HS: Vanhempiensa hylkäämät

http://www.hs.fi/elama/Vanhempani+kielsiv%C3%A4t+minua+ottamasta+yhteyt…



TEEMAT ELÄMÄ

"Vanhempani kielsivät minua ottamasta yhteyttä"

7.2.2013 3

HELSINGIN SANOMAT

Minna, 17:

"Vanhempani ja iso osa suvustani ovat Jehovan todistajia. Elin 12-vuotiaaksi saakka kyseenalaistamatta lahkon opetuksia.



Sitten tutustuin tyttöön, joka oli Jehovan todistaja, mutta seurusteli salaa toisen tytön kanssa. Silloin tajusin, että elämässä on muitakin vaihtoehtoja kuin seurakunta ja sen säännöt.



Kun ystäväni salasuhde paljastui, se oli skandaali. En saanut olla enää yhteydessä häneen.



Esitin olevani kauhistunut hänen käytöksestään, mutta samalla aloin itse tehdä syntiä. Kirjoitin ja luin homotarinoita netissä, aloin kuunnella yhä raskaampaa musiikkia ja tapasin salaa pakanoita.



Se oli ahdistavaa aikaa. En voinut kertoa vanhemmilleni, kuka oikeasti olen. Teeskentelin kilttiä tyttöä, tutkin Raamattua ja esitin rukoilevani. Päätin elää kaksoiselämää, sillä en halunnut tuottaa häpeää vanhemmilleni. Jos alaikäinen Jehovan todistaja tekee syntiä, koko perhe saa rangaistuksen.



15-vuotiaana tapasin tytön, johon rakastuin. Aloimme seurustella.



Puolen vuoden kuluttua vanhempani saivat tietää suhteestamme. He raivostuivat ja vaativat, etten pidä tyttöystävääni yhteyttä. He jopa löivät minua.



Puoleen vuoteen en nähnyt tyttöystävääni. Lopulta en enää jaksanut ikävää ja karkasin hänen luokseen.



Vanhempani hakivat minut takaisin. He pakottivat minut lahkon vanhimpien kuulusteltavaksi. Nämä kysyivät, olinko ollut tyttöystäväni kanssa alasti ja mistä olimme kosketelleet toisiamme.



Kotona oli jatkuvasti ahdistavaa, ja lopulta ilmoittauduin itse sosiaalitoimistoon. Lastensuojeluviranomaiset auttoivat minua muuttamaan pois vanhempieni luota.



Sen jälkeen olin vanhempieni kanssa yhteydessä lähinnä puhelimitse. He vaihtoivat mielipidettään minusta jatkuvasti. Yhtenä päivänä he kertoivat välittävänsä minusta, seuraavana päivänä olin saastainen huora. Se oli rankkaa aikaa, enkä jaksanut käydä edes koulussa.



Niihin aikoihin tapasin myös isäni veljen, joka on erotettu Jehovan todistajista yli 20 vuotta sitten. Syynä oli tietääkseni hänen avoliittonsa.



Koska Jehovan todistajat eivät saa seurustella luopioiden kanssa, isänikään ei ole sen jälkeen nähnyt veljeään kertaakaan. Ei, vaikka he olivat aikoinaan kuin kaksoset.



Kun kerroin nähneeni sedän, faija alkoi kysellä onko veljellä vielä se sama vanha kaulahuivi ja miten tällä menee. Sanoin, että sinulla taitaa olla häntä ikävä. Isäni jyrähti, ettei aiheesta enää puhuta.



Kesällä muutin tyttöystäväni kanssa yhteen. Vähän sitä ennen vanhempani kielsivät minua pitämästä yhteyttä. He sanoivat päässeensä vihdoin minusta yli.



Ajattelin, että näinkö paljon minua rakastettiin. Olen todella loukkaantunut ja pettynyt. On käsittämätöntä, että vanhempani pystyvät hylkäämään lapsensa.



Toisaalta myös ymmärrän heitä, sillä lahkon sääntöjä ei saa rikkoa.



Toivon että välit vanhempiini paranisivat. Mutta kun olen yrittänyt pitää heihin yhteyttä, heidän haukkunsa ovat vain satuttaneet.



Uskon kuitenkin vanhempieni alitajuisesti tajuavan, että he tekevät väärin. Olen lähettänyt heille sähköpostia ja kertonut, mitä ajattelen välirikosta ja kaikesta siitä, mitä on tapahtunut.



Helpointa on kuitenkin olla ajattelematta. Vaikka olenkin menettänyt sukuni ja Jehovan todistaja -ystäväni, en ole jäänyt tyhjän päälle.



