Odotettavissa Asperger-diagnoosi lapselle :(

Meillä Tourettea ja adhd:ta sairastava lapsi, myös asperger-piirteitä on, mutta eivät riitä diagnoosiin (näkyvät kuitenkin arjessa selvästi). Kyllä diagnoosista voi olla paljonkin apua. Ensinnäkin olet sen myötä oikeutettu erilaisiin tukimuotoihin, sekä rahallisiin (Kelan vammaistuki) että henkisiin (kurssit, sopeutumisvalmennukset, perhetyö, tukiperhe jne.). Lisäksi oma ajattelusi voi muuttua ja tajuat pikkuhiljaa, miten erilaisessa maailmassa lapsesi elääkään, verrattuna me "tavikset". Aspergerille on olemassa paljon eri kuntoutusmuotoja, riippuen siitä millä osa-alueella on ongelmia.

diagnoosi on hyvä saada myös ihan perheen kannalta. Jos ongelmia tulee, niin ensimmäisenä yleensä epäillään ongelmia kotona ja kasvatuksessa. Ihmissuhteita voi yrittää luoda lapsen kanssa hankkimalla vertaistuke lapselle, etsimällä samantyyppisiä kavereita harrastusten parista jne. Varsinkin jos oireet on lieviä, niin lapsi pystyy luomaan ihmissuhteita ja vanhemmat voivat tukea ja rohkaista lasta, sekä opettaa ihmissuhdetaitoja. Itse ainakin koen elämäni olevan normaalia rikkaampaa, kun suvussa on noita persoonallisia ihmisiä. Miehen veljellä asperger ja lähisuvussa myös adhd-ihmisiä.

välillä on varmasti rankkaa, niin silti tuo on enemmän mielestäni rikkaus! Varsinkin sitten kun lapsi itse tajuaa olevansa erilainen, hänellä on hyvä olla vanhempien, sisarusten ja sukulaisten lisäksi jotain vertaistukea. Kannattaa ottaa yhteyttä noihin tukiryhmiin yms. heille järjestetään aika paljon erilaisia tapahtumia ja leirejä, yleensä ne ovat tuettuja ja ainahan noihin voi hakea rahallista apua kelalta, kaupungilta, seurakunnasta jne.

Puhun kokemuksesta. Älkää ottako diagnoosia. Se leimaa lapsen. Lue tämän päivän hesari.

osasinkin hakea as-testin. Itsekin karsastan kaiken diagnosoimista, ja siksi haluaisin tietää, josko siitä diagnoosista olisi apua lapselle. Mehän jo tunnetaan lapsen piirteet, ja on eletty niiden kanssa koko hänen elämänsä ajan tukea antaen. Särkee vain sydäntä juurikin lapsen masennus-ahdistus-taipumuksen ja yksinäisyyden takia. Kokee myös hyvin herkästi tulevansa kiusatuksi, fyysinen reviiri on hyvin laaja.

ilman muuta tuo diagnoosin saanti on hyvä asia. Eikä niitä mitenkään heikoin perustein anneta. Enkä usko että nykypäivänän edes leimaa lasta, kyllä tuo suhtautuminen noihin diagnooseihin on muuttunut ihan muutaman vuoden sisällä. Ja eipä se kirjoitus mitenkään suoraan leimaa aspergei-ihmisiä, kyllähän siitä ymmärsi että vain murto-osalla on niin vaikeat oireet ja siihen päälle ihmissuhdeongelmat ja masennus, niin varmasti seuraukset voivat olla vakavat. Kyllä sitä osataan lasta paremmin auttaa, kun on diagnoosi. Eikä sitä tarvi kaikille huudella, kyllä nykypäivänä osataan suhtautua noihin "erityislapsiin" hyvin. Kyse on kuitenkin sieltä 80-luvulta 2000-luvun alkuun, kun näistä tarkkaavaisuushäiriöistä ei olla tiedetty tarpeeksi. Nykyään noita tutkitaan ja apua on saatavilla, kyllä oikeasti ihan viimeisen vajaa viiden vuoden sisällä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Ja tämähän on sitä ennaltaehkäisyä, ja mielestäni tässä otetaan vastuu siitä että jotain olisi pitänyt joskus aikanaan tehdä, kun näitä koulusurmia on tapahtunut. Ja onhan se raaka tosiasia, että jos alusta asti nämä koulusurmaajat olis saaneet oikeanlaista apua, niin näitä koulusurmia ei varmaan olis tapahtunut. Nykyään osataan jo antaa oikeanlaista tukea ja ohjausta, ja kehitystä tapahtuu koko ajan. Kyllä nyky-yhteiskunnassa on varmasti helpompaa niin adhd:lla kuin aspergerillakin kuin vaikka joskus 90-luvun alussa, puhumattakaan 80-luvusta.

