Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Pohdintaa auktoriteetista lasten kasvatuksessa
10.12.2005 |
Tuossa yhdessä ketjussa missä puhuttiin lasten " nippailusta" tuli esiin asia, että jos lasta joutuu tukistamaan ym. on aikuiselta auktoriteetti mennyttä. Jäin miettimään tuota asiaa ja sehän kertoisi suoraan, että lähes kaikilta entisaikojen vanhemmilta olisi puuttunut auktoriteetti.
Mietin myös että auktoriteettia on monenlaista ja sen voi ansaita eri keinoin. Mielestäni myöskin auktoriteetti on jotenkin aina ansaittua, se ei ole valmiina ihmisessä itsessään. Usein auktoriteettiin liittyy jollain asteella pelko, auktoriteetti on aina jollain lailla vahvempi kuin vastapuoli, joko vahva henkisesti, fyysisesti tai pelottava.
Onkohan kuitenkaan näin, että autoriteetti olisi menetetty jos lasta tukistaa? Ei tunnu mielestäni järkeenkäyvältä. Tiedän kyllä että kasvatusopukset näin sanovat mutta miten niissä on perusteltu tämä auktoriteetin menetys vai ajatellaanko siinä vain tapauksia joissa tukistaminen tapahtuu suuttuneena kun itsekontrolli pettänyt ja tukistaminen on säännöllistä. Mielestäni harvoin tapahtuva ja suunniteltu tukistaminen jossa tekijä ei ole raivon vallassa ei voi auktoriteettiä menettää vaan jopa lisätä sitä.
Itse kyseenalaistan jatkuvan tukistamisen tai muun vastaavan kasvatus metodina mutta en pane ollenkaan pahakseni tilannetta jossa lapsi kielloista huolimatta ei tottele ja uhataan tukistaa ja jos ei edelleenkään tottele otetaan niskavilloista kiinni.
Tämmöistä ei tietenkään saa sattua joka viikko.
Uskon myös siihen, että kasvatustien alussa muutaman tukistaminen tuo lapseen auktoriteetin jonka jälkeen lapsi oppinut että toteltava on ja tukistamista ei enää tarvita.
Älkääkä hyvät ihmiset nyt alkako tässä ketjussa puhua väkivallasta ja tehkö ylilyöntejä vaan yritettäisiin pitää ketju aisoissa ja miettiä oikeasti auktoriteetin muodostumista ja saavutetun aseman pysymistä.
Siis mitä teidän mielestänne auktoritteetti on, miten se on ansaittu ja miten se pysyy yllä?
Kommentit (43)
Meillä rangaistukset eivät ole tukistamista tms. Pienemmän kanssa käytössä omasovelteinen holding (lapsi kohta 3v) ja isomman kanssa, jos sattuisi tulemaan joku suurempi erimielisyys niin hän joutuu jäähypenkkiin mietiskelemään.
Rangaistukset voivat olla myös tarpeen mukaan keksittyjä. Kerran lapset olivat ottaneet kahvipurkin ja levittäneet sisällön huoneeseensa, saivat sitten ihan itse kanssa imuroida porot pois. Vahinko on vahinko ja sen äiti siivoaa, mutta tahallaan tehdyt sotkut saavat muksut itse siivota (usein taito ei riitä ihan loppuun asti viemiseen, mutta ainakin saavat kokeilla).
Keskinäiset kahnaukset saavat muksut useimmiten selvittää itse, enkä joka sanaharkkaan puutu, mutta jos lyömistä tms. tapahtuu niin sitten menen väliin. Anteeksi on pyydettävä siltä kenelle teki väärin. Ja mielellään hali ja pusi kanssa.
2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkien kannattaisi miettiä miksi ennen vanhaan kunnioitettiin vanhempia ja heitä toteltiin enempiä ihmettelemättä.
...että auktoriteetti perustuu aina jonkinlaiseen pelkoon. Joko henkiseen tai fyysiseen ylivoimaan. Se voi kuulostaa monen nykyihmisen korvissa pahalta, mutta ei ole ollenkaan välttämättä sitä. Auktoriteettia voi toki käyttää pahaan, mutta siinähän on sitten vanhemmille haastetta kehittyä hyvää valtaa käyttäväksi auktoriteetiksi. Ja auktoriteetin hyvyys tai pahuus ei riipu minusta siitä onko " kurissapitävä" pelko henkistä (halveksunnan, ivan, paheksunnan, nöyryytyksen, hylkäämisen pelko) vai aineellista (tavaroiden tai etujen menetyksen pelko, fyysisen kivun pelko). Olen sitä mieltä että esim jokainen lapsi joka tottelee pelkkää puhetta tekee sen siksi että pelkää niin voimakkaasti vanhempansa paheksuntaa. Rohkeampi tai vanhempiensa suhteen välinpitämättömämpi lapsi tarvitsee jotain voimakkaampaa pelotetta.
