Lue keskustelun säännöt.
Mies uraohjus, äiti nääntyy kotiin
07.12.2005 |
Onko kenelläkään muulla äidillä samanlaista? Meillä mies paahtaa töissä, etenee ja menestyy. Ei juurikaan sano työmenoihin ei, iltamenoja on useita viikossa, lisäksi työmatkoja yms. Lähtee töihin heti seitsemän jälkeen ja on kotona vasta aikaisintaan puoli kuusi illalla. Työpäivinä on aamusta asti täysin uppoutunut työhön ja työasioihin niin, ettei hänen kanssaan saa enää mitään kontaktia.
Minä olen lasten kanssa kotona, kylläkin ihan omasta tahdostani, koska haluan olla heidän kanssaan ja antaa heille mahdollisuuden kasvaa kotioloissa. Olen luopunut hyvistä mahdollisuuksista urallani. Toivoisin, että mieskin kokisi perheemme niin tärkeäksi, että tulisi joskus edes aikaisin töistä kotiin tai asettaisi meidät jonkun työmenon edelle. Mutta työmenot menevät aina meidän edellemme. Mies ei edes pitänyt kaikkia isyyslomiaan nuorimman lapsemme synnyttyä, selityksiä oli monenlaisia. Syksylle suunnitellusta perhelomasta ei tullut mitään, koska mies vain vaikeni asian kuoliaaksi ja lupasi aina selvittää vapaamahdollisuutensa, mutta ei tehnyt mitään ennen kuin oli jo liian myöhäistä eikä lomailusta enää tullut mitään. Kun olin ennen nuorimmaisen syntymää töissä, mies sentään pääsi hakemaan tätä päivähoidosta. Nyt ei pääse koskaan kotiin niin, että teoriassa ehtisi päiväkodille ennen sen sulkeutumista. Töitä kuulemma on niin paljon, että ei voi millään lopettaa tai lähteä aikaisemmin. Ja tiedän että niitä on, ja mieheni menestyy työssään, ja olen siitä ylpeä, sillä hän saa toteuttaa kunnianhimoaan.
Rakastan lapsiamme ja miestäni, mutta minusta tämä tuntuu todella pahalta. Miehen työ sanelee meillä käytännössä kaiken, ja työstä tultuaan mies antaa lähes kaiken huomionsa lapsille. Lisäksi arjen kuviot vievät meiltä iltaisin ajan ja energian, ja lasten mentyä nukkumaan nuokumme vielä hetken hereillä. Mutta mitään yhteistä aikaa meillä ei ole, eikä miehellä tunnu olevan siihen juuri mitään mielenkiintoakaan. Hän puhuukin lähinnä työstään ja lapsista. Minä en pääse juuri koskaan mihinkään. Tai pääsisin, jos vain menisin, mutta sitten menettäisin ne vähätkin yhteiset hetket, joita olemme perheenä kotona.
Kun yritän ottaa tätä puheeksi, mies vain kimpaantuu ja hermostuu. Vaadin kuulemma liikaa ja hän stressaantuu ja kokee ettei mitenkään voi täyttää odotuksiani. Hän ei tee läheskään pisintä päivää työpaikallaan eikä kuulemma voi lusmuilla työssään. Minä kaipaisin häneltä läsnäoloa ja minunkin huomioimistani, sitä että minäkin olisin hänen puolisonaan tärkeä. Tällä hetkellä minun roolini tuntuu olevan hoitaa hänen lapsiaan kotona ja antaa samalla hänelle mahdollisuus luoda mahtavaa uraansa. Hän ei mitenkään osoita arvostavansa sitä, että olen kotona, vaan saattaa jopa naljailla ikävästi siitä, että kuka tuo rahat perheeseen.
En tiedä, mitä tässä tekisi. Jos en tee mitään, en ajattele asiaa ja esitän tyytyväistä, voimme perustyytyväisen oloista elämää. Jos taas vaadin miestäni löysäämään töissä, teen häntä kohtaan väärin enkä halua sitäkään, koska tiedän, miten kovasti hän on tehnyt töitä ja miten kunnianhimoinen hän on. Mutta tämä tuntuu niin väärältä minua itseäni kohtaan, eikä vähiten siksi, että en usko että mies itse suostuisi tällaiseen elämään kovin pitkäksi aikaa (siis niin, että minä loisin uraa, paahtaisin illat töitä ja ravintolaillallisia ja mies saisi hoitaa kodin ja lohduttaa ikävöiviä lapsia päivä toisensa perään).
Onkohan täällä ketään kohtalotovereita? Tätä on niin vaikea edes kirjoittaa auki, kun raskaita asioita tuntuu olevan todella paljon ja päällekkäin.
