Pohdintaa auktoriteetista lasten kasvatuksessa

Eikö se ole saman pelon kääntöpuoli?

Et halua käyttäytyä toisin kuin arvostamasi henkilö siksi että pelkäät menettäväsi HÄNEN ARVOSTUKSENSA. Ei sinun siis tarvi sitä henkilöä pelätä vaan sitä mitä tämä ajattelee sinusta...

Enkä ole koskaan edes ajatellut, että mitä mahtaa arvostamani henkilö ajatella minusta ja sen tähden pidättäytynyt joistain toiminnoista.



Minulle arvostus on sitä, että joku henkilö on hyvä jossakin alalla tai muuten, tai ylipäätään käyttäytynyt jossakin tilanteessa säkenöivällä uljaudella.



Esim. arvostan suuresti Rytiä, sekä mummoani sen tähden miten he ovat selvinneet sodasta ja sen jälkivaikutuksista. Toista en koskaan edes tavannut tai edes elänyt samaan aikaan, toinen taas sai arvostukseni olemalla niin ankaralla luonteenlujuudella pätevä ihminen kovissakin paikoissa ja osoittaen juuri nimenomaan välinpitämättömyytä siihen, mitä muut hänestä saattaisivat ajatella. Teot ja sanat saavat arvostukseni, ei se, että arvostan jotain ja sitten toisaalta samaan aikaan pelkään hänen mielipiteitään minusta.



Arvostuksen vanhempana/opettajana/kasvattajana yleensä voinee lapselta saada olemalla todella henkisesti ylempi. Ei sorru valehteluun, ei kohtele toista väärin, ei aiheuta henkistä kipua saati sitten fyysistä jne. Arvostukseni saa hän, ken keksii jonkin uuden lähestymistavan johonkin, abstraktiin tai konkreettiseen.



Vanhemmalla/opettajalla tulee olla arvostus lasta kohtaan automaattisesti. Miten hän voi muuten kohdella tätä ihmisarvoisesti? Hän arvostaa ihmistaimea niin kovasti, että tahtoo tälle vain parasta ja yrittää siirtää kaiken parhaan oman tietämyksensä tälle.



Toivottavasti joku sai tästä jotain tolkkua.

Enkä pelkää heitä, keitä arvostan.

Koirankoulutus on erittäin hyvää auktoriteettikoulutusta. Kantsii kokeilla. Koirasta näkee täsmälleen millainen on omistajan ja koiran auktoriteettisuhde. Koira oppii parhaiten motivoimalla ja kiittämällä oikeasta toiminnasta sekä pitämällä johdonmukaisuus kaikessa toiminnassa.

Kumpaa tottelet välittömästi, vastustelematta ja aina? Pelkäämääsi vai arvostamaasi? Minäkin arvostan mm lestadiolaisia, mutta en pelkää heitä, joten en toimi heidän sääntöjensä mukaan joitten en katso sitovan minua. Lestadiolaiset eivät siis ole auktoriteettini vaikka arvostan heitä hyvin korkealle.

Sen sijaan naapurini, joita en arvosta, mutta joitten arvostelua pelkään, saavat minut vääntäytymään kerta toisensa jälkeen pihahommiin, joista muuten paskat välittäisin. Eli he ovat minun auktoriteettini, valitettavasti.

Auktoriteetti on se joka saa tottelemaan, tekemään niin kuin toinen haluaa vaikka vastoin omaa halua. Siihenhän lapsenkasvatuksessa juuri pyritään jos halutaan ns. tottelevaisia ja hyvin käyttäytyviä lapsia.

Äitinä/isänä oleminen on paljon muutakin kuin vain sitä että saa lapset nopeasti tottelemman ja käyttäytymään hyvin.

Siksi tätä suhdetta ei oikein voi verrata muihin ihmissuhteisiin.

Rakkauden antaminen ja saaminen on myös tärkeää tietynlaisen auktoriteetin ohella.

Vanhemman asemaa auktoriteettina suhteessa omaan lapseen ei voi verrata suoraan kahden aikuisen väliseen suhteeseen, koska lapsi ei millään tavoin ole samassa asemassa kuin aikuiset, ei velvollisuuuksien eikä oikeuksien tai elämänkokemuksen suhteen.