Hyvä auktoriteetti tajuaa että lapsen pelottelun lisäksi täytyy olla myös jotain tavoiteltavaa: vanhemman ilo, kiitos, hyväksyntä, ehkä aineellisetkin palkinnot. Ja lisäksi vielä pelotteissakin täytyy näkyä niitten rakkaudellinen luonne: vanhempi ei käytä valtaa näyttääkseen kuka on pomo, vaan siksi että ihminen ei halua luonnostaan tehdä hyvää ja oikein, vaan hänet on ikävä kyllä siihen pakotettava, kenet hienovaraisemmin, kenet suuremmalla " väkivallalla" .
Tukistaminen yms. on vaan yksinkertaisesti tarpeetonta. Aivan pienelle täytyy käyttää fyysistä estämistä(tilanteesta pois vienti, esineen pois ottaminen) ja puhetta vähänkään ymmärtävälle riittää äänenkäyttö.
Minulla on ohje nuorana että huutoa säästetään ääritapauksia varten. Molemmat lapseni ovat totelleet puhetta kun sitä käyttää oikein.
Huutaminenkin kokee inflaation jos sitä käyttää jatkuvasti. Samoin tukistaminen. Siksi toisekseen, minusta on jotenkin kummallista että voi satuttaa sitä ihmistä jota eniten rakastaa. Ajattele nyt, lapsi on äidistä 100% riippuvainen, maailman tärkein ihminen. Sitten lapsi oppii että tämä tärkeä ihminen satuttaa. Mitä siitä syntyy? Pelkoa. Tuleehan siitä auktoriteettiä, mutta pelollako se pitää tulla? Muistan itse omasta kodistani, joka oli täysin väkivallaton koti, että jo se että isä pahoittaa mielensä minun käyttäytymisestäni oli riittävä syy lopettaa tai jättää temppuilut väliin.
Ja se että jopa alle kaksivuotiaita tukistetaan on minusta aivan käsittämätöntä. Eihän sellainen vielä ymmärrä kielletyn ja sallitun eroa. Toki hän sen oppii tukistuksen kautta, mutta kun sen VOI opettaa muutenkin, sanoilla ja ilmeillä. Väitän, että on laiskuutta tukistaa lasta, kun on olemassa toinenkin keino. Se tosin vaatii enemmän viitseliäisyyttä ja toistoa. Mutta edelleen väitän, että siitä syntyy kunnioitus vanhempaa kohtaan, ei pelkoa.
Varsinkin jäi mieleen tuo oikeudenmukaisuus ja ettei valehdella saa. Uskon itsekkin että auktoriteettiin vaaditaan nuo asiat. Vielä korostan kerran, ettei tehdä tästä tukistamis keskustelua, oikein vai väärin vaan puhutaan auktoriteetista.
Aika samoilla linjoilla tunnutaan olevan, että auktoriteettiin liittyy aina pelko.
Myös voisi pohtia sitä miten yleistä on, että vanhemmalla yleensä ottaen on auktoriteetti lapseen. Tuntuu välillä sille kun lapsi perheiden toimia seurailee, toiset vanhemmat vaan komentavat ja selittelevät lapselle mutta mitään ei tapahdu, koska niin selvästi auktoriteetti puuttuu. Pahan tekeminen jatkuu ja jatkuu vaikka vanhempi puuttunut meneillä olevaan toimintaan jo useamman kerran. Eikö auktoriteetti tarkoita myös sitä, että lapsi tottelee melko nopeasti eikä jää jatkamaan toimintaa?
Millä konstilla vanhempi jonka auktoriteetti puutteellista voi sen ansaita itselleen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina toitottivat, että kotiin saa aina tulla oli sitten tehnyt mitä vain. Heidän lapsi olisin aina ja kotona on aina turvassa. Olisi vaikeaa ollut uskoa tuota, jos he toisaalta olisivat mätkineet minua aina välillä.
