusta päinvastaiseksi.



Ja mäkin todella rakastan näitä omiani enkä ole koskaan katunut äidiksi tuloa, mutta keskitynkin vaan lasten rakastamiseen miehen ottaessa päävastuun hoidosta ja arjesta.

Enkä todellakaan ollut mikään " vauvat on niin ihania lässyti lää" tyyppi vaan aika rationaalinen. Kun oma vauva syntyi, yritin olla jotakin muuta kuin mitä olinkaan ja tavoitella ihme mammakuvaa. Siis sitä pullantuoksuinen mammelia, jolle kaikki vauvassa on vain niin ihanaa. Masennuin kun en istunutkaan siihen muottiin vaan olinkin helkutin väsynyt ja vauva palkitsi hoitoni lähinnä karjunnalla (oli mahakipuja).



Sitten kun tutustuin vauvaani ja löysin ä-loman aikana sen oman tapani olla äiti, tuntui tosi mukavalta. Äitiys on oikeasti ihanaa! Nykyään lähes kaikki lapset tuntuvat hellyttäviltä, jopa ne kiroilevat pojankoltiaiset kioskin nurkalla. Kun haen omaa lastani hoidosta tekisi mieli ottaa muutama muukin mukaan, niin metkoja ne lapset siellä ovat.

Lasteni kanssa puuhaan paljon ja nautin suunnattomasti.

Koskaan ei vauvakuumetta, ei mitään halua omaan lapseen, mutta kun 40v lähestyi päätin kuitenkin tehdä yhden. Jos en olisi jostain syystä saanut omaa lasta, olisin ollut ilman.