Vanhemmilla myös on vastuu omista lapsistaan, mitä ei tietenkään kahden aikuisen suhteessa ole.



Tää on muuten harvinaisen hyvä keskustelu AV:lla!

Ranskalaisessa kasvatuksessa vanhemmille ei sanota vastaan. <lapsi on perheen jäsen, mutta ei äänivaltainen. Lapsi voi esittää mielipiteensä, mutta se ei yleensä vaikuta mihinkään. Kun aikuiset keskustelevat, lapsi ei keskeytä, jos keskeyttää, häntä ei kuunnella. Kun lapsi kasvaa, ja on 9-10 vuotta häntä aletaan kohtelemaan tasavertaisemmin, hänen mielipiteitään kuunnellaan, mutta lapsi itsekkin tietää kuka määrää. Ranskassa 2-vuotiaat eivät pompottele vanhempiaan, niin kuin meillä suomessa, 2 vuotiaalta ei kysytä, mitä haluaisit syödä, hän syö mitä tarjotaan, näin lapsista kehittyy kaikki ruokaisia jo pieninä, ei löydy: Meidän Juuso ei syö juustoa, kalaa, kanamunaa, ym. kun ei tykkää. Ja kyllä, pieniä lapsia tukistellaan, se on NORMAALI OSA KASVATUSTA alle kouluikäisille keski-euroopassa, ei sitten enää kouluikäisinä löydy näitä meille suomessa niin tuttuja opettajille haistattelijoita. Olen asunut ranskassa, ja voin vakuuttaa, että meillä suomesa on menty pahasti metsään kasvatuksessa jo viimeiset 20 vuotta, sen todistan päivittäin kun näen nuorien ihmisien istuvan vanhusten paikoilla busseissa, saan oven naamalleni kaupoissa, ja minä itse-mentaliteetti ja MINÄ ENSIMMÄISENÄ loistaa joka paikassa.

Itse olen aina mielessäni myös ihmetellyt väittämää että jos edes nippaa tai tukistaa on auktoriteetti menetetty. Kukahan tuonkin heiton on levitykseen keksinyt? Lasetnkasvatus ei tosiaan ole itsestäänselvyyksiä täynnä ja tuntuu ettei sopivia kasvattaja malleja ole nykypäivänä tarjolla - vaan jokainen joutuu selviämään kykyinensä yksin.



Vanhemman auktoriteetti -

auktoriteetti voi esiintyä monessa muodossa, se on viimekädessä varmaan se " vanhemman ääni lapsen mielessä" kuten joku kertoi, joka neuvoo kuinka pitäisi toimia. Omatunto.

Auktoriteetti voi olla pelonsekaista tai luottamuksellista, ero tulee kai siinä että lapsen kasvaessa pelonsekaista auktoriteettia ei halua kunnioittaa, uskoa vaan alkaa kapinoida vastaan kun rahkeet riittävät. Luottamuksellisessa auktoriteetissä taas lapsi oppii haluamaan tehdä vanhempien mieliksi, koska tietää että vanhemmat haluavat hyvää lapselleen. Lapsi oppii rakastamaan itseään vanhempien rakkaudesta, ja oppii valitsemaan oikein tai hyvin itselleen eikä halua vahingoittaa itseään. Muutaman ihmisen kertomuksessa aiemmin tämä luottamuksellinen auktoritetti tuli loistavasti esiin.



Miten nämä sitten liittyvät nippailuun ja harvoin tapahtuvaan tukistamiseen? Meneekö luottamus vanhempiin pienestä kivun tuottamuksesta viimeisenä rangaistuksena? Jossain kuulin että nippaaminen/tukistaminen on vanhemmalle se viimeinen kun keinot loppuvat. Näin varmaan on, eli kyse olisi vanhempien keinottomuudesta.



