Lue keskustelun säännöt.
Kateus toisen onnesta?
05.02.2013 |
Täällä on niin aktiivista ja kaiken nähnyttä porukkaa, että kysyn täältä neuvoa. Elämässäni on ollut paljon vastoinkäymisiä, mutta olen niistä huolimatta kyennyt säilyttämään optimismin ja uskon rakkauteen. Olen aina ollut tuki ja turva ystäville ja sukulaisillekin, ja joskus saanut pettyä siihen, ettei se olekaan vastavuoroista. Vihdoin elämäni on kaikin puolin asettunut paikoilleen ja olen erittäin onnellinen. Olen menossa naimisiin elämäni miehen kanssa, ja koen, että tämä on palkinto siitä, että olen aina jaksanut uskoa parempaan.
Tässä kohtaa huomaan, että ystävät ja tuttavat ovat alkaneet suhtautua minuun eri tavalla. Jopa lähisukulaiset käyttäytyivät todella välinpitömättömästi kuulleessaan häistä. Luulin, että olisi itsestäänselvää edes onnitella. Näin ainakin itse olen aina tehnyt kuullessani jotain vastaavaa. Olen aina iloinnut toisten onnesta. Nyt kun se on minullakin, kohtaan jopa hyljeksintää. Ja tiedän, etten ole omalla käytökselläni vaikuttanut asiaan. En puhu häistä jatkuvalla syötöllä, pidän yhteyttä ystäviin kuten aiemminkin. Ovatko suomalaiset vain niin sairaan kateellista ja estynyttä kansaa? Olen todella surullinen, enkä haluaisi ottaa tätä henkilökohtaisesti. Silti otan. Onko muilla kokemuksia vastaanlaisesta ja miten päästä yli ikävästä mielialasta?
Kommentit (29)
lähinnä tuli mieleen pari asiaa:
1) ystäväsi ja sukulaisesi eivät ole niin ihania ihmisiä kuin luulet. Tämä on todennäköisintä, ja kannattaa yrittää etsiä parempia tosiystäviä. Sukuaan ei valitettavasti voi valita.
2) olet selostanut uudesta onnestasi ja ihanista häistäsi niin paljon, että kenenkään hermo ei enää kestä: ei kateutta vaan silkkaa vitutusta.
3) lähimmäistesi mielestä teet väärän ratkaisun, eli he tietävät tai luulevat tietävänsä miehestäsi jotain, mitä sinä et tiedä. Eivät vain kestä sanoa sitä, kun olet kerrankin niin onnellinen.
Mietin myös sitä, että miten heidän tulisi reagoida? Aikuisilla ihmisillä on omat kiireensä, ilonsa ja murheensa, ja aina ei ehdi hypimään riemusta, kun kuulee läheisen hyvät uutiset. Jos he kuitenkin mielellään tulevat juhlimaan kanssanne spessupäivänänne, niin mitä muuta voi odottaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
..sen, että omalla kohdalla asiat aina tuntuvat erilaiselta. Puhun nyt ihmisistä, jotka eivät edes onnittele. Reaktio on tyyliin aijaa. Miehestä kaikki ovat selvästi pitäneet, siitä ei ole epäilystäkään. Tuntuu vain, että ihmiset ovat tottuneet, että elämäni on tietynlaista, ja nyt kun se ei enää ole, sitä ei jotenkin osatakaan sulattaa. Miksi on niin vaikea toivoa muille hyvää? Ja ennen kaikkea, miksi on niin vaikea näyttää se?
kun menette naimisiin? Pitääkö siis onnitella jo aikeesta? Hö.
Eli ei ole tässä iässä mitään prinsessanpunaisia kuvitelmia mistään, eikä sellaisia ole koskaan ollutkaan. Odotin vain, että ihmisillä olisi edes käytöstavat. Jonkinlaista sosiaalista älykkyyttä. Mutta ilmeisesti se elämä nähdään hyvin herkästi omasta navasta käsin. Ja tiedän, etten ole itse sellainen, sitä piirrettä ovat muutkin arvostaneet.
sellaista prinsessa elämää, olet varmaan lukenut sen sortin kirjallisuutta ainakin teininä :)
Naimisiinmeno palkinto siitä, että olet uskonut aina rakkauteen ja niin edelleen...
Nykyään ihmiset elävät niin paljon realistisemmin kuin niissä romaaneissa aikanaan.
Kyllä ne onnittelee, kun ne juhlat ovat, kuten kuuluu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Inhosin prinsessakirjallisuutta :) Luin seikkailua ja aikuisten romaaneja. No, ohi aiheen..
