Lue keskustelun säännöt.
Mies uraohjus, äiti nääntyy kotiin
07.12.2005 |
Onko kenelläkään muulla äidillä samanlaista? Meillä mies paahtaa töissä, etenee ja menestyy. Ei juurikaan sano työmenoihin ei, iltamenoja on useita viikossa, lisäksi työmatkoja yms. Lähtee töihin heti seitsemän jälkeen ja on kotona vasta aikaisintaan puoli kuusi illalla. Työpäivinä on aamusta asti täysin uppoutunut työhön ja työasioihin niin, ettei hänen kanssaan saa enää mitään kontaktia.
Minä olen lasten kanssa kotona, kylläkin ihan omasta tahdostani, koska haluan olla heidän kanssaan ja antaa heille mahdollisuuden kasvaa kotioloissa. Olen luopunut hyvistä mahdollisuuksista urallani. Toivoisin, että mieskin kokisi perheemme niin tärkeäksi, että tulisi joskus edes aikaisin töistä kotiin tai asettaisi meidät jonkun työmenon edelle. Mutta työmenot menevät aina meidän edellemme. Mies ei edes pitänyt kaikkia isyyslomiaan nuorimman lapsemme synnyttyä, selityksiä oli monenlaisia. Syksylle suunnitellusta perhelomasta ei tullut mitään, koska mies vain vaikeni asian kuoliaaksi ja lupasi aina selvittää vapaamahdollisuutensa, mutta ei tehnyt mitään ennen kuin oli jo liian myöhäistä eikä lomailusta enää tullut mitään. Kun olin ennen nuorimmaisen syntymää töissä, mies sentään pääsi hakemaan tätä päivähoidosta. Nyt ei pääse koskaan kotiin niin, että teoriassa ehtisi päiväkodille ennen sen sulkeutumista. Töitä kuulemma on niin paljon, että ei voi millään lopettaa tai lähteä aikaisemmin. Ja tiedän että niitä on, ja mieheni menestyy työssään, ja olen siitä ylpeä, sillä hän saa toteuttaa kunnianhimoaan.
Rakastan lapsiamme ja miestäni, mutta minusta tämä tuntuu todella pahalta. Miehen työ sanelee meillä käytännössä kaiken, ja työstä tultuaan mies antaa lähes kaiken huomionsa lapsille. Lisäksi arjen kuviot vievät meiltä iltaisin ajan ja energian, ja lasten mentyä nukkumaan nuokumme vielä hetken hereillä. Mutta mitään yhteistä aikaa meillä ei ole, eikä miehellä tunnu olevan siihen juuri mitään mielenkiintoakaan. Hän puhuukin lähinnä työstään ja lapsista. Minä en pääse juuri koskaan mihinkään. Tai pääsisin, jos vain menisin, mutta sitten menettäisin ne vähätkin yhteiset hetket, joita olemme perheenä kotona.
Kun yritän ottaa tätä puheeksi, mies vain kimpaantuu ja hermostuu. Vaadin kuulemma liikaa ja hän stressaantuu ja kokee ettei mitenkään voi täyttää odotuksiani. Hän ei tee läheskään pisintä päivää työpaikallaan eikä kuulemma voi lusmuilla työssään. Minä kaipaisin häneltä läsnäoloa ja minunkin huomioimistani, sitä että minäkin olisin hänen puolisonaan tärkeä. Tällä hetkellä minun roolini tuntuu olevan hoitaa hänen lapsiaan kotona ja antaa samalla hänelle mahdollisuus luoda mahtavaa uraansa. Hän ei mitenkään osoita arvostavansa sitä, että olen kotona, vaan saattaa jopa naljailla ikävästi siitä, että kuka tuo rahat perheeseen.
En tiedä, mitä tässä tekisi. Jos en tee mitään, en ajattele asiaa ja esitän tyytyväistä, voimme perustyytyväisen oloista elämää. Jos taas vaadin miestäni löysäämään töissä, teen häntä kohtaan väärin enkä halua sitäkään, koska tiedän, miten kovasti hän on tehnyt töitä ja miten kunnianhimoinen hän on. Mutta tämä tuntuu niin väärältä minua itseäni kohtaan, eikä vähiten siksi, että en usko että mies itse suostuisi tällaiseen elämään kovin pitkäksi aikaa (siis niin, että minä loisin uraa, paahtaisin illat töitä ja ravintolaillallisia ja mies saisi hoitaa kodin ja lohduttaa ikävöiviä lapsia päivä toisensa perään).