Kommentit (27)
Kolmen pienen lapsen hoito ja 12h työpäiviä tekevän miehen " yhteensovittaminen" vei voimat totaalisesti. Sain kodinhoitoapua ja kävin juttelemassa 10kertaa psykologilla. Ja pääsin taas jaloilleni. Myös miehessäni tuli muutos. Nyt hän jakaa perheen hoidon hieman tasavertaisemmin. Työtä hän tietysti tekee, mutta kohtuudella ja nyt hän on myös järjestänyt kahdenkeskistä aikaa jotta saadaan olla ilman lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin pitäkää puolenne niistä ansioista. Mitäs iloa siitä on jos esim. ylitöiden ja matkojen rahoilla ei osteta aikaa ja ' luksusta' perheelle. Ylityöt on aikaa pois perheeltä, joten ne rahat suoraan siivoojalle, pesulaan (sinne vaan lakanat, pyyhkeet, pöytäliinat), ompelijalle, joulu herkut miehen työmaa ruokalasta, lapsenvahti vanhempien yhteiselle illalle.
Ottakaa tavaksi kerran kuussa lähteä yhdessä kahdestaan jonnekin. Joka kuukausi toinen suunnittelee sen. Jos mies jaksa tehdä mitään, tilaa hotellista huone ammeella. Ota sinä kirja (tai lukemattomat naisten lehdet) mukaan, saippua kuplat ja kaikki mahdolliset kauneudenhoito tökötit mitä et arjessa kerkiä kokeilemaan. Pullo kuohuvaa + lasit mukaan. Miehelle pari pulloa olutta. Nauti sinä kylvystä ja mies telkkarista ja nukkumisesta. Äläkä sanallakaan valita! Ei hän montaa kertaa viitsi hotellihuoneessa nukkua!!
Isäni oli samanlainen. Riski siitä, että mies ei ikinä muutu on todellinen. Aina tulee parempi projekti, ja sitten sattuukin jotain ikävää joka pysäyttää koko miehen. Sitä hetkeä ei välttämättä tule edes vuosikymmenten jälkeen, jolloin olisi aikaa parisuhteelle. Näin kävi meille ja jäljelle jäi tosi katkera äitini. Eli puolensa on pidettävä. Kaikki turhat kissanristiäiset jätettävä väliin. Perheelle varattava lomamatkat etukäteen, tarpeeksi kauaksi, mihin ei kännykkä häiritse koko ajan.
Meilläkin oli samankaltainen tilanne. Mies vaan on tehnyt uraa jo aikalailla. Hän itse kyllästyi ja sanoi, että ei enää saa mitään uutta. Kaikki palverit ja kehitysjutut on jo nähnyt. Reissuja ja kissanristiäisi ollut riittävästi. Tarpeeksi monet juhlapyhät töissä. Hommista maksettava lisäraha ei enää merkinnyt. Hän osti itselleen yrityksen, jossa saa kohtuullista elantoa. Mutta työmäärä ja tahti on itsensä määrättävissä. Välillä on tiukkoja kausia, mutta sitten on taas aikaa olla perheen kanssa. Ilta- ja viikonloppumenoja ei ole.
Kuulostaa todella rankalta tilanteelta. Kyllä miehen olisi vain herättävä ennen kuin on liian myöhäistä. Kohta sinä et enää jaksa tai sitten mies huomaa, että lapset ovat etääntyneet hänestä, että hän on heille vieras ihminen. Monelle miehelle käy niin.
olen ajatellut, että jos mies ei osallistu lainkaan kotitöihin esim. työnsä vuoksi ja rahaa on, hän korvaa työpanoksensa sitten rahalle eli palkkaan siivoajan..
MInusta tuollainen 70/30 työnjako kotitöissä on ok, vaikka vaimo olisi kotona lasten kanssa.. Nytkin olen työelämässä ja silti hoidan suuren osan kotitöistä aamulla ennen kuin vien hoitoon ja illalla hoidon & työn jälkeen.
Ymmärrän sinua oikein hyvin, älä siis käsitä väärin. Olisin erittäin tyytyväinen, jos mies tienaisi paljon rahaa. Oma mieheni meinaa kuluttaa minut loppuun sillä, että joka työpaikka on aina menossa " jalkojen alta" . Nyt jo kahdeksas vuosi menossa ja aina yhtä huono tuuri työpaikkojen suhteen palkkausta myöten. Paljon töitä, huono palkka ja mies on vielä pihi. Paras veto yhteiselomme aikana on se, kun pyysin joskus (tästä on n. 6v aikaa) ostamaan lamppuja lamppuihin, kun olivat palaneet, mies siihen: " en kai minä nyt niitä omilla rahoillani mene ostamaan." *huoks*
Henkinen yksinhuoltajuus on raskasta, tässä asiassa ymmärrän sinua niin hyvin. Minun on ollut vielä pakko viedä mol. lapset päiväkotiin alle vuoden ikäisenä, koska meillä mies ei ole koskaan suostunut maksamaan mistään ylimääräistä, siis minun on aina maksettava kaikesta puolet. Lisäksi kuluttavaa on se, että kaikki lasten asiat, neuvolat, palaverit, lääkärit jne. ovat minun vastuullani, samoin siivous, ruuanlaitto, kaupassa käynnit, lasten viemiset ja hakemiset (mies hakee n. kerran viikossa). Lasten harrastukset, asioiden opettelu ja organisointi on minun vastuullani. Koska meillä molemmilla on erittäin kuluttava työ, toisen on pakko jaksaa ja minähän se olen. Haaveissa olisi kolmas lapsi, jonka kanssa voisi olla 3 vuotta kotona, sillä huomaan, jos saan viikon levätä kotona, jaksan pitää kämpänkin suht siistinä, harmi, että tuota lepoa ei saa. No en todella tekisi enää yhtään lasta oman kaltaisen miehen kanssa. Ei hän paha ole, ei vain ole innostunut antamaan aikaansa lapsille, kuin silloi kun on pakko=kun minä olen töissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja valitettavasti sinä et voi miehesi arvomaailmaa muuttaa, jos hänelle työ on tärkeämpää kuin perhe. Onko ongelma ollut näkyvissä jo ennen lapsia? Monesti on, mutta naiset ajattelevat, että kyllä se siitä muuttuu, mutta todella harvoin niin oikeasti käy. Itselläni on kyllä hyväpalkkainen ja työssään menestynyt mies, mutta hän on aikanaan tehnyt päätöksen, että ylityöt ovat poikkeus, eivät sääntö ja vapaa-aika (ja nyt perhe) ovat hänelle tärkeämpiä. Hän on esimerkiksi hakeutunut tehtäviin, joissa tulee matkapäiviä aiempaa vähemmän, eli korkeintaan 1 kuukaudessa. Kyllä työssä voi siis menestyä ilman, että uhraa sille koko elämänsä. Eikö miehesi osaa delegoida tai kieltäytyä joskus projekteista? Vai ajatteleeko hän, että jos hän joskus sanoo ei, niin hänen uransa katkeaa?