menee jatkuvasti vaikeammaksi aspergereille kun kaikkialle tungetaan tiimityötä, joukkuepeliä, "hyvää tyyppiyttä" ja sosiaalisia taitoja.



Lue se artikkeli. Haluatko tämän leiman lapsellesi?

välillä on varmasti rankkaa, niin silti tuo on enemmän mielestäni rikkaus! Varsinkin sitten kun lapsi itse tajuaa olevansa erilainen, hänellä on hyvä olla vanhempien, sisarusten ja sukulaisten lisäksi jotain vertaistukea. Kannattaa ottaa yhteyttä noihin tukiryhmiin yms. heille järjestetään aika paljon erilaisia tapahtumia ja leirejä, yleensä ne ovat tuettuja ja ainahan noihin voi hakea rahallista apua kelalta, kaupungilta, seurakunnasta jne.

Miten häiriintynyt asenne pitää elämää vaikeuttavaa ja jopa koko elämän pilaavaa sairautta rikkautena.=(

kyllä kyseisen artikkelin. Milloin sinun lapsellesi on diagnoosi annettu? Tuskin ihan vasta, koska en millään usko että siitä mitään haittaa olisi. Kyllä nuo suurimmat ongelmat ihmisillä on ihan jokaisella, ei mitenkään erityisesti näillä aspergereilla.

välillä on varmasti rankkaa, niin silti tuo on enemmän mielestäni rikkaus! Varsinkin sitten kun lapsi itse tajuaa olevansa erilainen, hänellä on hyvä olla vanhempien, sisarusten ja sukulaisten lisäksi jotain vertaistukea. Kannattaa ottaa yhteyttä noihin tukiryhmiin yms. heille järjestetään aika paljon erilaisia tapahtumia ja leirejä, yleensä ne ovat tuettuja ja ainahan noihin voi hakea rahallista apua kelalta, kaupungilta, seurakunnasta jne.

Miten häiriintynyt asenne pitää elämää vaikeuttavaa ja jopa koko elämän pilaavaa sairautta rikkautena.=(

samoinhan voisi sanoa niiden ihmisten asenteesta, joilla on vaikka se kehitysvammainen lapsi ja he sanovat sen olevan rikkaus. Ihan samati ns.normaali nuori voi masentua ja syrjäytyä, ei tarvi olla asperger tms. Nimenomaan rikkautena itse sen näen, onhan nämä aspergerit yleensä normaalia ihmistä fiksumpia monessa asiassa. Juuri silloin kun nuori itse tajuaa olevansa erilainen ja kokee siitä ahdistusta, vanhemman pitäisi muuttaa asennettaan ja tukea nuorta. Eipä tuolla sinun asenteellasi apua lapselle/nuorelle ole. Kyllä vanhemman tehtävä on hakea lapselleen apua ja olla tukena, hakea vertaistukea, kuunnella ja ymmärtää. Eikä surkutella sitä, miten on lapsi saanut kamalan elämän ja miten kamalaa on kun on tuo asperger. Ja suurinta tukeahan tarvitaan nimenomaan vanhemmilta. Tunnen useammankin aspergerin, ja kyllä heidän tapauksissa tuo diagnoosi on ollut helpotus ja varmasti hyödyksi. Jokaisella näistä menee nykyään hyvin ja varmasti suurimmaksi osaksi saa kiittää heidän omia vanhempia.