Itsestä tuntuu vaan oudolta tuo anteeksipyytäminen lapselta tukistamisen jälkeen, siis oikeinhan se on kun toista satuttaa. Mutta onko siinä järkeä että ensin satuttaa ja sitten pyytää kuitenkin anteeksi. Eli tarkoittaako se aina sitä, että " anteeksi tein väärin kun nippasin sinua, mutta tein sen kuitenkin tarkoituksella.



Ap:n kanssa olen jokseenkin samoilla linjoilla: mielestäni pitää yrittää käyttää muita keinoja ensin, mutta pieni nippaus tms. harvoin mutta tarpeeseen ei kaada muuten hyvää kasvatusta.



Nykyisin mielestäni näkee näitä auktoriteetittömiä lapsia (ja koiria), jotka tietävät isomaksi kasvaessaan " ettei ne mulle mitään voi, teen niinkuin haluan" . Silloin olisi pieni fyysinenkin rangaistus ollut paikallaan.



Asiaan vielä eli hyvän luottamuksellisen auktoriteetin kehittyminen vaatii mielestäni vanhemmalta juuri rehellisyyttä, kiinnostusta ja välittämistä lapsesta (rakkautta, läsnäoloa ja lasta varten olemista, yhdessä olemista ja tekemistä. Auktoriteetin saavuttaminen vaatii mielestäni myös napakkaa määrätietoisuutta ohjata lasta oikeaan suuntaan ja rajojen noudattamiseen, kaikesta kiukusta ja uhmasta huolimatta. Turvallisuus.



Kaikesta huolimatta varmasti kukaan ei ole täydellinen kasvattajana, kasvatus on aikuisellekin kasvamista lapsen kanssa. Kuinka sitten vaikutta lapseen vanhemman suhtautuminen omiin virheisiin kasvattajana? Eli eikö pitäisi oppia antamaan itselle anteeksi tekemänsä virheet ja yrittää oppia niistä ja toimia sen jälkeen paremmin. Joskus jaksamme olla parempia kasvattajia kuin toisina päivinä. Eli eikö riitä kun tekee sen parhaansa kuin sinä päivänä kykenee? Äitiys/isyys on syyllisyyttä täynnään, se kai kuuluu kasvattamiseen - vai kuuluuko? Ainakin se ohjaa oikeaan suuntaan. Kasvatus oppaista ja em. perustelemattomista heitoista (nippaus tuhoaa auktoriteetin/luottamuksen vanhempaan) vain tulee epävarmaksi kasvattajana, kokee turhaa (?) syyllisyyttä tai ehkä alkaa noudattamaan kummallisia tapoja kasvattajana joihin ei edes itse ymmärrä perusteita, mutta toimii niin kuin kasvatusgurut ovat neuvoneet. Juuri tämä fyysisen rangaistuksen pelkäämisen vuoksi alkaa ilmaista vihaansa sanallisesti tai vielä pahempaa ilmeillään. Ilmeet eivät valehtele, tunteet tulevat eleissä näkyviin vaikka sanat olisivatkin ystävällisiä. Eli olisiko kuitenkin parasta toimia omanlaisenaan persoonana kasvattajana ilmaisten myös tunteitaan rehellisesti ja kasvattaa uskollisesti omille periaatteilleen, ympäristön paineista huolimatta.



Tässä ehkä sekavaakin pohdintaani. Jatketaan hyvää keskustelua.

Vierailija:

Juuri tämä fyysisen rangaistuksen pelkäämisen vuoksi alkaa ilmaista vihaansa sanallisesti tai vielä pahempaa ilmeillään. Ilmeet eivät valehtele, tunteet tulevat eleissä näkyviin vaikka sanat olisivatkin ystävällisiä.

Tämä on niin totta! Ilmeet ja olemus voivat vahingoittaa paljon enemmän kuin nippaus tai sanatkaan.

Olen koulunkäyntiavustaja ammatiltani. Minulle on oppilaat joskus haistatelleetkin eikä se juurikaan tunnu missään; toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Paljon pahemmin minuun " osuu" se ilmeellä ja eleellä heitetty halveksunta minua kohtaan. Siitä kun ei voi oikein edes huomauttaa samalla tavoin kuin haistattelusta.