Ihminenhän minäkin olen ja mokailtua on tullut enemmän ja vähemmän. Silti vanhempieni reaktio on tuntunut olleen aina *se oikea*, mikä minuun on tepsinytkin. Heidän metodinsa vaihteli lapselta lapselle, minä menestyin koulussa hyvin, ja huolehdin kouluasioista itsekseni, kun taas veljeni tarvitsi asiassa alituista valvontaa ja kuulustelua, että tehtävät tulivat tehdyksi. Jokaisella oli omat hommat kotona iän ja kykyjen mukaan. Koskaan ei tuntunut epätasa-arvoiselle missään suhteessa. Ei, vaikka toinen perheen aikuisista oli vain isäpuoli ja veljeni oli vanhempien yhteinen lapsi ja minä en ollut kuin äidin.
Opettivat myös kunnioittamaan kaikkia ihmisiä oli sitten ulkonäkö, ammatti, uskonto, kansalaisuus, sukupuolinen suuntautuneisuus tai sukupuoli mitä tahansa. Ihan oikeasti. Kotona kävi niin eri sorttista sakkia, että kaikkeen tottui ja tutustui.
Pelkään, etten osaa yhtä hyvää kasvatusta edes tarjota lapsilleni. Ja tosiaankin, vanhempani ovat duunareita, ex-kommunisteja, nykyään vain vasempaan poliittisesti kallellaan, tatuoituja moottoripyöräkerholaisia. Parhaat vanhemmat ikinä.
2
Auktoriteetti, mitä se on ja miten se ansaitaan?
Pelko, kunnioitus, luottamus, rakkaus on tunteita, joita varmasti liittyy lapsen puolelta vanhemman auktoriteettiin, jotta se olisi hyvä. Pieni pelko liittyy auktoriteettiin, mutta sen ei välttämättä tarvitse olla fyysinen pelko. Esim. uhkaus jäähystä on riitävä (pelko joutumisesta " normaalin" ulkopuolelle), uhkaus lelujen takavarikoinnista tms. Jotta uhkaus toimisi samanlaisena " pelkona" kuin vaikka tukistus, vanhemman täytyy olla jämäkkä ja lapsella täytyy olla varma tieto, että vanhempi myös toteuttaa uhkauksensa.
Kun esikoinen oli n. 2v tukistaminen oli käytössä jonkun aikaa. Silloin en oikeasti keksinyt muuta vaihtoehtoa, hän oli todella jääräpäinen ja vaikea uhmis ;) Nyt kun hän on 4,5 ja pikkuveljensä 2v, tukkapöllyä ei ole käytetty sitten esikoisen uhmis-aikojen. Liekö niin, että me vanhemat olemme kasvaneet kasvattajina ja siten saaneet auktoriteettiä lisää varmuuden ja kokemuksenkin kautta? Lapset uskovat hyvin, ja tukkapöllyjä ei todella ole tarvittu.
Myös minä liputan totuuden puhumisen puolesta. Lääkäriin mennessä, jos vanhempi tietää, että sattuu, se pitää lapselle kertoa. Lapsi ei saa tuntea oloan petetyksi, se syö auktoriteettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhempani tukistivat joskus, mutta erittäin harvoin. Ja nämäkin olivat ala-asteiässä, aika pieninä. Muistan tunteneeni suurta vihaa ja pettymystä, olo oli kaltoinkohdeltu (vaikka olisinkin tehnyt jotain väärin). Vanhemmiten muistan omien vanhempieni auktoriteetin tulleen siitä tunteesta, että en halua heidän luottamustaan pettää, enkä mieltä pahoittaa.
Poltin tupakkaa, tunsin huonoa omatuntoa-> lopetin. Join kaljaa teininä, tunsin huonoa omatuntoa->en juonut niin paljon kuin muut. Useita kertoja tarjottiin huumeita, en ikinä edes maistanut, koska tiesin, että se tekisi vanhempani NIIN surullisiksi, että sitä ei voisi mitenkän hyvittää. Eli kuulin aina vanhempieni ajatukset päässäni ja se esti minua menemästä lian pitkälle.
tuli mieleen tällaisia asioita:
Ajatellaanpa opettajia. Siihenkään aikaan kun olin koulussa ei opettaja enää saanut karttakepillä mätkiä. Silti joillakin opettajilla oli vanha auktoriteetti ja toisilla ei. Mistä se johtui?
