Miksi on niin paljon ihmisiä, joilla ei ole ystäviä?

Nyt olen yksinäinen ja masentunut. MIistä sitä muka tässä tilassa uusiakaan ystäviä löytäisi kun ei mikään kiinnosta?

Me ollaan tiimi. Mun mies on ainoa tuntemani jonka kanssa voin kuvitella olevani näinkin läheinen. Ei hänkään kaikkia mun puolia hyväksy, eikä edes tiedä. Eikä hänkään ole mikään unelmamies kaikissa suhteissa, mutta ne mun kannalta tärkeimmät asiat on kohdallaan.

Lapsilta mä saan fyysistä läheisyyttä, halauksia ja pusuja, ja kotityöapua. Toisaalta ne ovat minulle vähän niin kuin mielenkiintoinen projekti: hauska nähdä mitä niistä tulee näillä eväillä minkä kotoa saavat. Samalla voin monistaa joitakin muruja itsestäni...

Mutta rakastaminen on minusta pliisu ja luontaan työntävä sana. En ole koskaan sanonut sitä lapsilleni enkä miehelleni koska tuntisin valehtelevani.

joskus tuntuu, että sen yhdenkin kaverin kanssa on hitonmoisen vaivalloista pitää yhteyttä (hän on supersosiaalinen tilittäjä)ja saatan olla ihan raivona jos puhelin sattuu soimaan ja keskeyttää mun yksinolon.

Mä en kertakaikkisesti saa mitään sosiaalisesta kanssakäymisestä ihmisten kanssa. Netti riittää täyttämään sosiaaliset tarpeeni.

Edes perheeseen ei jaksa pitää yhteyttä.

Tunnustan olevani jollain tasolla tunnevammainen.

Pääasia on että minä itse olen valinnut olotilani eikä tämä yksinäisyys ole pakonsanelema juttu.

Lasten, muuton ja kiireen takia ovat ne muutamat ystävät jääneet. Työpaikkakin jäi ja sinne jäivät ne muutamat ystävät, joita siellä sain. Joku ystävistäni on muuttanut niin kauas ettei häneen enää tule pidettyä yhteyttä. Joidenkin kanssa ei enää ole mitään yhteistä.



Uusia ystäviä kyllä haluaisin mutta se on hankalaa kun tapaan niin vähän ihmisiä. Teen töitä kotoa ja lasten kautta en vielä kovin paljon ihmisiä tapaakaan. Ehkä joskus on aikaa hankkia joku harrastus ja sitä kautta saada ystäviä?

Miten 15 aikoo suhtautua sitten jos ne omat lapset eroavat tai

harrastavat esim. kerran seksiä ennen avioliittoa? Otat eron heistä sitten?

Minusta tärkeää on tajuta, ettei kukaan ole täydellinen, eikä ole

itse täydellinen. Ystäviä on tässä maailmassa silti vaikea löytää.

Itse huomaan, että esim. työkavereissa on ihmisiä, joihin ei voi luottaa.

Uskoudun kerran ja saan kuulla siitä sitten myöhemmin, kun asioita

käytetään minua vastaan. Siksi pysyn tietyllä etäisyydellä kaikista

kavereistani.

Sosiaalinen kanssakäyminen on mielestäni ihan tyhjänpäiväistä ja turhaa. En oikeastaan tykkää enkä välitä kestään " vieraista" ihmisistä, vain omasta perheestäni.



Yksinolo on ihanin olotila mitä tiedän, ja joskus ihmettelen, miksi oikeastaan menin naimisiin ja hankin perheen. No, antavathan lapset tietenkin sisältöä elämään ja he ovat rakkaimmat ihmiset maailmassa, ja tietenkin myös mieheni. Mutta ystävät... sellaisia en todellakaan kaipaa enkä tarvitse.



t.kolmen äiti

Olin tavallaan ihan tyytyväinen, en mielestäni kaivannut ystäviä, niiden ihmisten kanssa puhuminen oli jotenkin työlästä ja tyhjänpäiväistä. Viihdyin paljon paremmin omissa jutuissani.



Sitten rupesin seurustelemaan sosiaalisen tapauksen kanssa, ja menin naimisiinkin. Sain lapsia, ja mies ja lapset olivat ensimäinen askel läheisiin ihmissuhteisiin. Yllinkyllin rakkautta ja hellyyttä ja läheisyyttä ja tajusin että sitähän multa oli puuttunut. Miehen kautta tuli tuttavia. Sitten tämä kehitykseni johti siihen että pystyin jo itsekin solmimaan tuttavuuksia. Tuli kriisi, mies sairastui eikä minulla enää ollut läheistä aikuista kotona. Sulkeuduin, kunnes en enää jaksanut välittää ja annoin kaiken tuskan ja pahan oloni näkyä. Ja sain todeta että minulla onkin ystäviä, jotka haluavat auttaa ja tukea vaikeassa tilanteessa. Kriisistä selvittiin, mies parani, eikä minulla ole enää tarvetta suojautua.



