Miten suhtaudut taaperosi leikkimispyyntöihin?
Meillä siis poika 2,5 v vaatii minua esim. rakentelemaan autoilleen parkkipaikkoja sisällä ja hiekkalaatikolla ulkona. Hän osaa oikein hyvin laskea liukumäestä itse, mutta äidin pitää pitää kädestä tai laskea mukana. Tässä vain muutamia esimerkkejä, mutta jos en " tottele" , alkaa hirveä huuto, joka ei meinaa loppua millään. Pari kertaa olemme esim. lähteneet puistosta kokonaan pois, kun huudosta ei ole tullut loppua. Useimmiten minusta on kiva tehdä lapsen kanssa yhdessä, kun aika itselläkin silloin kuluu paremmin, varsinkin ulkona ollessa, mutta nyt tuntuu jotenkin homma jotenkin täydellisesti riistäytyneen käsistä ja poika pyrkii pompottelemaan minua ihan oman mielensä mukaan. Periaatteesta olen nyt ruvennut kieltäytymään avustamisesta ja sanonut katselevani, kun hän tekee, sekä kieltänyt marisemasta. Huutoahan siitä seuraa ja on kiusallista, kun muut puistossa olevat äidit tuijottavat. En oikein tiedä, ymmärtävätkö he tilannettani, koska ovat kokeneet saman, säälivätkö minua, kun ovat itse sattuneet saamaan " parempitapaisen" lapsen vai paheksuvatko, kun olen niin joustamaton. Ei kai sillä niin väliäkään, mutta kiinnostaa silti. Olenko antanut aiemmin liikaa periksi vai onko poikani vain todella vaativainen tapaus. Meillä kärsitään kovasta uhmasta ja sisaruskateudesta kohta vuoden täyttävää siskoa kohtaan ja jotain helpotusta tähän oloon olisi pian saatava!
Kommentit (9)
sellaiset äidit, jotka joutuu selvästi vastahakoisesti laskemaan liukuria, kiipeilemään kiipeilytelineissä ja rakentelemaan kakkuja taaperoiden katsellessa tyytyväisenä ja voitonriemuisena vierestä. Jotai rajaa, hei!
Aikuisilla on omat tekemiset ja lapsilla omat, joskus tehdään yhdessä... mutta aikuinen ei ole lapsi eikä puuttuva sisar.
Eli ap, voit vapaasti mun puolesta kieltäytyä olemasta lapsesi " bitch" . Uskon muiden ymmärtävän tarkoituksesi.
" kun ne osaa itsekin jo" ... tietysti joskus on tilanteita kun ei voi tai ei vaikka vaan huvita, mutta edes vähän jotain, tai edes ohjastaisi jotain sellaista alkuun, että leikki sujuu itsestäänkin... mutta se on jokaisen oma asia, enkä siihen puutu. Ja alkuperäiselle, älä välitä toisten suhtautumisesta vaan tee niinkuin itsestäsi tuntuu hyvältä. On niin monta suhtautumistapaa näköjään.
Meillä on nyt 2v tyttö joka osaa kyllä jo jotenkin itsekin leikkiä jotain, mutta pelottaa kovasti liukumäet, ja tarvitsee siten äidin tukea ja apua. Ja monet leikit puolestaan, on suorastaan kivaa leikkiä yhdessä. Ja samalla jos on muita lapsia, niin koitan saada yksinäiset leikkimään yhdessä, että olisi kavereita, ja sitä kautta myös lasten vanhemmat tulee siitä juttuseuraksi siinä sivussa. Näin ulkona, kotona taas on joskus jotain mitä on pakko vaan hoitaa, ja siten leikit pitää koittaa saada sellaisiksi että nihin voi edes jollain tavalla (vaikka vaan enimmäkseen juttelemalla) osallistua siinä ruoanlaiton tms. yhteydessäkin... Tunnen kyllä välillä itseni joksikin puistotädiksi, mutta onpa ainakin seuraa, ja mukavaa...
Meillä on myös toinen lapsi, vauva vielä, ja hän toistaiseksi nukkuu vaunuissa. Joskus myös hereillä, ja sitten koitetaan tehdä jotain mitä pystyy tekemään vauva sylissäkin. Mutta jos on mieluisia kavereita siinä niin ei se äiti edes kiinnosta edes 2-vuotiasta enää... ;)
.. paitsi sitten tietysti yksinkertaisesti, jos ei pysty. Pompoteltavaksi en kuitenkaan suostu ; ).