Mieleeni tuli tällaisia syitä:
-luottamus opettajaa kohtaan
-opettajan päättäväisyys
-jos opettaja äityi huutamaan jatkuvasti, niin peli oli menetetty
-positiivinen palaute kritiikin ohessa
Minä en ainakaan muista että olisin yhtään opettajaani pelännyt, mutta silti he olivat minulle voimakkaita auktoriteettejä.
Vaikka tämä ei nyt ole mikään opettajakeskustelu, niin ajattelin että nämä taitavat vanhemmuudessakin.
6
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sen verran, että minusta ne, jotka olivat reiluja ja oikeudenmukaisia ja samaan aikaan ns. " hyviä tyyppejä" saivat sen arvostuksen. Usein ruotsinopet olleet tälläisiä, ainakin mun kohdalla. Tiukkoja ja jämptejä, mutta huumorintaju on kantanut pitkälle, sekä olleet just niitä oikeudenmukaisia.
Opettaja ei saa aikaan kuin vihaa ja pelkoa esim. simputtamalla tai olemalla pirullisen julma tai liian ankara. Liian sallivat ovat yleisiä naurun aiheita koulussa. Johdonmukaiset olivat parhaita.
Ja tietenkin on eri asia olla opettaja alakoulussa kuin lukiossa. Alakoulun pienimmät vaativat vielä vanhemman kaltaista otetta ja opastusta monissa asioissa, kun taas lukiossa hyvä opettaja valjastaa oppilaan omatoimiseksi tiedonhankkijaksi.
Samoin varmaan yläkoulussa tarvitaan eniten sitä kuria, koska lapset puberteetissa ja aina kapinoimassa, kun taas lukiossa opettaja voi joissain kohdin jo osoittaa olevansa samalla tasolla oppilaan kanssa, ei niinkään ylempänä koko aikaa. Ja kaikkiin kouluihin pätee se, että lasta ei saa aliarvioida. Anna ainakin yrittää. Luota lapseen.
Kyllä se kunnioitus pitää ansaita, ei sitä saa ilmaiseksi ja heti tosta noin vain. Hyvä vanhempi/opettaja myöntää myös sen, milloin on itse väärässä tai kohdellut lasta/oppilasta väärin ja hyvittää tekonsa.
2
Vierailija 6:
Ja se että jopa alle kaksivuotiaita tukistetaan on minusta aivan käsittämätöntä. Eihän sellainen vielä ymmärrä kielletyn ja sallitun eroa. Toki hän sen oppii tukistuksen kautta, mutta kun sen VOI opettaa muutenkin, sanoilla ja ilmeillä.
.
Ensin sanot että alle 2v. ei ymmärrä kielletyn ja sallitun eroa (mistä olen eri mieltä), mutta sitten toteat että sen voi opettaa sanoilla ja ilmeillä (olen samaa mieltä). Logiikka?
Minusta tukistamisessa ja pienessä nippaamisessa ei ole mitään pahaa. Se pitää olla vain se viimeinen keino, eikä se saa kärsiä sitä inflaatiota. Toki se ei sovi kaikille lapsille. Herkemmät eivät kestä äänenkorotustakaan, uskaliaammat taas " vaativat" sen nippaamisen.
Tätä linjaa noudatti äitini, enkä ole millään tavoin traumatisoitunut. Meillä on äidin kanssa lämpimät välit, mutta yhä minulla on syvä kunnioitus äitiäni kohtaan. Tietyllä tapaa hänellä on minuun yhä jonkinlainen auktoriteetti. Meilläkin sai aina tulla kotiin. AINA.
Ikävän monessa tapauksessa (huom!!!! ei kaikissa!) nämä väkivallattomat kasvattajat käyttävät taas henkistä väkivaltaa lapsiinsa :( Sädekehä pään päällä toitotetaan että " meidän ei tarvitse käydä käsiksi lapsiin" , mutta sitten huudetaan, kiristetään, alistetaan jopa solvaamalla :((
Korostan vielä että kaikki eivät ole tällaisia!!!!
Olen myös tavannut paljon perheitä, joissa käytetään joskus sitä tukistamista tai nippaamista. Lapset ovat ihan tavallisia ja tasapainoisen oloisia vekaroita.
Jokainen perhe on yksilöllinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko auktoriteetti sellainen asia, jonka alaisuuteen on alistuttava? Onko auktoriteettinen ihminen alistava? Silloin varmasti on kyse pelolla kasvattamisesta.