Onkohan täällä ketään kohtalotovereita? Tätä on niin vaikea edes kirjoittaa auki, kun raskaita asioita tuntuu olevan todella paljon ja päällekkäin.
Kommentit (27)
Ei kiinnosta leikkiä, ei laittaa iltapalaa, ei pestähampaita jne. Iltasadun lukee.
Hänellä on minun mielestäni burnout. itse mies ei suostu myöntämään.
Hän vaihtoi jopa työpaikkaa, että ei tarvitsisi matkustaa niin paljon. Tilanne parantui vähän, mutta nyt alkaa lipsua taas pahaan suuntaan...
vaikka näennäisesti hän on enemmän kotona, niin henkisesti hän ei ole läsnä. Ei jaksa tehdä mitään muuta kuin katsoa telkkaria.
Vaikka hakee nyt lapset hoidosta (minä pääsen myöhemmin töistä), niin ei sitten kuitenkaan lasten kanssa kotona touhua mitään...
Ikävä sanoa, mutta monesti todella toivon, että häneltä katkeaisi jalka yms. että hänen olisi pakko pysähtyä. Pakko olla töistä poissa, pakko nukkua ja levätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä mies kyllä osallistuu jonkin verran kotitöihin ja vie lapset aamulla, mutta en varsinaisesti osaa olla siitä kiitollinen, koska mielestäni se on ihan oikein. Sen sijaan priorisoimme hänen uraansa, minulla on vaatimattomampi työ ja pienemmät tulot. Tämä on osittain oma valintani, osittain ehkä pakonkin sanelemaa, mutta tunnen siitä silti katkeruutta ajoittain. En oikein jaksa uskoa, että voisin tehdä " parempaa" uraa sitten, kun lapset ovat isompia. Kilpailu on niin kovaa ja olen armotta jäänyt jälkeen siitä junasta.
Mä en kyllä jaksaisi tuommoista kattoa... Meillä kans mies tällä hetkellä uraohjuksena mutta arvostaa myös aikaa jota perheen kanssa viettää. Pitää silloin tällöin työpäiviä kotona, saa silloin kaikki paperi ja sähköpostiasiat paremminkin tehtyä kuin konttorilla ja 8-16 aika riittää mainiosti silloin. Pitkällehän tuo ajankäyttö on myös miehesi kyvystä/halusta jakaa tehtäviä. Jos hän on sen tyylinen että haluaa pitää kaikki langat itsellään eikä delegoi sen takia tehtäviä muille niin kyllähän se aikaa vie. Ja tiedoksesi, nykyään ei työpaikalla arvosteta niitä jotka viettävät siellä 12h päivässä, vaan niitä jotka ovat tehokkaita ja joille jää aikaa myös vapaa-ajan viettoon. Tällöin työntekijä on itsekin jaksavampi ja välttyy mitä todennäköisemmin stressiperäisiltä sairauksilta.
Kuulostaa oikeasti (anteeksi jos loukkaan) siltä että miehesi viihtyy paremmin töissä kuin perheen kesken. Oikeasti kukaan ei ole niin korvaamaton ettei edes yhtä lomaviikkoa saisi järjestettyä. Moni mies näyttää yrittävän paeta perhe" velvollisuuksia" vedoten työkiireisiin. Minä kyseenalaistaisin silloin miehen kyvyn hoitaa tehtäviään jos homma tuommoiseksi menee kuin ap:n miehellä on mennyt.
Meillä mies lähtee töihin kuudelta aamulla ja tulee 17-18-välillä takaisin. Sen lisäksi on usein kaikkea pakollista hoidettavaa, joku kaveri tarvii apua jossain, joltain auto hajalla, omaa autoa korjattava tms. Eli päivät ovat yli 12-tuntisia lähes aina minulla.
Kotityöt teen käytännössä yksin, pihatöitä lukuunottamatta. Nytpä sitten olenkin oikaissut siitä mistä aita on matalin. En todellakaan kokkaa joka päivä jotain. Teen ruokia joista riittää pariksi kolmeksikin päiväksi jne. Silti olen ihan väsynyt. 3. lapsi on tulossa, ja raskaus väsyttää entisestään ja päivät senkuin pitenee. Pelottaa, että mitä tapahtuu jos en vain joku kerta enää jaksakaan. Miten käy lasteni, joista mies ei ole oppinut kokonaisvaltaista hoitovastuuta ottamaan. Viikonloppuisin käy sukulainen auttamassa, miehellä on silloinkin usein muuta menoa vaikka ei työtä olekaan. Ei vain jaksa perhe-elämää. Ei muutenkaan ymmärrä mistään lasten ruoka-ajoista tai vastaavista mitään. Syötetään lapsia kun muistetaan ja ihmetellään mitä ne kitisee kun on nälkä. Hermostutaan kun telkasta ei saa ajankohtaisohjelmia katsoa rauhassa jne.
t. eräs kypsynyt kotiäiti
Onneksi nimittäin nykyään työpaikoilla ei vallitse enää se muutamien vuosien takainen IT-kulttuuri, jossa tuntui, että se oli kovin duunari, joka vietti yönsäkin toimistolla.