Elämä on paljon parempaa ja rikkaampaa kun on ihmissuhteita. Kurja päiväkin voi taas valostua kun juttelee muiden kanssa, saa asioihin perspektiiviä.



Joskus mulla on ihan paska olo, ei tekisi mieli tehdä muuta kuin maata peiton alla vollottamassa. Sitten soittaa joku ja kysyy voiko tulla käymään, ja verailun jälkeen taas aurinko paistaa ja elämä hymyilee.



Eipä silti, yksinkin viihdyn edelleen.



45

että asiaa ei varmaankaan ole auttanut se, että on muuteltu edestakaisin kolmen maan väliä. Tunnen kaikissa itseni tavallaan ulkopuolisiksi jollakin tasolla. Vanhoja suomalaisia kavereita ei kiinnosta elämäni muissa maissa, kotimaassani olen aina kuitenkin " ulkomaalainen" . Olen jotenkin siis omaksunut ulkopuolisen tarkkailijan roolin itselleni.

Vierailija:

Entäpä lapsen rakkaus? Lapsesi rakastavat sinua, eikö vain? Perustuuko sekin mielestäsi valheeseen?

Kyllähän se totta on, että kaiken takana on omat tarpeet, niinkuin sanoit, mutta mielestäni se ei mitenkään tee tyhjäksi rakkauden tunnetta sinänsä. Minä ainakin voin myöntää että tarvitsen rakkautta, mieheni rakastaa minua ja minä rakastan häntä, ja me kumpikin tarvimme sitä toisiltamme. Siksipä meidän on hyvä olla yhdessä kun tyydytämme jotain toistemme syvimpiä, osin tiedostamattomiakin tarpeita.

Lasten tunteethan vaihtelevat syvästä vihasta suureen rakkauteen sen mukaan miten he saavat senhetkisiin mielitekoihinsa tyydytystä vanhemmilta ;) Katsoisin että lasten ja minun suhde perustuu enemmän siihen että lapset luottavat minuun, sekin toki enimmäkseen siitä syystä että heillä ei oikeastaan vaihtoehtoisiakaan kohteita ole (isäänsä he eivät valitettavasti pysty luottamaan, siinä on yksi tämän mulle sopivan miehen pimeistä puolista). tunnen olevani tärkeä lapsille ainakin tässä elämänvaiheessa ja olen siitä ihan tyytyväinen, vaikka välillä se rasittaakin. Ja saanhan minäkin lapsilta, kotityövoima ei ole mikään vähäinen asia minulle, vaikka vähän vastahakoinenkin. Ja on ihan kiva päästä halimaankin jotakuta. Täytyy varmaan ottaa lemmikki kun lapset lähtevät...

Miksen haluaisi elää? Olen ihan onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Rakastan lapsiani ja miestäni ja viihdymme erittäin hyvin kotona toistemme kanssa. Emme riitele, meillä on oikein leppoisaa ja mukavaa. Lomilla matkustelemme koko perhe yhdessä ja nautimme siitä.



En vain välitä enkä kaipaa ystäviä. Eivät kai ne nyt voisi olla elämän tarkoitus ja sisältö, vai mitä oikein tarkoitat?



t.36

En kysynyt onko miehesi unelmamies tms. Et kertonut mitä tunnet häntä kohtaan, kiintymystä, hellyyttä, ystävyyttä?



Viestistäsi välittyi mielestäni että lapsista taidat ainakin tykätä. Ehkä miellät sanan " rakkaus" jotenkin eritavalla kuin mitä se yleensä mielletään etkä siksi halua käyttää sitä? Nimittäin lapsen psyyken kehitykselle on elintärkeää tuntea olevansa rakastettu. Tosin se ei tietenkään ole pelkästään äidin harteilla, onhan heillä isäkin. Mutta vanhempien hyväksyntä ja rakkaus on perustarve jote ilman kasvaa kieroon.

Sitten taidat olla aika yksin? Tai sitten susta tulee ripustautuja joka yrittää elää lastensa kautta.

En usko että koskaan ripustaudun lapsiini. Tietenkin heitä on varmaan mukava tavata ja pitää heihin yhteyttä, mutta hyväksyn sen että aikanaan elävät omaa elämäänsä.