Ehkä olen vain niin epäsuomalainen. Ulkomailla kun on häät tai vauva syntyy, sitä iloitaan aivan toisella tavalla kuin Suomessa. Se on kollektiivista jakamista, sitä ei vain Suomessa ole enää nykyään. Ainakaan niin, että se olisi vallitsevaa. Täällä ihmiset jöröttävät omissa oloissaan, nauttivat Vuosaaren tapaisista inhorealistisista elokuvista kun pystyvät ilmeisesti niin hyvin samaistumaan niihin. Okei, yleistystä...mutta sellainen olo on viime aikoina tullut entistä vahvemmin. Ei täällä osata iloita mistään, muuta kuin omissa oloissaan ja ajatuksissa, sanomatta sitä toiselle.
Mä olen tullut tunnetuksi jonkinlaisena surullisen hahmon ritarina ja ihaa-aasina, antaa mennä kun on alamäki taas -tyylisenä tyyppinä. Ihmiset ovat kuitenkin viihtyneet seurassani, kun en ole koko ajan jauhanut vastoinkäymisistäni, vaan olen hauska ja hiljaisesti optimistinen.
Sitten, kun asiat alkoivat luistaa eli sujua hienosti ja sain enemmän kuin uskalsin pyytää (ihan tavallisista hyvistä asioista kyse, ei lottovoitosta tms.), huomasin joidenkuiden oudoksuvat mua ja kaiken lisäksi vielä yrittävän lannistaa mua. Itku pitkästä ilosta tms...
Mä en tiedä, mistä on kyse. Kai se on jotain tottumuksen (ja "ihmiskuvan romahtamisen") ja kateuden väliltä. Kyllä ne tottuu muutoksiin. En ole mitenkään hehkuttanut onnellani, mutta olen toki kysyttäessä vastannut, että hyvin menee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mut ei ihan samanlaista. Jos ihminen on jotenkin toista "säälittävämpi", esim. työtön kotiäiti työssäkäyvän silmissä tai jos olet köyhempi, myötätuntoa on helppo esittää ja ymmärtämystä antaa.Olet kuitenkin aina henkisesti tai sosiaalisesti niskan päällä.
Mutta annapa olla, jos alat nousta siitä, pääset töihin, kouluun jne. Kateus iskee heti, kun toisen elämässä tapahtuu jotain myönteistä. Vaikka itse olisit ollut mielestäsi paremmassa asemassa, tulet silti kateelliseksi.
minäkin. Se kateus näkyy ihan kaikessa. Jos vaikka jollain on hullu timanttisormus ja kalliit muotivaatteet, pidetään heti pröystäilynä ja "parempana väkenä". Katsotaan että mikä toi luulee olevansa. Jos hän saa siitä nautintoa ja on varaa ostella, miksei saisi tehdä niin?
Jos joku haluaa jakaa onnelliset perhekuvansa facebookissa (välittämättä tietosuojariskeistä..), kyllä on täysi vapaus tehdä niin. Silti on aina kateellisia panettelijoita, jotka selän takana puhuvat ärsyttävistä täydellisistä perheistä kun pakko toitottaa facessa ym...kai se nyt on luonnollista iloita siitä, mikä on itselle sillä hetkellä ajankohtaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluan onnitella sinua vilpittömästi ja toivon kaikkea hyvää ja vielä parempaa jatkossa, vaikka en sinua tunnekaan. Maailmassa ja erityisesti Suomessa on niin paljon kateellisia ja negatiivisia ihmisiä, että niihen ei kannata suoda edes ajatustakaan. Olet onnesi ansainnut!
Oikeasti, tulin niin hyvälle mielelle onnitteluistasi :) Ei siihen paljoa tarvita, että saa piristystä mielelle. Kunpa se ei olisi niin ylivoimaista monelle, vähän myötäelää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minä olen 10 vuotta vanhempi kuin ap, ja tuolta kaksvitosesta on elämäni ollut ihan pirunmoista taistelua, lähinnä terveydellisistä syistä. Olen sahannut elämän, hoitojen ja kuoleman väliä, opiskellut, ollut töissä, irtisanottu (lähinnä sairaudesta johtuvien poissaolojen takia) jne. Todellakin kamppaillut! Koko tämän ajan minulla on ollut tukena ihana mieheni, ja se on ihan avoimesti harmittanut monia. Oma äitini! on jopa ihmetellyt mitä mieheni näkee minussa, kun voisi saada terveen ja työkykyisenkin puolison...