että sitten naiselle lisäksi se työstressi ja kaikki lapsi-
ja kotijutut. Riippuu tietysti työstä. Jos nainen pystyy
tekemään esim. 30 tunnin työviikkoa, niin sitten ehkä
menee, että hänen kontollaan kaikki hoitoonviennit- ja haut,
ja kaupassakäynnit. Ja jos rahaa tulee perheeseen niin,
että voidaan palkata viikkosiivooja.
Silti on tosi rankkaa ja kuluttavaa, jos on aina henkisesti
yksin vastuussa koti- ja lapsijutuista, vaikka toinen sen
pienen hetken oliskin fyysisesti kotona.
Vaikea ongelma. Miehen pitäisi oppia irrottautumaan henkisesti
niistä duunijutuistaan silloin kun on kotona. Ja oppia, että
lapsiperheessä kotonakin on liki aina jotain tekemistä.
Tuohon työpäivän pituuteen voi oikeasti olla vaikea löytää
ratkaisua ellei miehesi halua vaihtaa kokonaan alaa. Monet
alat on nykyään sellaisia, että niissä odotetaan pitkää päivää,
jos haluaa edetä. Monesti se ei edes ole niistä työsuorituksista
kiinni, työt voitaisiin ehkä tehdä lähes normityöajan puitteissa,
jos palavereja jne. organisoitaisiin paremmin. Mutta työkulttuuri
on vaan sellanen, että " hyvät ja etenemiskelpoiset" on siellä
töissä pitkää päivää, joskus lähinnä vaan naamaa näyttämässä.
Jos miehesi työpaikka on tuollainen ja hän haluaa siellä edetä,
niin silloin pelataan sen työpaikan pelisäännöillä. Yksilön on vaikea
työpaikan kulttuuria ruveta muuttamaan.
Koeta ap miettiä, mistä saisit apua omaan jaksamiseesi. Olisiko teillä
rahaa palkata kerran viikossa ihan säännöllisesti lapsenvahti muutamaksi tunniksi? Mitä kotihommia teillä olisi varaa teettää
ulkopuolisilla? Jos haluat avioliittonne jatkuvan, ei kannata jäädä
ns. " tuleen makaamaan" eli jatkaa samalla linjalla ja odottaa miehen
muuttuvan. Koeta muuttaa omaa arkeasi niissä puitteissa, joissa
se on mahdollista eli em. asioissa.
Itse menin naimisiin uramiehen kanssa - hänen älykkyytensä, dynaamisuutensa ja kunnianhimo - olivat jo silloin iso osa hänen persoonansa, johon rakastuin. Perhe-elämässä nuo ominaisuudet eivät aina ole ihanteellisia ja meillä on ollut vaikeitakin vuosia, just noiden asioiden takia, joista ap kirjoitti. Mutta pikku hiljaa on päästy eteenpäin.
Minä olen oppinut helpottamaan omaa kotityötaakkaani ja hyväksynyt,
että mieheni panos on vähäinen. Toisaalta mieheni on oppinut olemaan
henkisesti läsnä minulle ja lapsille, niinä hetkinä kun on kotona.
Minua on auttanut myös se, että olen ajatellut elämää eteenpäin.
Mieheni ei ehkä ole ideaalikumppani tähän pikkulapsitouhuun, mutta
ihan äärettömän mielenkiintoinen ihminen kaiken kaikkiaan. Jos ei
kuolo korjaa ennen aikojaan, meillä on monta onnellista vuosikymmentä edessä. Kun tämä pikkulapsiaika on kuitenkin aika
lyhyt - tietysti lapsilukumäärästä riippuu, mutta jos on about normi 2-3 vekaraa.