Nämä ilmeilyt ja " eleilyt" tulevat muuten 99% tytöiltä (tai ainakin minä olen huomannut niin), joten voin kuvitella että naiset (äiditkin) hallitsevat tämän paremmin. Kyseenalainen taito, jos sillä tehdään vain hallaa. (Toki ilmeillä ja eleillä voi ilmentää rakkauttakin, ja se tuntuu paremmalta ikinä kuin mitkään sanat!)

maassa maan tavalla ja ruumiillinen kuritus on Suomessa lailla kielletty.



Tuli mieleen tässä, vähän off topic, mutta kuitenkin... Tuli dokumentti kenties joitakin vuosia sitten, mies oli jäänyt leskeksi ja pari lasta äidittömäksi äidin kuoltua sairauteen. Lapset olivat olleet ihan piskuisia äidin kuollessa, mutta vanhempi heistä muisti jotain: " Äiti laittoi suuhun mustapippuria, jos puhui tuhmia." Ainut muisto äidistä ja näin väkivaltainen.



Itse pasifisti muutenkin ja mitään fyysistä en suostu hyväksymään rankaisuna. Missään ja milloinkaan. Mikään ei oikeuta minua tai ketään muutakaan loukkaamaan toista ihmistä niin äärimmäisellä tavalla, kaikkein vähiten pientä lasta. Ei myöskään henkisesti. Lapset ovat pieniä sieniä imemässä tietoa, jo 2-vuotias voi ymmärtää aika runsaasti erilaisia asioita ihan selittämällä, jos tämä ollut tapana ihan pienestä asti.



Myöskin olen sillä kannalla, että tuhmuus juontuu lasten kohdalla usein mielenkiinnosta ei pahuudesta. Niinpä lapset eivät mene selkäni takana ottamaan saksia ja leikkelemään verhoja, kun heitä on pienestä pitäen opetettu käyttämään saksia ja heillä olleet käytössä omat sakset. Moni muukin juttu menettää kielletyn hedelmän statuksen, jos viitsii vaivautua opettamaan lasta. Meillä ovat koriste-esineet ja maljakot ihan lattiatasolla. Vauvana ne on käyty kuolaamassa ja käplimässä jokusen kerran, mutta sitten on sitkeästi puututtu tähän ja annettu heidän omia lelujaan tilalle niin eipä jaksa maljakot enää kiinnostaa parivuotiaana ja kyläreissuillakaan ei tarvitse lapsia repiä koristeista irti, kun heille ne on tuttu juttu.



Minä luotan siihen, että opettaminen ja oppiminen on avain kaikkeen hyvään. Ei piiska, ei luunappi.

" vihdoinkin" vanhempia niin on havaittu vaikkei vielä lapsen nuoren iän takia olekaan tarpeellista kuin vasta opettaa EI:tä sanomalla se ääneen, että tilanteiden mukaan mennään jatkossakin. Käytännön järki sanelee sen miten auktoriteettia pidetään yllä. Pelkkä katse tai puhe ei aina välttämättä riitä millä en tarkoita tietenkään, kuten sanoit, väkivaltaa tai fyysistä rangaistusta. " Kuritta kasvaa ja kurjana kuolee" kaltaiset sanonnat ovat aikansa eläneitä. Kyse on varmasti myös paljon siitä millaisia kasvatusmetodeja vanhempiin on sovellettu ja miten he itse ovat sen kokeneet. Esimerkiksi itselleni fyysinen kuritus on täysin vierasta tai kotiaresti enkä siksi niitä edes " ratkaisukeinoina" milloinkaan pidä. Kenenkään osalta.

Olen mielestäni " teoriassa" tosi hyvä kasvattaja ja 98% ajasta toimin oikein omasta mielestäni, mutta entä sitten ne päivät kun itse on syystä tai toisesta aivan aallonpohjassa eikä joko jaksa kieltää/ojentaa vilkasta tuholaista asiasta joka on kiellettyä (esim kaksisataa kertaa peräkkäin nostaa lapsi pöydältä alas tms) tai sitten itsellä vaan menee hermot ja saa jonkun hysteerisen huutokohtauksen kaatuneesta maitolasista tms. Tietenkään niin ei SAISI olla mutta kun elämä on mitä on.