Nyt sitten kun sairauteni taitaa olla voitettu, olen normaalisti töissä ja alkanut elää "kuten muutkin", aika moni aiemmista päänsilittelijöistä ja säälijöistä on katkaissut välit minuun, kokonaan. Ihan tuosta vaan, ilman riitoja tai mitään.
Että ap, emme me kuvittele muiden käytöksen muutosta, vaan se on ihan todellista. Ja syynkin me tiedämme. Tsemppiä meille!
että olet pystynyt suhtautumaan oikein muiden muutokseen. Ja vielä hienompaa, että olet selättänyt sairautesi! Kyllä hyvä, ymmärtävä ja rakastava puoliso on kultaakin kalliimpi aarre. Siitä jos mistä varmaan ollaan kateellisia. Autot ja timangit voi ostaa, rakkautta ei. Siksi on käsittämätöntä, että monet kadehtivat juuri varallisuutta. Mutta aito rakkaus voi tulla vastaan vain, jos siihen uskoo. Jollei usko, on jo muuttunut liian kyyniseksi. Kyynikot usein pilaavat omat mahdollisuutensa. Ja katsovat, mitä ihmettä nuokin tuossa esittävät onnellisia, odottakaa vain muutama vuosi..plääplää..ja kun muutaman vuoden päästä tulevat yhtä onnellisina vastaa, voi jestas sitä ärsytystä :)
Tsemppiä meille!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Että heidät hyväksytään silloin kun heillä menee huonosti ja ihmiset voivat kokea yleemmyyttä heihin nähden, mutta jos hierarkia ei olekaan näin päin, heille ei ole käyttöä.
Omasta mielestäni tämmöinen ajattelutapa on osoitus henkilön itsensä sekä toisaalta äärimmäisen välineellisestä ja hierarkkisesta suhtautumisesta ihmissuhteisiin ylipäänsä (eli ajatus siitä, että on tai ei ole käyttöä ja että jotkut ovat toisia ylempänä suhteissa) että toisaalta itsekeskeisestä lähestymistavasta. Jälkimmäinen on tietysti ymmärrettävää ihmisiltä, jotka ovat pitkään tarvinneet ja saaneet tukea vastoinkäymisissään, mutta samalla heiltä näyttää jääneen huomaaamatta, että "normaalit ihmiset" - ne joilla ei ole vastoinkäymisiä ryvettäväksi asti - eivät ylipäänsä koko ajan puhu ja ihastele ja vatvo toistensa tekemisiä. Kun ihmisellä menee tavallisesti, se voidaan todeta nopeasti ja siirtyä seuraaviin asioihin. EI siitä tarvitse jauhaa loputtomiin. Tämä johtaa sitten siihen, että kun näillä ihmisillä vastoinkäymiset vihdoin lakkaavat, he ot´dottavat edelleen muilta samanlaista jatkuvaa kiinnostusta omiin asioihinsa, kuin he ovat saaneet silloin kun tarvitsivat psyykkistä tukea - ja kun eivät saa, ovat sitä mieltä, että heidät on hyljätty, kun eivät enää täytä jotain kuvitteellista roolivaatimusta. Vaikka oikeasti kyse on siitä, että heistä on nyt tullut tavallisia ihmisiä, joita kohdellaan kuten muitakin, ja se tuki siirretään seuraaville tarvitsijoille.
mutta olen kyllä hieman eri mieltä. Kyllähän hyviin käytöstapoihin jo kuuluu olla kiinnostunut ystävien kuulumisista, vaikka menisi aivan "tavallisesti". Kun minulla on mennyt huonommin, en ole silloinkaan saanut mitään erityistä tukea ja empatiaa, enkä ole sitä tarvinnutkaan sen enempää mitä kukaan normaali ihminen. Kaikkihan niitä asioita hieman tarvitsevat. Eikö se ole kuitenkin täysin järkeenkäypää, että tuttavat ilmaisisivat edes jollain tavalla ilonsa? Nyt, kun on paljon hyvää tapahtunut aiempaan nähden? Kyllä itse ainakin ilahdun valtavasti, jos vaikka pitkään yksin ollut löytää rakkauden tai lasta kauan toivoneet saavat vihdoin unelmansa toteen. Jos ei tuollaista pidä normaalina, niin kertoohan se jotain yhteiskunnastamme. Että rypeminen on tavallaan normitila ja onnellisuudesta pitää sitten vaieta. Kell onni on, se onnen kätkeköön-mentaliteetti. Aivan hanurista.