Kreikan kielessä sana taas tarkoittaa kasvua/kasvamista. Mikäli auktoriteetti nähdään kasvattamisena ei pelolla enää ole asian kanssa mitään tekemistä. Auktoriteetti tarkoittaa silloin niitä paljon puhuttuja rajoja ja rakkautta, jonka sisällä lapsi saa kasvaa.
Auktoriteetilla on toki vastuu kasvatettavastaan ja siis ollen myös valtaa. Mutta sitä valtaa täytyy käyttää muilla tavoin kuin alistamalla ja pelottelemalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ajattelen niitä opettajia, joita olen katsonut ylöspäin, sekä omaa äitiäni, joka oli koko lapsuuden ajan selkeä auktoriteetti, eivät he yhtä poikkeusta lukuunottamatta olleet pelottavia. Enemmänkin kyse oli siitä, että kunnioitin ja arvostin heitä, enkä halunnut tuottaa heille pettymystä. Yhtä opettajaa kyllä pelkäsin jonkun verran, koska hän oli sellainen vanhan koulun matriarkka, mutta hänkään ei ikinä ollut varsinaisesti vihainen tai ilkeä, taisi olla vain pelottava persoona koululaisen silmissä. :)
Olen kovasti miettinyt, että mistä tuo suuri arvostus sitten tuli, koska luonnollisesti haluan olla samanlainen roolimalli omille lapsilleni. Tämänhetkinen strategiani on olla tiukka, mutta rakastava. Ja johdonmukainen. Eli kiellän, ja jos uhkaan ottaa vaikkapa lelun pois, niin lelu myös lähtee, jos lapsi ei muuta käytöstään. Rangaistukset ovat mahdollisimman loogisia ja tapahtuvat heti, eivätkä jatku turhan pitkään.
Todellisuus tietysti poikkeaa tuosta ihanteesta jonkin verran, ja olen nipannut joskus lasta, kun hän on ollut tottelematon. Siitä ei ole seurannut muuta kuin se ikävä hetki, jossa lapsi katsoo syyttävästi äitiä (Miksi sä satutit mua?!) ja äiti tuntee itsensä heikoksi ja surkeaksi. Ainakin omalta kohdalta voin sanoa, että nippailut ovat tapahtuneet aina silloin, kun äitillä napsahtaa (vähän mutta kuitenkin), ja siksi en katso sitä järkeväksi lapsenkasvatustavaksi meillä. Se ihan selvästi syö lapsen luottamusta ja sitä kautta arvostusta muhun.
sanoivat aina että kotiin saa tulla oli tapahtunut mitä vaan ja kaikesta voi puhua. Se oli turvallista aikaa. Sain kyllä myös luunappeja ja välillä tukistettiin, mutta ei se vienyt kunnioitusta ja turvallisuuden tunnetta mihinkään. Tilanteen jälkeen asiat kyllä selitettiin, miksi näin toimittiin. Minulla oli kavereita, jotka saivat oikeasti selkäänsä, joilla oli tiukat kotiintuloajat vielä 15-vuotiaana, jotka oikeasti pelkäsivät vanhempiaan. He sitten teineinä karkailivat ikkunoista yöllä pihalle ja pakoilivat vanhempiaan ympäri metsiä. Siihen aikaan omat vanhempani kuljettivat minua lähimmälle ns-talolle bändejä katsomaan, siis veivät ja hakivat yöllä pois. Oli turvallista etsiä omaa identiteettiään, sain tehdä itselleni tärkeitä asioita " valvonnan" alla, turvallisesti.
Itselläni on puolitoista vuotias lapsi joka kyllä tietää tietyt asiat vääriksi ja kielletyiksi. Ja jos hän tekee toistuvasti toistuvista kielloista huolimatta kiellettyä asiaa hän saa luunapin. Siitä varoitetaan useamman kerran ennen napsautusta ja hän kyllä tietää mikä luunappi on. Sitten lapsi otetaan syliin ja pidetään hyvänä. Ehkä olen kamala pahoinpitelijä-äiti, mutta lapsella täytyy olla rajat ja näin pieni ei vielä sillä lailla puhetta ymmärrä, ei voi perustella minkä takia joku on kiellettyä.
Ihmistä voi arvostaa paljonkin esim. sosiaalisten taitojen myötä, älykkyyden ym mutta se ei tee mielestäni ihmistä auktoriteetiksi. Kun mietin ympäriltäni ihmisiä jotka miellän auktoriteeteiski, olen varmasti arempi ja säntillisempi heidän seurassaan kuin muuten. Haluan siis näyttää vain hyvät puoleni koska kunnioitan ihmistä.