Olin paljon yksin jo ennen perheen perustamista ja nautin siitä. En silloinkaan kaivannut ystäviä. Vasta 3-kymppisenä menin naimisiin, kun jotenkin kuitenkin ajattelin, että lapsia olisi kiva saada. En ole sitä katunut, mutta ainoa mitä niiltä sinkkuajoilta kaipaan on täydellinen ja ihana yksinolo!



t.36

Mun käy teitä sääliksi.

En ole kovinkaan sosiaalinen ihminen. Rasitun jo melkein siitä sosiaalisesta kanssakäymisestä, mitä tulee suvusta ja työkavereista ja tuttavista, ja onhan mulla mies, jonka kanssa voin aina puhua kaikesta. Tavallaan siis ystävän etsiminen tuntuisi rasittavalta. Silloinkin kun luontaisissa tilanteissa joku koettaa tutustua lähemmin ja ystävystyä, huomaan että se pian saa aikaan jonkin " sosiaalisen kanssakäymisen yliannostuksen" ja koetan siis pysytellä vähän etäisempänä.

Kun teidän elämä voisi olla paljon hienompaakin jos tulisitte sieltä kuorestanne ja piilostanne esiin.



Mistäkö tiedän? Koska olen itse ollut ennen samanlainen. Enkä silloin tajunnut kuinka pientä elämää " elin" .

Vierailija:

En kysynyt onko miehesi unelmamies tms. Et kertonut mitä tunnet häntä kohtaan, kiintymystä, hellyyttä, ystävyyttä?

Viestistäsi välittyi mielestäni että lapsista taidat ainakin tykätä. Ehkä miellät sanan " rakkaus" jotenkin eritavalla kuin mitä se yleensä mielletään etkä siksi halua käyttää sitä? Nimittäin lapsen psyyken kehitykselle on elintärkeää tuntea olevansa rakastettu. Tosin se ei tietenkään ole pelkästään äidin harteilla, onhan heillä isäkin. Mutta vanhempien hyväksyntä ja rakkaus on perustarve jote ilman kasvaa kieroon.

TUNNEN tiimiyhteyttä mieheeni. Hän on siis tavallaan duunikaveri. Ehkäpä se on jonkinlaista ystävyyttä?

Hyväksynnän ymmärrän, sitä lapset tarvitsevat. Mutta minun ei silti tarvi hyväksyä heidän tekojaan. Jos havaitsen lapseni harrastavan seksiä ennen naimisiin menoa, suhtaudun häneen samoin kuin nähdessäni hänen kivittävän ikkunoita. En siis " potkaise lasta pihalle" siitä syystä, mutta en myöskään päätä silitä. Mutta rakkaus tunteena on käsite jonka arvoa en ymmärrä. minusta se perustuu valheeseen. Nuorempana ihastuin jatkuvasti ja puhuin paljon lähimmäisenrakkaudestakin. Mutta totesin myöhemmin että kaiken sen takana on lopulta vain omat tarpeet, jotka puetaan em kuvitelmiin. Kyllä ihmissuhteet perustuu " myymiseen ja ostamiseen" , ei rakkauteen, jos ihan tosissaan asiaa tutkitaan.

Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen elämääni, vaikkei ystäviä olekaan enkä niitä kaipaa.

Olen tyytyväinen yksin ja myös perheeni kanssa.



t.36

Vierailija:

Mutta rakkaus tunteena on käsite jonka arvoa en ymmärrä. minusta se perustuu valheeseen. Nuorempana ihastuin jatkuvasti ja puhuin paljon lähimmäisenrakkaudestakin. Mutta totesin myöhemmin että kaiken sen takana on lopulta vain omat tarpeet, jotka puetaan em kuvitelmiin. Kyllä ihmissuhteet perustuu " myymiseen ja ostamiseen" , ei rakkauteen, jos ihan tosissaan asiaa tutkitaan.

Entäpä lapsen rakkaus? Lapsesi rakastavat sinua, eikö vain? Perustuuko sekin mielestäsi valheeseen?

Kyllähän se totta on, että kaiken takana on omat tarpeet, niinkuin sanoit, mutta mielestäni se ei mitenkään tee tyhjäksi rakkauden tunnetta sinänsä. Minä ainakin voin myöntää että tarvitsen rakkautta, mieheni rakastaa minua ja minä rakastan häntä, ja me kumpikin tarvimme sitä toisiltamme. Siksipä meidän on hyvä olla yhdessä kun tyydytämme jotain toistemme syvimpiä, osin tiedostamattomiakin tarpeita.

T. yksi, joka vaihtoi epäsosiaalisesta sosiaaliseksi 9. luokalla ja 30. ikävuoden jälkeen päätti taas siirtyä epäsosiaaliseksi, koska se on helpompaa ja hauskempaa.