Koitahan opetella nauttimaan siitä leikkimisestä, lapsi kertoo sillä kun haluaa kanssasi leikkiä, että rakastaa sinua, kun haluaa jakaa touhunsa kanssasi ja tarvitsee sinua.
Älyttömyyksiin ei kuitenkaan kannata ryhtyä : ). Joten kannattaa pahimmista paruista koittaa opetella pois esim. rajoittamalla kolmeen kertaan tiettyjä touhuja.. ainakin silloin jos on kohta poistuttava paikalta.
Oma muksuni todella, todella, todella sosiaalinen ollut toukasta pitäen, joka ei ihan oikeasti ole osannut leikkiä itsekseen.. kuin vasta ihan tässä menneen vuoden aikana (ikää 2v8kk). Kanssani leikkiessä oppinut rutkasti käytöstapoja ja yhteistä leikkiä (eipä ole tarvinnut muita lapiolla kalautella päähän, kun on sen erehtynyt äidilleen tekemään ja saamaan siitä kunnon kasvatusryöpyn niskaansa sanktioineen, kaikkineen). Ja pärjääkin tosi upeasti kaiken ikäisten ja kokoisten ihmisten kanssa - porukan kokoon katsomatta.
Tätä juttua pääsin muuten " rauhassa" kirjoittamaan, kun itse tarjouduin muksun kanssa palikkatornia tekemään tuon vasta laatikkoa ottaessa käteensä. Uhmis kun on, niin kummasti rupesi yksinleikkiminen kiinnostamaan ; ) (vinkki, vinkki).
Iloisia leikkihetkiä : ).
- Tiina -
lapsen leikeistä, mutta ' leikkikaveriksi' olen ryhtynyt vain äärimmäisen harvoin. Lapsemme ovat aina leikkineet mieluummin toisten lasten tai toisten aikuisten (!) kanssa kuin omien vanhempiensa. Meidän luokse he tulevat vain halutessaan meitä katsomaan leikkiään, juttelemaan, halutessaan syliin, saadakseen lohdutusta tai muuten vain kiukuttelemaan jos ovat väsyneitä.
Piti sanomani, että aikuiset helpolla tulkitsevat pompottavaksi toistoikäisen (mikä on piiitkä kausi, suurin osa lapsen ensimmäisistä elinvuosista!) lapsen aidon innostuksen, kun äiti/isi tms. innostuu leikkiin mukaan ziljooninetoistoineen ja luonnollisesti pettyy/nostaa mökän, jos leikki ei ollut vielä loppunutkaan oikeasti, kun toinen keskeyttää(tai kieltäytyy/puhisee/on olevinaan jotain paljon tärkeämpää). Kuitenkin uskoisin, että enemmistö lapsista kyllästyy tiettyyn hommaan jossain pisteessä ja miksi sitä lopettamaan/kieltäytymään (ainakaan kertalaakista), jos ei ole välttämätöntä pakkoa?! Kun kehuu, kertoo nauttivansa ja näyttää sen lapselleen, niin hissuksiin ne muksut oppii kanssa joustamisen jalon taidon - kun isommat näyttävät mallia (tyyliin: tosi kiva leikkiä sun kanssa tätä, äidillä on hauskaa, mutta nyt väsyttää, kun äiti lepää, niin äiti jatkaa sun kanssa taas yhdessä - kokeilepa hetki yksin/kaverin kanssa).
Itse joitain vanhempia/isovanhempia puistoissa katselleena toivoisin, että sitä pipoa vois pikkiriikkisen löysentää ja " alentua" lapsen tasolle (jotkut tuntuvat tuollaisen leikinLAHJAN kohdalleen sattuessaan oikeasti kokevansa joutuvan alentumaan..).
Mikään ei ole hauskempaa kuin muksun kanssa peuhuaminen, kun sen pienen lapsen löytää sisältään uudestaan! - Kuuluu mielestäni näihin lapsen tuomiin RIKKAUKSIIN elämässäni!
Siis, jos haluat, että lapsesi kanssa tekee jotain pyytäessäsi - mikset tekisi myös itse jotain häneen pyytäessään?!