Mitään muuta en tässä toivo ihmisiltä kuin vastavuoroisuutta, toisten ottamista huomioon edes yhdellä tai kahdella sanalla. Iloisella "onneksi olkoon"-lausahduksella, joka tuntuu olevan niin hirvittivän vaikea monen sanoa.
Kerrankin (ainakin minulle) uusi näkökulma pohdittavaksi. kiitos :)
Jälkimmäinen on tietysti ymmärrettävää ihmisiltä, jotka ovat pitkään tarvinneet ja saaneet tukea vastoinkäymisissään, mutta samalla heiltä näyttää jääneen huomaaamatta, että "normaalit ihmiset" - ne joilla ei ole vastoinkäymisiä ryvettäväksi asti - eivät ylipäänsä koko ajan puhu ja ihastele ja vatvo toistensa tekemisiä. Kun ihmisellä menee tavallisesti, se voidaan todeta nopeasti ja siirtyä seuraaviin asioihin. EI siitä tarvitse jauhaa loputtomiin. Tämä johtaa sitten siihen, että kun näillä ihmisillä vastoinkäymiset vihdoin lakkaavat, he ot´dottavat edelleen muilta samanlaista jatkuvaa kiinnostusta omiin asioihinsa, kuin he ovat saaneet silloin kun tarvitsivat psyykkistä tukea - ja kun eivät saa, ovat sitä mieltä, että heidät on hyljätty, kun eivät enää täytä jotain kuvitteellista roolivaatimusta. Vaikka oikeasti kyse on siitä, että heistä on nyt tullut tavallisia ihmisiä, joita kohdellaan kuten muitakin, ja se tuki siirretään seuraaville tarvitsijoille.
varmaan näinkin, mutta ei pidä ainakaan omalla kohdallani likimainkaan paikkaansa.
En koskaan kertonut kuin parilla sanalla olevani sairas, ihan koska se näkyi päältä. Terveet ihmiset edustivat minulle sitä normaaliutta, mitä itsellenikin kaipasin. Taisin siis jopa vähän teeskennellä heidän seurassaan, että olen ok. Puheenaiheet kiersivät sairauteni kaukaa. Mitään jauhamista tai vatvomista ei todellakaan koskaan _minun_ ympärilläni ole ollut. Kyllä se aina liittyi eronneisiin, karanneisiin yms. ystäviini/kavereihini tai mitä nyt sitten olivatkaan.
Olen aina ollut hyvin yksityinen ihminen, eikä sitä piirrettä ole mikään elämässäni muuttanut. Esim., ennen sairastumistani mieheni ja minun tyylinä oli matkustaa ensin, ja ehkä mainita asiasta sitten jälkeenpäin. Samoin toimin sairaalajaksojen kanssa, en halunnut sinne ketään itseäni pällistelemään, enkä siis vaiheistani mitenkään kenellekään tiedottanut. Tekstiviesteihin ja puheluihin vastailin kuin olisin ollut kotonani. Kamppailin kyllä, mutta ei sitä kukaan muu nähnyt kuin mieheni.
Nyt kun tuo kaikki on toivottavasti kokonaan takanapäin, minua edelleen kiinnostaisi tietää miten ihmisten elo, suhteet, urat ja matkat sujuvat sekä lapset voivat, mutta minulle ei haluta näistä enää kertoa.
Kyllä hyvä, ymmärtävä ja rakastava puoliso on kultaakin kalliimpi aarre. Siitä jos mistä varmaan ollaan kateellisia. Autot ja timangit voi ostaa, rakkautta ei. Siksi on käsittämätöntä, että monet kadehtivat juuri varallisuutta.
(vai surullista?) minun tapauksessani on juuri sekin, että minä olen saanut mieheltäni, tai mieheni kanssa, myös nuo timantit, autot, matkat kuntoni sallliessa, ihanan asunnon jne. Nämä on minulle vielä "anteeksiannettu", kai koska en ollut terve. Nyt kun en enää ole ainakaan akuutisti sairas, minulla on kai jo ihan liikaa kaikkea, kun onnellinenkin olen. Mutta eteenpäin!, sanoi mummo lumessa.
Paljon onnea ja terveyttä sinulle ap!
15, 20
Oletko varma että johtuu tuosta? Ehkä sukulaisesi eivät pidä tulevasta miehestäsi Ja miksi automaattisesti oletat että kaikki toimivat samanlailla kuin sinä itse ja iloitsevat toisten naimisiinmenosta? En minäkään ole onneni kukkuroilla kun jollekin syntyy vauva, onnittelen toki mutta onhan se hurmio ihan erilaista siinä vauvaperheessä kuin sivullisella.