Jos miehen duuni oikeasti vaatii SÄÄNNÖLLISESTi yli 10 tunnin päiviä, niin sitten mies on joko väärässä firmassa duunissa(organisaatiossa jotain vikaa) tai sitten kyseessä on oma valinta (esim. yrittäjä tai muuten vain pitää työstään).
Vaativa ja hyvin palkattu duuni ei tosiaan tarkoita sitä, että pitäisi koko ajan tehdä valtavia ylitöitä, kuten joku tuossa alussa " informoi" . Toki tietyillä aloilla, kuten asianajopiireissä, ihmiset tekevät kohtuuttomia päiviä koko ajan. Se vain onkin sitten miehen omasta tahdosta kiinni jääkö tällaiseen oravanpyörään vai vaihtaako firmaa, jotta saisi aikaa perheelleen. Miehen on aina helppo vetäytyä sen taakse, että " kun työ vaatii" . Vaatiihan se ajoittain, mutta ei se saa olla jatkuvaa. Hyvä esimerkki oli tuo AP:n mainitsema juttu, ettei mies " ehtinyt" pitää isyyslomaa. Voi voi. Varmaan sieltä duunista sitten antavat 20 vuoden päästä jonkun kunniamerkin, kun sinäkin nyt sitten olit hommissa täällä niin ahkerasti isyyslomasi aikana. Mielestäni se, ettei isyyslomaa pysty pitämään kertoo karua kieltään joko miehestäsi, firmasta tai molemmista.
Toisilla miehillä kestää aikansa tajuta, mitkä asiat ovat oikeasti tärkeimpiä ja toiset eivät sitten edes pidä perhettään duunia tärkeämpänä siten, että se näkyisi käytännön tekemisessä. Toki täytyy sanoa meidän miesten puolustukseksi, että kyllä työelämä pirun vaativaa on, mutta siltikin duunit pitäisi pysytä pääsääntöisesti hoitamaan ns. virka-aikana. Kuten sanottua poikkeuksia on kaikissa esimies/johtotason tehtävissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis työpaikoilla. Teoriassa kyllä, mutta ideaali on työntekijä, joka tekee 12 tuntia päivässä töitä 7,5 tunnin palkalla. Ja nämä on niitä " hyviä tyyppejä" pomojenkin mielestä. Kaikki muu on läpinää. Omassa työssäni näen ja kuulen kaikenlaista ja isot pomot sanoo ihan suoraan, että " 7,5 tunnin päivän ei tarvikaan riittää tavoitteisiin pääsemiseen" . Näin se vaan on.
Ja sitten se, että hyvällä palkalla ei tarvisi tehdä ympäripyöreitä päiviä. Kas kun kaikki nuo uraputkessa olevat tekevät. Jos alat virka-aikoja tuijottamaan, niin löydät itsesi pian uraputken pätkästä.
Sinänsä ap:n perheessä olisi hyvä käydä keskustelu arvomaailmasta. Miksi mies asettaa uran perheen hyvinvoinnin edelle?
Ei ole tarkoitus loukata, mutta nämä ovat kyllä säälittäviä tapauksia: Ei siinä vielä mitään, että mies olisi duunissa pitkään, mutta sitten vielä kaikki muu. Se, että duunin lisäksi kaikki muukin menee perheen edelle on käsittämätöntä. Miksiköhän mies on aikanaan lapsia halunnut, jos oletti, että kaikki jatkuu hänen osaltaan muuttumattomana? Toki pitää pyrkiä siihen, että vanhemmilla omiakin menoja on lasten synnyttyäkin, mutta kyllä ne vain valitettavasti vähentyvät. Jos mies tekee säännöllisesti pitkää työpäivää, on vain hyväksyttävä, ettei muihin omiin juttuihin jää juurikaan aikaa.
Kiinnostaisi muuten tietää, että miten miehesi kommentoi, kun " valitat" asioiden tilaa? Kun kysyt, että eikö kodista ja lapsista huolehtiminen ole yhtienen asia? Kun kysyt, että mitäs ajattelit tehdä lasten kanssa, jos sinulle vaikka sattuisi jotain?