Esim itsellä tässä yksi todella peemäinen ongelma joka nyt tällä kertaa vie ajauskapasittettiani ja henkisiä voimavaroja ja olen yksin tuon ipanan kanssa koko ajan. Kauppareissut ihan yhtä h***ttiä, olen mielestäni johdonmukainen, luja ja ankarakin, että esim ostoskärryjen istuinosassa ei seistä (tai paiskota ostoskärryssä olevia tavaroita lattialle ym ym ym) ja jaksan vetää 99 kertaa lapsen takaisin, sitten tulee joku tilanne, allekirjoitan pankkikorttia tms johon olen hetken kiinnitetty ja lapsi taas nousee siihen killumaan enkä sitten ehdikään. No, periaatteessa " peli on menetetty" kun siis joskus " annan" seistä (en siis anna, en vaan pysty ihan joka kerta puuttumaan, tämä seisominen on taaperon jokapäiväinen hermojaraastava tapa monien muiden yhtä raivostuttavien temppujen ohella) -



eihän kukaan voi KOKO AJAN tauotta olla tasan yhtä johdonmukainen ja selkeä, elämä nyt kumminkin on sellaista kaaosta ja selviytymishelvettiä ajoittain.



Eli suomeksi: toivon näihin keskusteluihin, paitsi " pitäisi olla" -sävyä eli teoreettista pohdintaa kasvatuksen etiikasta, myös ARMOA, kukaan meistä ei ole täydellinen eikä sellainen edes olisi hyvästä, elämä on rosoista ja hallitsematonta ja sellaista sen kuuluu osittain ollakin.



Kiitän kommenteista tähän.

Jatketaan kirjottelua, itsellä enemmän aikaa illemmalla kunnolla jatkaa pohdintaa, mutta semmoinen ajatus tuossa tuli mieleen edellistä kirjoitusta lukiessa, että jos joudut kieltämään lasta samasta asiasta 100 kertaa ja asiaa vaan toistetaan, niin eikö siinä ole jo auktoriteetti kateissa? Mielestäni auktoriteetti on ehdotonta, vaatii korkeintaan 2 kieltoa ja silloin mentävä perille. Ketjuun tullut aivan mielettömän hyviä kirjoituksia jotka tosiaan panevat ajatukset liikkeelle..

Tietenkin kaikille tulee näitä hetkiä, eihän sitä muuten ihminen olisikaan. Kenties olen hivenen laiskempi komentaja tai jotain, mutta yleensä jos joku tekniikka ei tunnu toimivan, siirryn sitten aika pian seuraavaan.



Esim: Lapseni ovat nukkuneet miltei heti kuopuksen synnyttyä samassa huoneessa, ei ollut ongelmia. Sitten kasvoivat (ikäero vajaa 2v) ja tultiin siihen pisteeseen, että vain remusivat huoneessa ja minkäänlainen komentaminen ei saanut lapsia rauhoittumaan vaan nukahtivat sitten ylettömästä uupumuksesta jossain vaiheessa. Erittäin stressaavaa... kokeilin aikani, että laitoin lapset eri aikaan nukkumaan, mutta viimeisenä huoneeseen mennyt alkoi herättämään toisen ja mellastus alkoi taas. Sitten vaihdoin siihen strategiaan, että muutin nukkumaan olkkariin ja tein toiselle lapselle makuuhuoneen omasta entisestä makkaristani. Nyt lapset nukahtavat n. 10 minuutissa kun heidät on peitellyt ja jaksamme kaikki paremmin kun minäkin saan omaa aikaa, eikä mene ilta komentaessa.



Kompromissia ikä kaikki.



Esim. jos kaupassa ei pysyisi siellä istumassa, kokeilisin sitten vetää ostosrundin esim. lapsi " köytettynä" rattaisiin, jos ostoskorillinen tavaraa riittää tai sitten voisin (lapsen ollessa tarpeeksi vanha tähän) ovelasti pyytää lasta " auttamaan" äitiä ja kulkemaan kauppareissun niitten pienten ostoskärryjen kanssa minun kanssani ja ikään kuin saavan jaloittelua ja omanarvon tuntoa siinä kun " auttaa" minua niin kuin " isot lapset" tekee. ;)



Minulle osa kasvatusta on käänteinen psykologia ja muut jujut, joilla saan lapsen toimimaan kuten tahdon ihan täysin omasta halustaan. Ja tosissaan sen verran laiska olen, että jos joku konsti ei toimi, en uuvuta itseäni sen kanssa, vaan mietin sitten seuraavan kikan.