Tarkoitinkin et on vähän epäreilua terveen ihmisen pitää asperger syndroomaa rikkautena kun et voi koskaan tietää miltä se tuntuu et vaikka koko sukusi olisi täynnä niitä.

Siitä on rikkaus kaukana kun vuosikausia kiusataan ja veikkaan ettei se äidin väittämä persoonallisuus ja erityisyys auta siinä vaiheessa kun nuori harkitsee vihaa itseään ja koko maailmaa.

Diagnoosi on hyvä ottaa.

Minä näen, että hänellä on uskomaton mielikuvitus. Vaan kun se mielikuvitus näyttäytyy pelkojen muodossa, lähes päivittäin tulee uusia huolia ja pelkoja lapsen mieleen. Minä näen myös, miten välinpitämätön hän on muiden mielipiteistä. Se voi olla hyväkin asia, mutta jos kouluikäinen ei osaa tippaakaan sosiaalisia sääntöjä, hän on aika nopeasti kiusattu ja syrjitty. Jne.



Ja kyllä, me harjoittelemme näitä asioita jatkuvasti. Mutta jos lapsi kieltäytyy harjoittelemasta, minä en asialle mahda mitään. Hän oppii vain, jos häntä itseään kiinnostaa.

Itse olin pitkässä suhteessa as-ihmisen kanssa ja pidin häntä usein kummallisena, rasittavana, itsekkäänä jne. Vasta kun suhteen loputtua luin Aspergerista (ja näin esim. tuon as-testin), asiat ikään kuin loksahtivat paikoilleen. Tajusin siinä vaiheessa, ettei tuo tyyppi ollut sellainen kuin oli sen takia, että hän olisi tahallaan halunnut olla hankala. Hänessä oli myös paljon hyviä piirteitä, mm. älykkyys ja positiivisessa mielessä myös massasta poikkeavuus.



Itse uskon diagoosien lisäävän ymmärrystä. Omassa lapsuudessani lukihäiriöinen kaverini oli opettajien mukaan tyhmä ja laiska, ADHD-poika villi ja tuhma jne.

Ensinnäkin sen tuntemalla opitte tiettyjä erityisniksejä ongelmiin - as-lapseen tehoaa erilaiset jutut kuin normilapsiin, vaikka lapsi muuten olisi kuinka tuttu tahansa.



Toiseksikin erityislapsi huomaa kyllä itsekin erilaisuutensa, ei se diagnoosi sitä erilaisuutta LUO, ainoastaan nimeää. Monelle lapselle se dg on tullut helpotuksena, kun omille vaikeuksille löytyy selittävä syy, ja huomaa, että hänellä on paljon samanlaisia kohtalontovereita.



Kolmanneksikin erityistukea saa oikeastaan vain diagnoosilla. En huomannut, minkä ikäinen lapsesi on, ap, mutta jos hänelle saa diagnoosin, voit hakea häntä 2-3 lapsen paikalle päiväkotiin, saada jopa ryhmäavustajan. Koulussa voi hakea erityisopetuspäätöstä ja saada tukea joissain aineissa tai pienluokkapaikan. Kelan vammaistukea voi hakea diagnoosilla, samoin terapioita (esim. puheterapiaa, toimintaterapiaa, neuropsykiatrista kuntoutusta jne.)



Tosi on, että monien terapioiden ja tukien saamista on viime vuosina vaikeutettu, mutta ainakin itse olemme saaneet as-lapselle puhe- ja toimintaterapiaa sekä vammaistukea.