Melkein tekisi mieli sanoa, että säälittää, mutta en sano, koska teillä on kuitenkin asiat vielä hyvin verrattuna moniin muihin. Sen vain kun miehesikin tajuaisi...
Vierailija:
Meillä mies lähtee töihin kuudelta aamulla ja tulee 17-18-välillä takaisin. Sen lisäksi on usein kaikkea pakollista hoidettavaa, joku kaveri tarvii apua jossain, joltain auto hajalla, omaa autoa korjattava tms. Eli päivät ovat yli 12-tuntisia lähes aina minulla.Kotityöt teen käytännössä yksin, pihatöitä lukuunottamatta. Nytpä sitten olenkin oikaissut siitä mistä aita on matalin. En todellakaan kokkaa joka päivä jotain. Teen ruokia joista riittää pariksi kolmeksikin päiväksi jne. Silti olen ihan väsynyt. 3. lapsi on tulossa, ja raskaus väsyttää entisestään ja päivät senkuin pitenee. Pelottaa, että mitä tapahtuu jos en vain joku kerta enää jaksakaan. Miten käy lasteni, joista mies ei ole oppinut kokonaisvaltaista hoitovastuuta ottamaan. Viikonloppuisin käy sukulainen auttamassa, miehellä on silloinkin usein muuta menoa vaikka ei työtä olekaan. Ei vain jaksa perhe-elämää. Ei muutenkaan ymmärrä mistään lasten ruoka-ajoista tai vastaavista mitään. Syötetään lapsia kun muistetaan ja ihmetellään mitä ne kitisee kun on nälkä. Hermostutaan kun telkasta ei saa ajankohtaisohjelmia katsoa rauhassa jne.
t. eräs kypsynyt kotiäiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan mielenkiinnosta: Millä alalla ja missä päin maata työskentelet?
Itse toimin myynnin ja markkinoinnin vaativissa tehtävissä Etelä-Suomessa ja kokemukseni ovat toisenlaisia. Kokemukseni ovat toisenlaisia myös näiden mainitsemiesi " pomojen" suhteen. Hyvä, nykyaikainen pomo arvostaa alaisia, jotka saavat työt tehtyä tehokkaasti ja samalla myös kunnioittavat perheitään. Näin tekee myös pomo itse.
En tarkoita virka-ajalla tietenkään sitä, että joka päivää tehdään 8-16 päiviä. Ei. Joustoa pitää olla ja on. Tarkoitankin sitä, että pääsääntöisesti hommat pitäisi saada hoidettua noin 8:ssa tunnissa. Voi olla, että joskus vaaditaan pidempiä päiviä, mutta sitten pitää olla mahdollista joskus esim. lähteä aikaisemmin hommista.
No, kokemuksesi ympäripyöreistä päivistä ovat toisenlaisia kuin omani. Olisikin edelleen kiinnostavaa tietää millä alalla työskentelet...Fiksu uraohjus on sen verran fiksu, että hänellä on myös muutakin elämää kuin työ ja se näkyy siinä, ettei hän tee jatkuvasti ympäripyöreitä päiviä. Hän on joustava, ja tekee sitten tarvittaessa vaikka kotonaan yöllä hommia, mutta ei ota tätä tavaksi. Hän on myös sen verran fiksu ymmärtääkseen, ettei kynttilää voi polttaa molemmista päistä.
Vierailija:
Siis työpaikoilla. Teoriassa kyllä, mutta ideaali on työntekijä, joka tekee 12 tuntia päivässä töitä 7,5 tunnin palkalla. Ja nämä on niitä " hyviä tyyppejä" pomojenkin mielestä. Kaikki muu on läpinää. Omassa työssäni näen ja kuulen kaikenlaista ja isot pomot sanoo ihan suoraan, että " 7,5 tunnin päivän ei tarvikaan riittää tavoitteisiin pääsemiseen" . Näin se vaan on.Ja sitten se, että hyvällä palkalla ei tarvisi tehdä ympäripyöreitä päiviä. Kas kun kaikki nuo uraputkessa olevat tekevät. Jos alat virka-aikoja tuijottamaan, niin löydät itsesi pian uraputken pätkästä.
Sinänsä ap:n perheessä olisi hyvä käydä keskustelu arvomaailmasta. Miksi mies asettaa uran perheen hyvinvoinnin edelle?