Mielestäni auktoriteetti on ehdotonta, vaatii korkeintaan 2 kieltoa ja silloin mentävä perille.





No mitä sitten tehdä kun ei kerta kaikkiaan mene perille??? ESIM: aivan helkkarin raivostuttavaa että lapsi riisuu kengät joka kerran autossa 5 min matkallakin eli kuumuudesta ei ole kyse, minkä sille siinä ajaessa voi tehdä. Vaikka kiellän, ei mitään tehoa (lapsi 1v8kk, todella vahvatahtoinen muksu). Mitä tarkoitat aivan konkreettisesti tuolla " silloin mentävä perille" . Enhän esim voi joka kerran pysäyttää autoa jonnekin tienvarteen jos ei usko tuota kenkäasiaa, tai siis eihän sekään mitään auttaisi.



Tämä lapsi jaksaa sitkeästi toistaa " tuhmuuksia" joka päivä useita kertoja (esim kiipeää pöydälle, työntää kaukosäätimen patterin väliin jne). Puhe ei auta, joka kerran puutun, kiellän sekä annan positiivisen kehoituksen (pöydälle katetaan vain ruoka, me pysymme tuoleilla, kengät pidetään jalassa automatkan ajan jne) eli en vain hoe " ei saa" . Tämä lapsi on oikeesti uuvuttava tapaus. Niin ja kyse ei nyt ole siitä ettei saisi huomiota, sitä ja rakkautta tulee paljon, puhun nyt pelkästä " kuripuolesta" . Mulla on kaksi muutakin joten vertailupintaa on. Ne muut totteli ihan normaalia kieltoa.

mutta jatkan vielä kun tuli konkreettinen anekdootti kerrottavaksi,



tein tuossa iltapuuron, jona aikana lapsonen huomaamattani otti pöydältä valmiiksi laittamani maitonokkamukin ja valutti sen kangaspintaiselle sohvalleni koko 2 desiä... Otan siis todella vastaan kaikki vinkit mitä kieltojen " perille menemiseen" tulee. Vastaava toiminta meillä jokapäiväistä ja siis kaikki ajat jotka teen muuta " hyödynnetään" tehokkaasti taaperon toimesta. Hän ei edes ole moksiskaan vaikka nytkin kieltämättä huusin, nostin hänet pois sohvalta ja sanoin että noin ei saa tehdä, äiti on vihainen, sohva menee pilalle jne, juoksi vain iloisena leikkeihinsä. Vaikka ymmärränkin että tämä ketju ei ole yksittäistapauksen puintia varten tarkoitettu vaan periaatteellisempaa keskustelua ja pohdintaa varten, uskon silti että tätä lukee joku muukin samantapaisen kekseliään ja sinnikkään lapsen äiti, ei vain ne joiden lapsi uskoo kertakehotuksesta



terveisin melko uupunut äipyli savu korvista roihu

Vierailija:

mutta jatkan vielä kun tuli konkreettinen anekdootti kerrottavaksi,

tein tuossa iltapuuron, jona aikana lapsonen huomaamattani otti pöydältä valmiiksi laittamani maitonokkamukin ja valutti sen kangaspintaiselle sohvalleni koko 2 desiä...

Minä olen huomannut, että lapsihan ei pääse tekemään pahojaan, jos lapsi koko ajan omassa näköpiirissä. Ja kun oma huomio lapsessa, lapsi saa siitä tyydytystä ja kokee vähemmän tarpeelliseksi tehdä sitä tuhmaa. Jos lapsi on tuollainen ja tekee tuon joka ainut ilta tai ainakin yrittää, koettaisin rikkoa tuon rutiinin häneltä. Minä varmaan tekisin sen niin, että lapsi hellalle mukaan, vaikka tuolille seisomaan, viereiselle levylle (ei päällä levy) hänelle tyhjä kattila, puukauha käteen ja vatkaamaan omaa " puuroa" . Lapsi oppii samalla, käyttää energiaansa *hyvään* ja saa sitä äidin huomiota ja vieläpä juuri ennen pitkää yöeroa äitistä.

