Vanhemman vakava sairastuminen

Syntymä on kuolemantuomio.

Onko rahaa maksaa yksityinen kriisiterapeutti? Entä sukulaisten tuki, että päivittäin? Onko lähellä tuttuja ihmisiä vai kaukana. Entä palstan apu. Onko tuttavaa tai ystävää, onko he liikaa poissa. Ehkä joku randomkin ymmärtää tai naapuri, jos on mukava. Onko toista vanhempaa enää elossa tai kummitäti, serkku, muu.

Joskus kunnilla on muukin kriisihenkilöstö (tai seurakunnalla) kuin se kriisikeskus tai joku terveysaseman psykologi. Mutta kukaan ei nyt halua kuitenkaan lähetteitä ties mihin. Pitäisi tietää mikä on järkevää.

Otan osaa! Voimia sinulle<3

Mitä tuohon nyt sanoisi. On siis elossa ja se on hyvä.

Äitini sairasti parantumatonta syöpää 15 vuotta. Sitten löytyi ihan erillinen toinen syöpä. Sekin hoidettiin, mutta kolmannen syövän kohdalla tehtiin suoraan siirto saattohoitoon. Äiti kuoli 3 viikkoa viimeisestä diagnoosista. Ne viikot olivat elämäni raskaimmat. Jotenkin kuitenkin siitäkin selvisi, jopa ilman ammattiauttajaa. Annan neuvon: puhu vanhempasi kanssa läpi vaivaavat asiat, kerro, että rakastat. Kukaan ei tiedä päiviensä määrää. Joskus se aika tulee lähteä ja jättää hyvästit, meille kaikille. 

Sairaslomaa sain joitain päiviä työterveydestä, vaan eipä osannut yleislääkäri lohduttaa. Sairaalassa oli sairaalapastori. Ehkä hänen kanssaan olisi voinut keskustella. Varmasti saatto-osastolla hoitajat olisivat osanneet neuvoa eri tukitahojen pariin. 

 

En todella ymmärrä, miten ilman tukea pärjäsin. Taisi mennä niin, että pari viikkoa kuolemasta tuli eteen Vastaamo-case, eli aiemman terapian tiedot vuodettiin, enkä siksi halunnut tai jaksanut apua hakea. Oli hautajaisten kanssa yksin järjestettävää, yh:na  pienet lapset hoidettavana. Hammasta purren menin, mutta vielä 3,5 vuoden jälkeen kuolema on liikaa mielessä, pelkään sitä, että loppuni on yhtä kamala.

Voimia sinulle 6/6! Kuulostaa todella rankalta.t.ap

Vierailija kirjoitti:

Voimia sinulle 6/6! Kuulostaa todella rankalta.t.ap

Siis 6/7

Vierailija kirjoitti:

Äitini sairasti parantumatonta syöpää 15 vuotta. Sitten löytyi ihan erillinen toinen syöpä. Sekin hoidettiin, mutta kolmannen syövän kohdalla tehtiin suoraan siirto saattohoitoon. Äiti kuoli 3 viikkoa viimeisestä diagnoosista. Ne viikot olivat elämäni raskaimmat. Jotenkin kuitenkin siitäkin selvisi, jopa ilman ammattiauttajaa. Annan neuvon: puhu vanhempasi kanssa läpi vaivaavat asiat, kerro, että rakastat. Kukaan ei tiedä päiviensä määrää. Joskus se aika tulee lähteä ja jättää hyvästit, meille kaikille. 

Sairaslomaa sain joitain päiviä työterveydestä, vaan eipä osannut yleislääkäri lohduttaa. Sairaalassa oli sairaalapastori. Ehkä hänen kanssaan olisi voinut keskustella. Varmasti saatto-osastolla hoitajat olisivat osanneet neuvoa eri tukitahojen pariin. 

 

En todella ymmärrä, miten ilman tukea pärjäsin. Taisi mennä niin, että pari viikkoa kuolemasta tuli eteen Vastaamo-case, eli aiemman terapian ti

Mun toinen vanhempani sairasti syöpää 6 vuotta kunnes kuoli sairauteensa, jäin silloin töistä vuodeksi vuorotteluvapaalle saattohoitamaan hänet, siihen meni viisi kuukautta. Tuon kuuden vuoden aikana toinen vanhempani sairasti 2 eri syöpää joista on jo terveen paperit, kolmannen parantumattoman syövän kanssa on nyt menty 13 vuotta ja taas vähitellen edetään kohti seuraavaa hoitojaksoa. Meillä on eletty yli 20 vuotta syöpien kanssa mutta ne eivät hallitse elämää vaan niiden kanssa on opittu elämään.

Sairaalapastorin olen useampaan otteeseen kuullut olevan hyvä apu myös omaisille, vaikka eivät uskovaisia olisikaan.

Crohnin tauti? Vai lisäravinteet?

Hautajaisten jälkeen olo helpottaa. En oikein osaa muuta sanoa, vaikka olen itse myös elänyt läpi oman isäni syöpäkuoleman. Se on kova paikka. Et voi tehdä muuta kuin olla läsnä rakkaallesi siinä vieressä, pitää kädestä ja huolehtia että hoitohenkilökunta antaa hänelle tarpeeksi kivunlievitystä. Millään muulla ei ole väliä. 

Voimia ja jaksamista sulle tällä yhdellä elämän vaikeimmalla ja raskaimalla hetkellä.

Ikävän hetkellä itseä lohdutti ajatus että ihmisen elämä täällä on todella lyhyt, aika kuluu nopeasti ei mene kauaa, vuosia tai vuosikymmeniä kun jo tapaamme rakkaamme rajan takana tai jotain. Eli perässä mennään.

Voimia kaikilla vakavan sairauden osuessa kohdalle tai läheiselle. Se on raskasta ja vain aika auttaa. 

Toivon kaikille lähellä kulkijaa.