Ja olen täsmälleen samaa mieltä sun kanssa. Itsekin vaativissa tehtävissä työskennellyt, nyt hoitovapaalla (eikä katsota kieroon työpaikalla)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Siis työpaikoilla. Teoriassa kyllä, mutta ideaali on työntekijä, joka tekee 12 tuntia päivässä töitä 7,5 tunnin palkalla. Ja nämä on niitä " hyviä tyyppejä" pomojenkin mielestä. Kaikki muu on läpinää. Omassa työssäni näen ja kuulen kaikenlaista ja isot pomot sanoo ihan suoraan, että " 7,5 tunnin päivän ei tarvikaan riittää tavoitteisiin pääsemiseen" . Näin se vaan on.Ja sitten se, että hyvällä palkalla ei tarvisi tehdä ympäripyöreitä päiviä. Kas kun kaikki nuo uraputkessa olevat tekevät. Jos alat virka-aikoja tuijottamaan, niin löydät itsesi pian uraputken pätkästä.
Sinänsä ap:n perheessä olisi hyvä käydä keskustelu arvomaailmasta. Miksi mies asettaa uran perheen hyvinvoinnin edelle?
Näin se todellakin on. Pehmeät arvot kuuluvat puheissa, mutta todelllisuus on toinen. Kun väkeä on vähän ja töitä paljon, niin kyllä niitä töitä vain joutuu tekemään. Ja se joka tekee eniten, on myös esimiesten mieleen. Kukas muu sitten? Jos jotkut eivät hoida osuuttaan, homma kaatuu esimiesten niskaan, joten totta kai he arvostavat näitä alaisia, jotka hoitavat hommansa tunnollisesti ja raatavat. Palkalla voi sitten yrittää kompensoida, ja valitettavan monen vapaa-aika on myynnissä, kun hinta vain nousee tarpeeksi korkealle. Eikä monissakaan johtotehtävissä tai esim. it-alalla edes seurata ylityötunteja niin, että niistä saisi lisää palkkaa tai lisävapaita. Ne kuuluvat työhön, ja jos ei kelpaa, niin alaa saa vaihtaa. Uusia tulijoita riittää kyllä hyvän palkan ja nimekkäiden työnantajien houkuttelemina. Tämä tuntuu olevan monelle ulkopuoliselle tai johtotehtäviä tuntemattomalle yllätys.
Ja omallakin työpaikallani arvostetuimmat johtajat ovat juuri niitä, jotka roikkuvat paikalla alaistensa kanssa puurtaen ja tehden sitä käytännön työtä. He etenevät jatkossakin, sillä heistä ei löydä mitään negatiivista eikä kukaan voi väittää, etteivät he suoriudu työstään. Kun esimies tekee pisintä päivää, eivät alaisetkaan voi hirveästi laiskotella ja koko ajan on tunne, että oma panos ei riitä.
Joku raja tietysti kaikella ja arvomaailmansa mukaan toimien voi valita toisinkin kuin yrittää tähdätä mahdollisimman korkealle. Meillä käydään tästä jatkuvaa kädenvääntöä ja tasapainoilua, ja kyllä mieskin tämän ongelman tiedostaa. Mutta kun on joskus johonkin tehtävään astunut ja siinä pärjää, niin vaikeahan sitä on luovuttaa ja jättää vain töitä tekemättä. Etenkin, kun on sellaisessa työssä, että ei niitä kukaan muukaan hänen puolestaan tee, eivätkä työt ole delegoitavissa, jos työtä tehdään osaksi omalla persoonalla ja kokemuksesta kertyneellä asiantuntemuksella.
Välillä kyllä tulee mieleen, että mies pakenee meitä töihin, kuten tuossa joku aikaisemmin sanoi. Totta on, että mies pitää työstään valtavasti ja perhe-elämä on varmasti rankkaa rankan työn ohella. Töissä käydessäni huomasin itsekin, että työpäivät olivat kuitenkin " kevyitä" siinä mielessä, että ei tarvinnut koko ajan antaa itsestään ja huolehtia muista. Olen tästäkin miehelleni puhunut, ja hän kyllä ymmärtää näkemykseni vaikka kiistääkin, että tälllaisesta pakenemisesta olisi kyse.
Mutta kieltämättä välillä hän priorisoi asiat toisin kuin mitä väittää eikä ainakaan liiemmin osoita, että lapset (saati sitten minä) olisimme tärkeimpiä hänelle. Sen pitäisi kuitenkin olla itsestäänselvyys, joten jotainhan sekin merkitsee, että asiaa pitää erikseen pohtia.
Tuo viimeinen lauseesi tiivisti mielestäni olennaisen: miksi miehen ura on perheen hyvinvoinnin edellä, miksi perhe ei ole ensimmäisenä? Tätä meillä varmasti pohditaan jatkossakin, sillä kuten sanottu, tästä asiasta käydään jatkuvaa keskustelua. Miehen lienee helpompaa sanoa meille ei kuin työpaikalleen.