Näin minä tekisin. Jos lapset ärsyttää ja yrittää estää mua jostain hommasta, annan heille samaa verrakkaistekemistä tai otan avuksi siihen mitä teen.

Olen yh ja lapsia ei ole aina saanut minnekään lykättyä pois, joten tälläinen tapa meille kehittynyt. Sitä saa vaikka rauhassa lukea kirjaakin joskus sängyllä köllötellen, kun tyrkkää junioreille omat kirjat käteen ja ottaa viereen köllimään.

Ja sitten kun sitä äiti-läheisyyttä on tankattu tarpeeksi, voidaan taas mennä jatkamaan kiltisti omiin leikkeihin. Ja rinnakkain kun on touhuttu, olen ollut läsnä vaikkakaan en koko ajan puuttumassa lasten tekemisiin.

Mietin vielä tuota auktoriteetti asiaa ja jotenkin alan omalta kohdaltani tulla siihen tulokseen että jollain asteella haluankin alistua auktoriteetin käskyvaltaan. En ole oikeasti ollenkaan alistuvaa sorttia muuten, mutta jos joku saavuttanut auktoriteetin aseman silmissäni, en koe ollenkaan pahana alistua hänen tahtoonsa, kunnioitanhan häntä suuresti ja luotan arvostelukykyyn. Tässä kohtaa siis taitaa iskeä jonkinlainen nöyryys. Nöyryys vahvempaa ja viisaampaa kohtaan. Ehkäpä luottamus onkin todellinen avainsana tässä, enhän haluaisi nöyrtyä auktoriteetin valtaan jos en luottaisi hänen kykyihinsä ja motiiveihinsa.



Joku puhui anteeksi pyytämisestä tukistamisen jälkeen. Mielestäni anteeksi pyytäminen tuossa tilaneteessa olisi auktoriteetin alenemista. Pitäisin sitä erittäin outona. Itse en tukista koskaan lasta muuten vaan tai suuttuneena, ja muutenkin siis tapahtuu todella harvoin, mutta jos sen teen, se on aina suunniteltua ja harkittua eikä siinä ole mitään anteeksi pyydettävää. Se toimii siis tehostavana kasvatusmenetelmänä jos ei puhe mene perille. Mielestäni ei ole järkevää alkaa käydä lapsen kanssa kinaa " teetpäs" " enpäs teekkään" kinasteluna vaan aikuisen otettava ylivalta nopeasti. Mitä pienempänä opetat lapsesi kunnioittamaan itseäsi on yhteinen lopputaival helpompaa, molemmille. Kumpikin tietää oman paikkansa ja jatkuvaa valtataistelua ei tarvitse käydä.



Oli puhetta myös syyllisyyden kuulumisesta kasvatukseen ja pitäisin syyllisyyttä aivan kasvatuksen kantavana voimana. Enkä todellakaan tarkoita että virheitä pitäisi jäädä märehtimään vaan reilusti miettiä mikä itsellä mennyt vikaan ja tunnustaa omat puutteensa. Juuri näin ihminen kehittyy kasvattajana. Mitä paremmin käyt läpi omat vahvuutesi ja heikkoutesi, sitä paremmaksi itsetietoisuutesi ja itsetuntosi kasvaa ja näitähän taitoja hyvä auktoriteetti tarvitsee ehdottomasti.



Ostoskärryäitille sen verran, että lapsesi vielä niin pieni että teillähän tietenkin auktoriteetti asiat vasta hakusessa. Emmekö jo aiemmin todenneet että auktoriteetti ei ole syynnynnäistä ja valmiina ihmisessä vaan se pitää ansaita.