Sopeutumisvalmennuskurssille kannattaa ehdottomasti hakea, sinne haetaan Kelan kautta. Sellaiselle pääseminen edellyttää diagnoosia ja diagnosoivalta lääkäriltä kannattaa pyytää suositus sova-kurssista. Hakukaavakkeita löydät Kelan nettisivuilta. Aiemmin sovalle pääsyyn tarvittiin korotetun vammaistuen päätös, mutta ainakaan meiltä sellaista ei vaadittu.



Kannattaa pyytää lähete tutkimuksiin. Diagnosointi tapahtuu keskussairaalatasolla, hiukan sairaalapiiristä riippuen lastenneurologisella tai -psykiatrisella osastolla. Me asumme stadissa, ja lapsi diagnosoitiin Lastenklinikalla autismiyksikössä. Tutkimuspolku etenee niin, että neuvolasta lastenpsykologi ja omalääkäri tutkivat tarpeen, antavat lähetteen keskussairaalaan, jossa neurologi tai lastenpsykiatri arvioi tutkimustarpeen ja panee jonoon osastolle. Tutkimus tehdään yleensä 1-3 viikon osastojaksolla, jonka aikana lapsen tutkivat lääkäri, neurologi, psykiatri, toiminta- ja puheterapeutti. Lapselle tehdään kromosomitutkimus, unitutkimus.



Osastojaksolla lapsi ainakin täällä Lastenklinikalla tulee osastolle kotoa aamulla ja lähtee ip klo 16 aikoihin kotiin. Hän tekee tehtäviä omahoitajan kanssa, leikkii yms. ja hoitaja tarkkailee hommien sujumista. Vanhemmat haastatellaan myös tarkoin.



Tutkimukset ovat siten tarkat, ja muiden sairauksien poissulkeminen kuuluu olennaisesti asiaan. Joku netin pikatesti on siten vain hyvin neuvoa-antava.



Ainakin meidän lapsemme tykkäsi osastojaksosta. Siellä oli mukavaa, kuin päiväkodissa - mutta sai kivan hoitajan jakamattoman huomion ja tehdä kivoja tehtäviä.



Tsemppiä. Tule ihmeessä aspalsta.net:iin, kaikki siellä ovat olleet asian kanssa ensikertalaisia joskun.

[quote author="Vierailija" time="10.02.2013 klo 15:58"]

Ensinnäkin sen tuntemalla opitte tiettyjä erityisniksejä ongelmiin - as-lapseen tehoaa erilaiset jutut kuin normilapsiin, vaikka lapsi muuten olisi kuinka tuttu tahansa.

Toiseksikin erityislapsi huomaa kyllä itsekin erilaisuutensa, ei se diagnoosi sitä erilaisuutta LUO, ainoastaan nimeää. Monelle lapselle se dg on tullut helpotuksena, kun omille vaikeuksille löytyy selittävä syy, ja huomaa, että hänellä on paljon samanlaisia kohtalontovereita.

Kolmanneksikin erityistukea saa oikeastaan vain diagnoosilla. En huomannut, minkä ikäinen lapsesi on, ap, mutta jos hänelle saa diagnoosin, voit hakea häntä 2-3 lapsen paikalle päiväkotiin, saada jopa ryhmäavustajan. Koulussa voi hakea erityisopetuspäätöstä ja saada tukea joissain aineissa tai pienluokkapaikan. Kelan vammaistukea voi hakea diagnoosilla, samoin terapioita (esim. puheterapiaa, toimintaterapiaa, neuropsykiatrista kuntoutusta jne.)

Tosi on, että monien terapioiden ja tukien saamista on viime vuosina vaikeutettu, mutta ainakin itse olemme saaneet as-lapselle puhe- ja toimintaterapiaa sekä vammaistukea.