Ja edelleen, ymmärrän tässäkin miestäni siinä, että kunnianhimo, lahjakkuus ja työelämän vaatimukset ovat " vaarallisia" ja houkuttelevia. Kasvoin kodissa, jossa vanhemmat elivät työn ehdoilla ja toimivat johtotehtävissä. Olen niitä avainkaulalapsia, jotka kotona odottavat äitiä illalla töistä kotiin ja katsoo, miten äiti ja isä koittavat viikonloput toipua työstressistään. Perhe-elämää elettiin jo tuolloin työn ehdoilla, joten asetelma ei ole minulle sinänsä uusi edes. Itselleni tuo tosin oli sellainen kokemus, että en halua sitä lapsilleni antaa, mutta nyt mies tuntuu olevan samalla suunnalla kuin minun vanhempani aikoinaan. Ja minä istun iltoja ja odotan taas rakasta ihmistä kotiin.
AP
Itse olen it-alalla ja tämä homma ei tosiaankaan ole perheellisiä varten! 8 tuntia ei todellakaan ole tarpeeksi silloin, kun projekti painaa niskaan, ja niin tuntuu olevan ihan koko ajan. Yksinkertaisesti tekijöitä ei ainakaan meillä ole tarpeeksi ja lisäksi on jatkuva kehittymisen ja uuden omaksumisen paine. Työkaverit ovat pääasiassa lapsettomia, joten yritä tässä sitten selittää, että itse on ihan pakko lähteä töistä neljältä, jotta saa lapsen haettua hoidosta.
Töitä tehdään koko ajan ihan äärirajoilla, eikä kukaan saa myöntää, että voimat tai kapasiteetti eivät enää riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän/valitan, että meininki on tuollaista miehesi firmassa ja varmaan vieläkin monessa IT-firmassa. Onneksi itsellä ei ole näistä kokemusta, vaan olen koko " oikean" työurani saanut tehdä duunia yrityksissä, jossa ymmärretään myös pehmeitä arvoja. Huomautan muuten, että nämä kaikki ovat erittäin menestyviä yrityksiä Se on nimittäin kumma juttu, että kun työntekijästä tuntuu, että hänelle tärkeitä asioita, kuten perhettä, ymmärretään, antaa hän kaikkensa firmalle.
Kysynkin edelleen, olisiko miehellesi mahdollista vaihtaa firmaa? Se ei tosiaan ole mitään " luovuttamista" , jos haluaa tehdä duunia inhimillisemmässä työyhteisössä. Kuulostaa suorastaan säälittävältä tuo kuvailemasi ilmapiiri, jossa näitä ympäri vuorokauden painajia arvostetaan.
Itse miehenä ymmärrän miestäsi tavallaan, kun kerran on tuollaiseen duunipaikkaan joutunut/päässyt. Kun hän kerran on pätevä duunissaan, hän varmasti saisi duunia toisistakin firmoista. Kysymys onkin ratkaisevimmin siitä, mitä mies haluaa ja mihin päättää panostaa. PERHEEN ja työn vai TYÖN ja....perheen. Olen täysin vakuuttunut, että uralla voi edetä myös siten, että perhe on tärkeässä roolissa duunarin elämässä.
Kotona oltuaan hän muuttui täysin, meille teki todella hyvää viettää aikaa yhdessä. Mies tutustui lapsiinsa aivan uudella tavalla ja huomasi, kuinka sairasta menoa oli töiden vuoksi suostunut sietämään (puolet kuukaudesta työmatkoilla jne) ja kuinka koko perhe kärsi.