Se minkä olen huomannut että auktoriteetti vaatii ihmiseltä älykkyyttä ja kekseliäisyyttä. Pitää osata muuttaa toimintatapojaan tarpeen vaatiessa ja vaikka kasvatusmetodeja jos vanhat mallit eivät toimi.



Sitten vielä ajatus siitä, että kasvatus ei todellakaan ole sama asia kuin auktoriteetti. Moni vanhempi toimii ihan oikein metodein lapsensa kasvattaen, mutta ei silti saavuta auktoriteetin asemaa. Alkaa käydä ilmiselväksi, että auktoriteetin saamiseksi vaaditaan aikamoisia taitoja ja kykyjä.

kahta samanlaista lasta!



Koska ensinnäkin jokainen kasvatussuhde on ainutkertainen vuorovaikutus ja myös emootiot vaikuttavat tilanteisiin, äidillä(isällä, kasvattajalla) on erilainen tunnesuhde jokaisen lapsensa kanssa.



Ja, vielä tärkeämpi muistaa: lapsi ei ole tyhjä taulu johon kasvattaja raapii puumerkkinsä vaan jokainen on oma persoonansa jo kohdussa.



Siksi " sama" kasvatus voi toisen murtaa ja nutistaa, toisessa herättää uhmaa auktoriteetteja kohtaan jne. Oikea ja terve auktoriteetti tarvitsee siis muuntautumiskykyä paitsi eri lapsien kohdalla, samankin lapsen kohdalla eri aikoina. Mitkään säännöt ja menetelmät eivät aikaansaa samaa tulosta jokaisessa yksilössä!!!!

Moni on täällä rinnastanut auktoriteettia pelkoon tai siihen, että estyvät pahoilta teoilta, kun vanhempien käskyt resonoivat mielessä tai arvostus heitä kohtaan niin suuri, ettei " väärää" uskalla tehdäkään.



Nyt taas, minä yritän kasvattaa lapsistani sellaisia, että he eivät nimenomaan pelkää ketään tai mitään ja jätä mitään sanomatta/tekemättä sen vuoksi, mitä muut saattaisivat heistä ajatella tms.



Eli siis vahvistan sitä tunnetta, että minä rakastan heitä no matter what. Ja annan vapautta ilmaista itseään.



On muuten hillittömän kova trapetsilaji opettaa lapselle, missä kohdin se mitä sanot saattaa loukata jotakuta ja missä kohdin moinen ei ole toivottavaa.



Heräsin tässä eräänä päivänä kun tajusin sanovani lapselle " Älä avaa suutasi, ellei sinulla ole mitään kivaa sanottavaa" . En usko moiseen potaskaan itsekään, miksi sitten toistelen sitä lapselleni? Pois moinen ja omaa ajattelua tilalle. Aina pitää kyetä sanomaan mielipiteensä pelotta, vaikkei se kuulijaa miellyttäisikään. Kenties mielipidettäsi ei noteerata tai kukaan ei ole kanssasi samaa mieltä, mutta toitpahan julki omat ajatuksesi.



Tähän pyrin liittämään opetusta lähimmäisen rakkaudessa, hyväntekeväisyydessä sekä muutamia lähes kadonneita mutta erittäin tarpeellisia avuja... Ja otan homman vuorovaikutteisena, otan vastaan sen, mitä lapsi minulle opettaa ja miten minua kasvattaa. Jatkuvaa työstöä.



Yhteistyö lasteni kanssa on sujunut miltei kitkattomasti, ei konflikteja. Sanon aina lapsilleni, että meillä saa lapsetkin suuttua ja osoittaa mieltään, mutta aikuinen tekee lopulliset päätökset. Otan vastaan negatiivisetkin purkaukset ja niistä voi sitten vetää omia johtopäätöksiä...



Lapsikin haluaa tulla otetuksi vakavasti ja hänkin haluaa osallistua. Voihan häntäkin kuunnella, vaikka vain siinä mielessä, että lapsi oppii jäsentämään ajatuksiaan. Jos lapsi vaikka osaa tarpeeksi hyvin perustella jonkin pyyntönsä, siihen saatetaan vaikka suostuakin.



Ja nyt lähden tästä nukkumaan :P