Aikuinen mies kaipaa lasta

Heräsin näin kolmikymppisenä näkemään lapset ihastuttavina ja vihastuttavina olentoina, kun he aiemmin olivat lähinnä merkityksettömiä. Heidän kauttansa saan kosketukseen aitoihin tunteisiin, sellaisiin joihin en aikuisten parissa saa yhteyttä. Saan olla oma itseni ja tuntuu ihastuttavalta saada jonkun viisivuotiaan villikissan luottamus osakseen.



Omaa lasta en silti halua sillä elämäntilanteeni ei mahdollista niin isoa muutosta ja vastuuta. Lisäksi pelkäisin, että huonolla tuurilla oma lapseni ei olisikaan sellainen, johon saisin syvällistä yhteyttä - ovathan kaikki ihmiset yksilöitä. Tiedän että voisin naapurin tyttöä, ihanaa nelivuotiasta, rakastaa kuin omaa lastani, ja pahoin pelkään tunteideni olevan liian valikoivia. Etsin lapsista ratkaisua omiin ongelmiini, kadonneisiin tunneyhteyksiin, menneisyyteni murheisiin ja pilattuun lapsuuteeni.



Miksi tämän kerron? Koska tulipahan mieleen. Olenko outo? Raavas mies lähes itkee lapsen edessä kun ymmärtää hänessä olevan elämän ihmeellisyyden.