Mielestäni henkisesti heikko ihminen ei voi olla auktoriteetti vaikka koulutus, työ ym. olisi vaikka kuinka hienot.
Auktoriteettiin kohdallani liittyy aina jonkinlaista pientä pelkoa ja kunnioitusta. Auktoriteettiä kuunneellaan aina tarkasti mitä hän sanoo ja mielellään tehdään niinkuin hän toivoo. Toisaalta tiedän myös ihmisiä, oikeastaan miehiä jotka ovat väkivaltaisella käyttäytymisellään saaneet jalustan alleen, eli vahvan auktoriteetin. Vaikka väkivalta olisi ohimennyttä aikaa, kunnioitus on ja pysyy sen pelon kautta.
Mielestäni keskustelussa tullut esiin jotenkin, että auktoriteetti olisi muka jotenkin eri asia aikuisten kuin lasten maailmassa. Tuntuu että keskustelussa käy ilmi, että lapsiin saadaan paljon helpommin auktoriteetti kuin aikuisiin. Ehkä toisiiaan olis syytä määritellä erikseen mitä auktoriteetti tarkoittaa?
Ei se lapsi tuossa iässä, eikä vähän vanhempanakaan tajua miksi:
a) äiti ensin satuttaa ja sitten halii?
b) äiti saa satuttaa, mutta minä en? (tulee lievästi sanoen sekoitetut signaalit jos sinä torut lasta, kun hän nippasee leikkikaveria/lemmikkieläintä tms, mutta sinä saat vapaasti nippiä häntä)
Pieniä lapsia tulee kouluttaa vähän kuin eläintä. Aivan kuten koiraa tms. (sori vertaus mutta näin se vaan on) Tiedettyä on, että jos kerran päästää koiran sohvalle, se on siinä sitten aina, vaikea kitkeä pois kerran sallittu juttu. Eli lapsen kanssa pitää myös etukäteen miettiä sallittu ja kielletty, pienet eivät ymmärrä harmaan sävyjä (juhlissa voi tehdä näin ja sitten arkena ei saa tms,)
Hyvä näkökulma tuo opettajien auktoriteetin miettiminen! Sitähän voisi kukin kohdallaan mietiä, minkä tyylistä opettajaa lapset arvostivat ja tottelivat ja ottaa oppia heidän tavoistansa.
Hyvä, arvostettu, auktoriteetin omaava opettaja ylä-asteella oli:
-huumorintajuinen
-jämäkkä, jopa pelottava silloin harvoin, kun suuttui
-johdonmukainen
-hyvä vuorovaikutus oppilaisiin, kuunteli oikeasti mitä sanottavaa ja reagoi takaisin
-kuitenkin lempeä esim. jos tekee pikkuvirheitä. Ei nolaa luokan edessä jne.
9
Alue: Aihe vapaa
on ansaittu sillä, että lapsella on ihan alusta alkaen olleet tietyt rajat, jotka ovat aina samat, ettei tule sekaannusta (eli esim. toinen vanhempi ei saa sallia jotain minkä toinen kieltää jne). Rajojen rikkominen on aina tehty selväksi lapselle ja siitä on seurannut lapsen iän ja tilanteen vaatima " rangaistus" tms. On jaksettu pysyä aina johdonmukaisena, eikä lipsuta " kurista" matkan, sairauden, oman väsymyksen tms. takia.
On aina oltu lapselle totuudenmukaisia, valehteleminen syö auktoriteettia. Oikeudenmukainenkin tulee vanhemman olla, jotta kapinointia ei alkaisi esiintymään. Jos esim. yhtä perheen lasta aletaan suosia yli muiden, se johtaa kapinaan yms. aika todennäköisesti. Ja velvollisuuksien kasvaessa tulee myös oikeuksien kasvaa, pidetään " alamainen" tyytyväisenä ;)
Meillä ainakin näin. Lapset osaavat käyttäytyä suhteellisen hyvin. Pieniähän nuo vielä ovat, mutta silmiä ei ole päästään tarvinnut hävetä vielä missään. Tottelevatkin 95% ajasta. Silti ovat hyväntuulisia lapsia, eivät mitenkään " alistettuja" tai väheksyttyjä. Rajat ovat rakkautta.