Olen pahoillani, mutta epäilen ettei tuo tuosta muutu, jos teille ei satu jotain yhtä onnekasta käännettä (heh, kerrankin työttömyydestä on iloa!) kuin meille. Mies voi hyvinkin jatkaa entiseen malliin, jos jokin ei pakota havahtumaan... Toivon sinulle voimia, tiedän että tuo on hirveää. Sitä toivoisi, että oma perhe olisi mahdollisimman onnellinen, mutta toinen ajattelee kaikkea muuta. Kun yksi projekti päättyy, alkaa toinen. Ainoa keino on rikkoa oravanpyörä, mutta sitä on vaikea tehdä ilman miehen omaa halua muuttaa nykyisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En taida osata yhtään neuvoa. Itselläkin on vähän tuon suuntainen tilanne. Mies rakentaa oman vaativan työnsä ohella yritystä ja jos se olisi hänestä kiinni, kaikki aika menisi yritysasioiden parissa. Meillä ei ole ihan noin pakkotahtista kuin teillä, mutta kyllä minullakin on sellainen olo, että olisipa hienoa, jos voisi viettää normaalia perhe-elämää. Tai ehkä sellainen elämä mitä kuvittelen ei enää ole normaalia, vaan jotain 70-luvun menoa. Mulla on ollut yksi(!!!!) päivä tämän puolentoista vuoden aikana lapsen syntymän jälkeen, jolloin tuntui siltä että me oltiin oikea perhe eikä yksinhuoltaja ja poikamies. Syötiin aamiaista yhdessä (yleensä mies valvoo viikonloppuyöt yrityshommiensa parissa ja herää joskus aamupäivällä), mies ehdotti ihan itse että voisi mennä lapsen kanssa ulos että saisin siivottua (sekin tosi harvinaista herkkua, yleensä joudun tekemään kaikki kotityöt lapsi jaloissa pyörien). Muutenkin mies oli läsnä eikä ajatukset koko ajan siinä miten nopeimmin pääsisi miettimään jotain liiketoimintasuunnitelmaa. Se oli hieno päivä, olkaa onnellisia te joitten miehet osallistuu ja haluaa olla perheen kanssa!!
Työelämän stressi voi vaativissa tehtävissä olla todella musertava ja kyllä ne pitkät työpäivät väsyttääkin. Toivottavasti miehesi saa hyvää palkkaa? Valitettavasti hyvät ansiot vaativat enemmän kuin virka-ajan.
Mutta kyllähän se joka tässä voi valita on ap:n mies!! Siis jos haluavat pysyä liitossaan. Mitkä on ap:n valinnanmahdollisuudet? Mennä töihin? Ja sehän ei auttaisi tuossa tilanteessa yhtään.
Ehkä miehellesi on loppujen lopuksi tullut yllätyksenä perhe-elämän vaativuus, eikä hän osannut ajatella sitä etukäteen? Ehkä miehesi sisimmältään ajatelee, että perhe on naisen tehtävä (miten miehesi kotona/ystäväpiirissä asiassa käyttäydytään tai ajatellaan)?
Ehkä miehesi on kypsymätön ISÄksi, vaikka muuten kypsä muilla aloilla olisikin.
Sanoit, että olet omasta halustasi jäänyt kotiin hoitamaan lapsiasi. Onko päätöksesi ehdoton? Voiko kotona olemisen seurauksena parisuhteesi ajan myötä ja jatkuvan väärin ymmärretyksi tulemisen myötä kariutua? Työssä käyminen tuo itselle sellaista ' turhamaista' tyydytystä, jota ei kotona useinkaan saa ja jota monet pienten lasten äidit kaipaavat tilanteestaan huolimatta.
Tsemppiä teille! Varmastikin tilanne ratkeaa jollakin tavalla, kun lapset kasvavat.
Vierailija:
Työelämän stressi voi vaativissa tehtävissä olla todella musertava ja kyllä ne pitkät työpäivät väsyttääkin. Toivottavasti miehesi saa hyvää palkkaa? Valitettavasti hyvät ansiot vaativat enemmän kuin virka-ajan.
Tämä on aivan totta, enkä ole missään vaiheessa muuten väittänytkään. Tiedän tämän kyllä, sillä olen itsekin ennen lapsia ollut vaativassa työssä, paiskinut ylitöitä ja ollut stressissä. Olen siitäkin pahoillani, että mies on todella stressaantunut ja väsynyt välillä. Olen pahoillani siitäkin, että huomaan kotona olemisen ja lasten hulinan olevan hänelle välillä raskasta työpäivän ja työviikon jälkeen. Hän ei liioin haluaisi käyttää vähäistä kotonaloloaikaansa lasten (yksi uhmaiässä) komentamiseen, joten minä saan olla se " paha vanhempi" liiankin usein.
Viestisi kuulostaa siltä, että olisin typerä kotiäiti, joka ei tajua että palkan eteen pitää tehdä töitä ja että hyvä palkka kyllä ansaitaan muuten kuin virka-ajan verran töitä paiskimalla. :( Kyllähän miehelleni kieltämättä hyvin maksetaankin, mutta välillä tulee tunne, että silläkään ei ole niin hirveästi väliä, tai että voisimme elää vähemmälläkin rahalla jos vain saisimme sitä normaalia perhe-elämää ja stressittömämmän isän perheeseen. Mies on ajautunut rahan ja aseman tavoitteluun, mutta minä tyytyisin vähempäänkin.