Sopeutumisvalmennuskurssille kannattaa ehdottomasti hakea, sinne haetaan Kelan kautta. Sellaiselle pääseminen edellyttää diagnoosia ja diagnosoivalta lääkäriltä kannattaa pyytää suositus sova-kurssista. Hakukaavakkeita löydät Kelan nettisivuilta. Aiemmin sovalle pääsyyn tarvittiin korotetun vammaistuen päätös, mutta ainakaan meiltä sellaista ei vaadittu.

Kannattaa pyytää lähete tutkimuksiin. Diagnosointi tapahtuu keskussairaalatasolla, hiukan sairaalapiiristä riippuen lastenneurologisella tai -psykiatrisella osastolla. Me asumme stadissa, ja lapsi diagnosoitiin Lastenklinikalla autismiyksikössä. Tutkimuspolku etenee niin, että neuvolasta lastenpsykologi ja omalääkäri tutkivat tarpeen, antavat lähetteen keskussairaalaan, jossa neurologi tai lastenpsykiatri arvioi tutkimustarpeen ja panee jonoon osastolle. Tutkimus tehdään yleensä 1-3 viikon osastojaksolla, jonka aikana lapsen tutkivat lääkäri, neurologi, psykiatri, toiminta- ja puheterapeutti. Lapselle tehdään kromosomitutkimus, unitutkimus.

Osastojaksolla lapsi ainakin täällä Lastenklinikalla tulee osastolle kotoa aamulla ja lähtee ip klo 16 aikoihin kotiin. Hän tekee tehtäviä omahoitajan kanssa, leikkii yms. ja hoitaja tarkkailee hommien sujumista. Vanhemmat haastatellaan myös tarkoin.

Tutkimukset ovat siten tarkat, ja muiden sairauksien poissulkeminen kuuluu olennaisesti asiaan. Joku netin pikatesti on siten vain hyvin neuvoa-antava.

Ainakin meidän lapsemme tykkäsi osastojaksosta. Siellä oli mukavaa, kuin päiväkodissa - mutta sai kivan hoitajan jakamattoman huomion ja tehdä kivoja tehtäviä.

Tsemppiä. Tule ihmeessä aspalsta.net:iin, kaikki siellä ovat olleet asian kanssa ensikertalaisia joskun.

[/quote]onpa kattavat tutkimukset! Ei meille tehty tuollaia, jotain kong. testejä ja kyselykaavake (pitkä) vanhemmille. Lääkäri sanoi "asperger-piirteitä, mutta diagnoosia ei ole tarvetta asettaa... muistaakseni emme sitä kovin vanhasti haluttukaan.

Hyvinhän tähän on vastattu jo. Diagnoosi pitää olla, JOS tarvitsee terapioita tai tukea kouluun. Muuten sitä ei tarvita.

Diagnoosilla ei ole väliä, tärkeintä on, että on joku. Esim. meidän lapsella on hyvin selvästi yksi autismin kirjoon kuuluva oireyhtymä, ei Asperger, eikä hän ole saanut sitä diagnoosia. Muutama keskeinen oire on diagnoosilistalla ja niillä on saatu tarvittava tuki (toimintaterapia ja erityisopetuspäätös).

Diagnoosi meille annettiin Lastenlinnan poliklinikalla. Ensin suljettiin ADHD pois kirjallisella Viivi-kyselyllä, sillä neuvolalääkäri epäili sitä lähetteessään (ei kai tunnistanut sitä oikeaa vaivaa, vaikka luettelin kaikki oireet). Sitten annettiin Asperger-testi, ei tulosta siinäkään. Osastolla olimme myöhemmin 3 päivää missä tehtiin koulua silmällä pitäen kouluvalmiustestit ja tavattiin toimintaterapeutti moneen otteeseen.

[quote author="Vierailija" time="02.05.2013 klo 14:24"]

[quote author="Vierailija" time="10.02.2013 klo 15:58"]

Ensinnäkin sen tuntemalla opitte tiettyjä erityisniksejä ongelmiin - as-lapseen tehoaa erilaiset jutut kuin normilapsiin, vaikka lapsi muuten olisi kuinka tuttu tahansa.