Olen löytänyt ympärilleni saman kokeneiden yhteisön, josta saan tukea. On ollut huojentavaa tajuta, etten ole ainoa."



http://www.hs.fi/elama/Luulin+olevani+syyp%C3%A4%C3%A4+hylk%C3%A4%C3%A4…





TEEMAT ELÄMÄ

"Luulin olevani syypää hylkäämiseen"

7.2.2013 0

HELSINGIN SANOMAT

LAURI VOUTILAINEN



Tiina, 28:

"Jo ennen syntymääni isäni jätti äitini. Hän perusti perheen toisen naisen kanssa ja muutti toiselle paikkakunnalle. Sen jälkeen hän ei vaivautunut pitämään minuun yhteyttä eikä välillemme muodostunut minkäänlaista sidettä.



Ollessani 5-vuotias muutin äitini kanssa samaan kaupunkiin, jossa isäni asui. Hänen uusi vaimonsa alkoi kutsua minua toisinaan perhejuhliin. Niissäkään en koskaan seurustellut isäni, vaan sisaruspuolieni kanssa.



Minulla oli täysin ulkopuolinen olo. Tuntui siltä, etten kiinnosta isää ollenkaan.



Vasta 12-vuotiaana olin ensimmäistä kertaa isäni kanssa kahdestaan. Aina aiemmin paikalla oli ollut myös muita hänen perheensä jäseniä.



Isäni vaimo oli ottanut yhteyttä äitiini ja sanonut, että isä haluaa ostaa minulle kellon. Silloinkaan isä ei itse ottanut minuun yhteyttä, vaan minun piti itse soittaa hänelle ja sopia, missä näemme. Luulen, että kellon ostaminen oli isäni vaimon idea.



Tapasimme isän kanssa Tikkurilan asemalla ja kävelimme läheiseen kellokauppaan. Isä ei osannut kysyä minulta mitään tai jutella kanssani. Hän oli lähinnä vaivaantunut. Valitsin kaikkein kalleimman kellon.



Nykyään ajattelen, että isälläni on isoja ongelmia tunne-elämänsä kanssa. Nuorena luulin kuitenkin olevani itse syypää siihen, ettei isä halua olla kanssani. Koin, etten kelpaa hänelle. Ajattelin myös, että minun pitäisi yrittää enemmän tai olla erilainen.



Lopulta en enää halunnut tavata häntä ollenkaan. Mutta sekin painoi mieltäni ja tunsin olevani huono ihminen.



Murrosiän kynnyksellä aloin vannoa suurta vihaa isääni kohtaan. Olin aina puhutellut häntä etunimellä, mutta enää en vahingossakaan kutsunut häntä isäkseni.



Suhteemme vaikutti hyvin paljon itsetuntooni. Nuorempana ajattelin, ettei kukaan voi pitää minusta. Miessuhteissani koin alemmuutta ja minulla oli suuri miellyttämisen halu.



Kun oma lapseni muutama vuosi sitten syntyi, en halunnut isäni näkevän häntä. Ajattelin, että hän ei saisi ottaa kunniaa tyttärestäni.



Lopulta kuitenkin kutsuin hänet nimijuhliin. Tuntui nololta ja teennäiseltä poseerata hänen kanssaan perhekuvissa.



Oman lapsen myötä isäsuhteeni on noussut pintaan ihan uudella tavalla. Olen saanut seurata, kuinka upean suhteen mieheni on luonut tyttäreemme.



Samalla olen nähnyt, mistä kaikesta olen itse jäänyt paitsi. Se on ollut rankkaa.



Jokin aika sitten isälläni diagnosoitiin dementia. Hänen vointinsa romahti ja näytti siltä, että lähtö on lähellä.



Niin kauhealta kuin se kuulostaakin, ajattelin, että vihdoinkin se tapahtuu. Olin nuoresta lähtien ajatellut, että isän kuollessa pääsisin viimein irti menneisyydestäni.



Monet kerrat kuvittelin sanovani hänelle suorat sanat. Kun hän makasi sairaalassa, tajusin, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Ei hän ymmärtäisi. Jätin asian sikseen.



Isäni voi kuolla milloin tahansa, mutta en halua pitää häneen yhteyttä. Myös hänen hautajaisensa mietityttävät. Minua jännittää, oletetaanko minun vievän kukkia hänen arkulleen sisaruspuolteni kanssa. Tuntuisi falskilta esittää surevaa perillistä: muistella häntä lämmöllä ja nyökytellä, kuinka hyvä ihminen hän oli. Se olisi kuin viimeinen nöyryytys minua kohtaan.



Olen ihmetellyt eikö sisaruspuolillani ole mitään katkeruutta isääni kohtaan. En usko hänen olleen heillekään mikään ihanneisä, vaikka hän onkin elänyt heidän kanssaan.



Emme kuitenkaan ole jutelleet asiasta, sillä emme ole paljonkaan tekemisissä. Haluaisin kyllä olla.



Näen isästä edelleenkin unia, joissa pistän välit poikki häneen. Se sattuu, että hän on ollut täysin kyvytön ottamaan minusta vastuuta."



Vanhempiensa hylkäämät7.2.2013