- Tiina -
Lapset ovat 2,5 v ja 9 kk ja käytännössä koko ajan olen heidän touhuissaan mukana. Istun lattialla heidän kanssaan katsomassa leikkejä ja tarpeen mukaan osallistun itsekin tai sitten teemme yhdessä kotitöitä. Esikoinen osaa kyllä leikkiä ihan yksinkin, mutta usein haluaa " kommentaattorin" mukaan tyyllillä, " hienosti hoidat nukkea" tai sitten ihan vaan aikuisen kuuntelemaan hänen juttujaan. Ulkona esikoinen tekee ihan itse kakut sun muut kun ymmärtää, että äidin pitää vahtia siskoa ettei sisko syö kiviä. Liukumäessä tyttö haluaa kuitenkin pitää kädestä kiinni, koska häntä pelottaa, mutta parin laskun jälkeen laskee ihan yksin kunhan äiti tai isä on alhaalla vastassa ja kehuja satelee " hienosti uskalsit laskea ihan itse" . Lapset ovat niin kehuvetoisia, että kehumalla ja positiivisella huomiolla pääsee aika pitkälle ja saa lapsen tekemään niinkuin aikuinen haluaa. Meillä fraasi " näytäppä miten hyvin osaat...." toimii lähes aina.
Minä vien lapsia kirjastoon, uimahalliin, lasten teatteriin, konsertteihin, metsäretkille,maatilalle, otan mukaan ruuan laittoon, leipomiseen, siivoamiseen, teemme yhdessä lumitöitä, rakennamme lintulaudan, laulan, luen, askartelen, opetan luonnosta, elämästä, kerron hurjia tarinoita, otan kainaloon ja rutistan....
MUTTA, ne leikit missä yksi on poliisimestari ja toinen koppakuoriainen ja kolmas möhköfantti- ne jutut lapset leikkivät pääasiassa keskeneen tai kavereidensa kanssa. Lastenhuoneen lattialla tulee kyllä istuttua ihan päivittäin, välillä kaupan kassana, välillä lääkärisetänä, mutta kyllä se aika tuppaa kotona menemään ihan muihin asioihin. ELI, ruuanlaittaminen, vaatehuolto, siivoaminen jne jne.
Olen myös huomannut, että lapsen mielikuvitus on paaaljon luovempi kun hän puuhastelee ilman aikuista. Helposti jos minä olen leikissä mukana, lapsi lykkää ikäänkuin leikin eteenpäin viemisen minulle.
Minulle se, että lapset leikkivät keskenään tai yksin ei ole itseisarvo. Päämäränä ei ole " saada olla rauhassa lapsilta" . Itseasiassa monesti tekisi kamalasti mieli sännätä leikkiin mukaan. Kuitenkaan mikään ei ole niin ihanaa katseltavaa, kuin se kun lapsi itse rakentaa leikkiä, ottaa toiset huomioon, antaa toiselle tilaa ja antautuu leikkiin täysin rinnoin.
Kärjistettynä, leikki on lapsen työtä ja minä en ole enää lapsi.
Joskus se tuntuu pompottelultakin. Pääsääntöisesti en lopeta omia tekemisiäni leikkiäkseni hänen kanssaan, vaan kehotan esim. hakemaan lelut äidin viereen ja leikkimään siinä niin, että äiti välillä katsoo. Mutta kyllä mielestäni myös leikin paljon lapseni kanssa, koska tiedän hänen nauttivan siitä. Puistossa minua tarvitaan usein leikkikaveriksi jo siitä syystä, että poikaani tuntuu siellä hieman pelottavan ja esim. ei mene liukumäkeen, jos en ole mukana.
Jos minulla on joku homma kesken, en lopeta sitä lapsen leikkipyyntöön vaan teen sen loppuun. Ja joskus luen hommaksi esim. nettailun :-)
Usein kyllä leikin tytön kanssa hänen pyynnöstään. Leikki voi tarkoittaa lukemista, laulamista, muovailua, nukketaloleikkiä, hippaa... Puistossa hän haluaa lähinnä keinua, mutta liukumäkeen on minun tultava mukaan, koska tyttöä pelottaa. Hiekkakakkuja hän tekee joskus yksin, mutta usein käskee minua tekemään ja itse hän vaan katselee. Ja ei, ei se aina ole hauskaa!
Minun mielestäni hän saisi leikkiä enemmän itsekseenkin, mutta niin varmaan ajattelevat lähes kaikki vanhemmat. Toisaalta katson, että terve lapsi haluaa seuraa, ja kun meillä on vain yksi lapsi, on sen seuran useinmiten tultava vanhemmilta. Kyllä sekin aika tulee jolloin hän linnottautuu huoneeseensa eikä suostu kaupungillakaan kävelemään lähelläni ettei kukaan vaan yhdistäisi häntä minuun!