Toisaalta ymmärrän miestäni täysin. Itsekin haluaisin luoda uraani ja edetä omassa työssäni. Olemme molemmat kunnianhimoisia, mutta lasten myötä oma kunnianhimoni on saanut uusia suuntia, jos nyt näin voi sanoa.
Vaikka kyllähän tuo meitä rakastaa, minua ja lapsia. Painaa tämä tilanne häntäkin, mutta toisaalta hän on ainoa, joka voi jotain muuttaa.
Tämäkään ei ole mustavalkoinen asia, kuten ne hyvin tietävät, joilla samanlaista on.
AP
Vierailija:
Ehkä miehellesi on loppujen lopuksi tullut yllätyksenä perhe-elämän vaativuus, eikä hän osannut ajatella sitä etukäteen? Ehkä miehesi sisimmältään ajatelee, että perhe on naisen tehtävä (miten miehesi kotona/ystäväpiirissä asiassa käyttäydytään tai ajatellaan)?
Ehkä miehesi on kypsymätön ISÄksi, vaikka muuten kypsä muilla aloilla olisikin.Sanoit, että olet omasta halustasi jäänyt kotiin hoitamaan lapsiasi. Onko päätöksesi ehdoton? Voiko kotona olemisen seurauksena parisuhteesi ajan myötä ja jatkuvan väärin ymmärretyksi tulemisen myötä kariutua? Työssä käyminen tuo itselle sellaista ' turhamaista' tyydytystä, jota ei kotona useinkaan saa ja jota monet pienten lasten äidit kaipaavat tilanteestaan huolimatta.
Tsemppiä teille! Varmastikin tilanne ratkeaa jollakin tavalla, kun lapset kasvavat.
Näin minäkin uskon. Kun lapset vähän kasvavat, vanhempienkin elämä helpottuu hieman. Yritän jaksaa odotella. :)
Päätökseni jäädä kotiin ei ole ikuinen, eli aion kyllä palata työhöni, kunhan saamme nuorimmaisen lapsen hieman vanhemmaksi. Jos palaisin itsekin töihin nyt, työelämä olisi minullekin stressaavaa ja vaativaa ja lasten hoitopäivät liian pitkiä. Tätä taas en halua, sillä tuostakin on jo kokemusta. Mieluiten annan lasten olla kotona vielä jonkin aikaa, sillä lapsiluku taitaa olla täysi ja työhön palattuani saankin sitten paiskoa töitä vielä vuosia " tauotta" . Joten tämä on arvokasta aikaa kaikin puolin. Kieltämättä koen välillä uhrautuvani lasten puoletsa, mutta sitten taas katson noita pikkuisia ja nautin " rauhallisesta" kotielämästä heidän kanssaan.
Töihin palatessani pääsen onneksi taas työelämän stressin ja sen tuoman tyydytyksen pariin, jota kieltämättä kaipaankin. Mutta se tuo sitten omat vaikeutensa perheelle ja parisuhteelle.
Mies kyllä osallistuu lasten ja kodinhoitoon esimerkillisesti kotona ollessaan. Sitä en voi lainkaan moittia, päinvastoin. Hän on vain kovin kireä ja stressaantunut työstäään, mikä kieltämättä näkyy. Isänäkin hän on loistava. Välillä tuntuukin, että minä vaadin kohtuuttomia. Tuntuu vain, että minun on pidettävä meidän perheemme ja lasten puolia, koska mieheltä nämä asiat helposti jäävät huomaamatta. Hän ei itse oikein edes huomaa, miten paljon on pois, tai näe, miten paljon lapset häntä ikävöivät.
Mutta nyt pitää palata lasten pariin. Kiitos vastanneille, teistä on ollut hirveästi apua!
AP
Minulla myös mies viihtyy töissä arkisin 7-18.00 ja usein myös viikonloput. Lapstenhoito ja kotityöt jääneet kokonaan minun harteilleni. Iltaisin mies ehtii leikkimään tai vain oleskelemaan lasten kanssa 1-2h ennen kuin lapset menevät nukkumaan. En usko, että mieheni edes tietää, mitä vaatteita tai miltä hyllyltä löytyvät lasten vaatteet:-( Olemme keskustelleet aiheesta ja mies onkin jonkin verran vähentänyt viikonloppytyöskentelyä. Toivottavasti meilläkin mies ymmärtää pienokaisten olevan lapsia vain hetken ja että toista kertaa hän ei pääse tätä vaihetta kokemaan. Mikäli hän ei tätä ymmärrä niin se on hänelle tappio ja kalvanee mieltä vanhemmalla iällä.