Toiseksikin erityislapsi huomaa kyllä itsekin erilaisuutensa, ei se diagnoosi sitä erilaisuutta LUO, ainoastaan nimeää. Monelle lapselle se dg on tullut helpotuksena, kun omille vaikeuksille löytyy selittävä syy, ja huomaa, että hänellä on paljon samanlaisia kohtalontovereita.

Kolmanneksikin erityistukea saa oikeastaan vain diagnoosilla. En huomannut, minkä ikäinen lapsesi on, ap, mutta jos hänelle saa diagnoosin, voit hakea häntä 2-3 lapsen paikalle päiväkotiin, saada jopa ryhmäavustajan. Koulussa voi hakea erityisopetuspäätöstä ja saada tukea joissain aineissa tai pienluokkapaikan. Kelan vammaistukea voi hakea diagnoosilla, samoin terapioita (esim. puheterapiaa, toimintaterapiaa, neuropsykiatrista kuntoutusta jne.)

Tosi on, että monien terapioiden ja tukien saamista on viime vuosina vaikeutettu, mutta ainakin itse olemme saaneet as-lapselle puhe- ja toimintaterapiaa sekä vammaistukea.

Sopeutumisvalmennuskurssille kannattaa ehdottomasti hakea, sinne haetaan Kelan kautta. Sellaiselle pääseminen edellyttää diagnoosia ja diagnosoivalta lääkäriltä kannattaa pyytää suositus sova-kurssista. Hakukaavakkeita löydät Kelan nettisivuilta. Aiemmin sovalle pääsyyn tarvittiin korotetun vammaistuen päätös, mutta ainakaan meiltä sellaista ei vaadittu.

Kannattaa pyytää lähete tutkimuksiin. Diagnosointi tapahtuu keskussairaalatasolla, hiukan sairaalapiiristä riippuen lastenneurologisella tai -psykiatrisella osastolla. Me asumme stadissa, ja lapsi diagnosoitiin Lastenklinikalla autismiyksikössä. Tutkimuspolku etenee niin, että neuvolasta lastenpsykologi ja omalääkäri tutkivat tarpeen, antavat lähetteen keskussairaalaan, jossa neurologi tai lastenpsykiatri arvioi tutkimustarpeen ja panee jonoon osastolle. Tutkimus tehdään yleensä 1-3 viikon osastojaksolla, jonka aikana lapsen tutkivat lääkäri, neurologi, psykiatri, toiminta- ja puheterapeutti. Lapselle tehdään kromosomitutkimus, unitutkimus.

Osastojaksolla lapsi ainakin täällä Lastenklinikalla tulee osastolle kotoa aamulla ja lähtee ip klo 16 aikoihin kotiin. Hän tekee tehtäviä omahoitajan kanssa, leikkii yms. ja hoitaja tarkkailee hommien sujumista. Vanhemmat haastatellaan myös tarkoin.

Tutkimukset ovat siten tarkat, ja muiden sairauksien poissulkeminen kuuluu olennaisesti asiaan. Joku netin pikatesti on siten vain hyvin neuvoa-antava.

Ainakin meidän lapsemme tykkäsi osastojaksosta. Siellä oli mukavaa, kuin päiväkodissa - mutta sai kivan hoitajan jakamattoman huomion ja tehdä kivoja tehtäviä.

Tsemppiä. Tule ihmeessä aspalsta.net:iin, kaikki siellä ovat olleet asian kanssa ensikertalaisia joskun.

[/quote]onpa kattavat tutkimukset! Ei meille tehty tuollaia, jotain kong. testejä ja kyselykaavake (pitkä) vanhemmille. Lääkäri sanoi "asperger-piirteitä, mutta diagnoosia ei ole tarvetta asettaa... muistaakseni emme sitä kovin vanhasti haluttukaan.

[/quote]

No, kuten itsekin sanoit, teille ei annettu diagnoosia, eikä sellaista tuollaisten vanhempien kyselykaavakkeiden tms. perusteella voi tehdäkään. Eli kyse teillä oli tavallaan esiarvioinnista ennen varsinaisia tutkimuksia. Lääkäri tuli tulokseen, ettei teidän lapsellanne varmastikaan ylity dg-kynnys, joten säästi ikäänkuin yhteiskunnan varoja (1-3 viikon osastotutkimukset maksavat valtavasti)

-19-

Minun elämäni oli vähällä pilata Asperger-diagnoosi. Sen myötä niin vanhempani, opettajat kuin osin minä itsekin aloimme pitää minua vajaakykyisenä, sellaisena joka ei oikein pärjää. Eniten asiaa murehdin minä itse ja pelkäsin valtavasti etten tule pärjäämään elämässä mitenkään. Ja kaikki vaikeudet, yksinkertaisestä läksyjen osaamattomuudesta ujostuttamiseen alkaen, tulkitsin oireiksi aspergerista ja merkiksi että olen kelvoton, pärjäämätön.

Onneksi elämässäni kävi hassu juttu, höyrähdin nimittäin helluntaiuskoon teininä, ja uskoin erään rukouskokouksen jälkeen parantuneeni aspergerista. Siitä sain itsevarmuutta ja vähitellen alkoikin koulu ja muukin elämä sujua. Haasteita oli vieläkin, mutta en enää ajatellut että ne johtuu siitä että mä vaan olen "vähän vajaa" vaan ajattelin että niitä on kaikilla ja ne kuuluu voittaa. Minä hankin lopulta akateemisen koulutuksen ja olen menestynyt hyvin elämässäni ja työssäni. Tätä en olisi ikinä saavuttanut  jos olisin uskonut edelleen että olen asperger. Nykyisin en usko uskovaisaikanani mitenkään ihmeparantuneeni, vaan uskon että usko paranemiseen vaan vapautti minut itse itselleni luomistani kahleista, en osaa, en pysty, en voi uskomuksista.

31, ihminen voi alisuoriutua tai syrjäytyä monesta eri syystä. Sinulle on annettu diagnoosi aikana, jolloin asperger oli mitä ilmeisimmin aika uusi diagnoosi, sitähän on alettu diagnosoida vasta 1980-luvulla ja sinä olet jo aikuinen.

Mutta on tosiaan aika tärkeää, että lapselta ei ala diagnoosin takia sulkea ovia VARMUUDEN VUOKSI. Sova-kurssilla yksi lastenpsykiatri fiksusti muistutti: varokaa, millaisia unelmia unelmoitte lapsillenne, että ette ajattele liian "pieniä" unelmia, koska sellainen alkaa pian vaikuttaa siihen, miten suhtaudutte lapsenne kykyihin ja mahdollisuuksiin ja siihen, millaisia mahdollisuuksia heille tarjoatte.

Siihen ei tosin vaikuta pelkästään diagnoosi. Voi olla, että paljon tehokkaammin lapsen itsetunnon ja muiden suhtautumisen rapauttaa se, jos lapsen erityisyys EI ole tiedossa, vaan häntä aletaan vain pitää "tyhmänä" tai "friikkinä".

Aspergereilla on monia erityislahjakkuuksia, hyvä muisti, erinomainen havainnointikyky, avaruudellinen hahmotus, moni on matemaattisesti lahjakas jne. Sen sijaan heidän ulosantinsa voi olla kankeaa ja kömpelöä, heidän maneereitaan vierastetaan, sosiaalista kömpelyyttään pidetään tyhmyyden merkkinä... joten jos ei tiedetä, että se sosiaalinen "pökkelömäisyys" on aspergerien sosiaalisten taitojen puutetta, eikä merkki esim. kehitysvammaisuudesta, eikös se oikeastaan lisää paljon HERKEMMIN alisuoriutumisen riskiä..?

-19-