Lue keskustelun säännöt.
Hajoan tuon miehen välinpitämättömyyteen, kohtalotovereita?
05.02.2013 |
Kyllä tiedostan sen, että monilla on paljon pahempiakin ongelmia ja mun ei pitäis kai valittaa, kun mies ei hakkaa/ole alkoholisti/peliriippuvainen tms..
Mutta mitä voin tehdä, etten olisi näin yksinäinen tässä parisuhteessa? Kävimme joskus muutama vuosi sitten pariterapiassa, mutta se ei muuttanut meidän parisuhdetta ruusuilla tanssimiseksi.
Meillä on hyvä perhe ja koti, en halua rikkoa tätä ja erota.
Samalla tuntuu tosi vaikealta kestää tätä yksinäisyyttä. Yritän aina uudelleen järjestää meille jotakin, hankkia lapsenvahtia, sopia kotona järjestettävistä "parisuhdeilloista" - ja muutenkin koitan mankua aikaa, koitan mankua läheisyyttä, seksiäkin... mutta mies jaksaa hoitaa työnsä, jaksaa olla lapsen kanssa, jaksaa tehdä kotihommiakin, jaksaa harrastaa liikuntaa, jaksaa pitää yhteyttä ja tavata kavereitaan ja muita läheisiä ihmisiään. Sitten lopun aikaa ei jaksa muuta kuin istua tietokoneella. Tai ehkä maata sohvalla katsomassa telkkaria. Minun kanssa ei välitä olla, suostuu ehkä joskus kun mangun. Mutta ei ikinä ole millään lailla aloitteellinen, ei ikinä ole järjestänyt meidän parisuhteen hyväksi mitään.
Olen jo niin loukkaantunut, että en minäkään enää halua järjestää. En taas kerran. En jaksa olla aina yksin vastuussa tästä parisuhteesta ja sen hoitamisesta. Olen onneton ja kiukuttelen, sitten se menee riidaksi, ja vaikka sanon miltä minusta tuntuu ja vaikka mies lupaa tehdä asialle jotakin, ei mitään tapahdu. Näin on ollut jo pitkään.
Kohtalotovereita? Onko joku saanut noustua tällaisesta tilanteesta?
Kommentit (46)
mutta henkisesti ehkä vähän kumminkin. Pitäisi päästä siitä tunteesta, että miehen huomio ja rakkaudenosoitukset olisivat keskeisiä...
Tsemppiä, et sinä ole suinkaan ainoa.
Paljon on sitäkin, että miesten tapa osoittaa rakkautta on vain kamalan erilainen kuin naisten. Miehen mielestä se, että hän vie roskapussin ja hoitaa yhteisiä lapsia on osoitus rakkaudesta, nainen ei sitä välttämättä näe.
Ja mies ajattelee, että KOSKA parisuhde on vakaa, hänen ei tarvitse nähdä "enää" vaivaa vaimon takia - vaimon mielestä taas se "vaivannäkö" on juuri sitä yhdessäoloa ja parisuhdetta.
-16-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä nostan ketjun koska googlettelin juuri tästä aiheesta ja etsin kohtalotovereita. Mä olen reilu kolmekymppinen nainen ja fyysisesti hyvässä kunnossa, nautin liikunnasta ja lasten kanssa touhuilusta. Voi sanoa että olen aktiivinen. Mies oli myös aktiivinen tavatessamme, mutta valitettavasti hänen aktiivisuutensa ei siirtynyt perheen yhteiseen aikaan vaan lasten tultua hän lopetti harrastuksensa kokonaan että voi olla enemmän kotona. Liikunnan katoamisen myötä miehestä on tullut löysä ja välinpitämätön niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tukka luuhottaa leikkaamattomana ja maha on kasvanut, mies syö omia ruokia koska ilmeisesti minä teen liian terveellistä ruokaa. Mies söisi vaan lihapiirakoita ja eineksiä, ja saunaolutta hän juo joka ilta yhden tölkin. Miestä ei kiinnosta pelata perheen kanssa, eikä ulkoilla. Makkaraa hän voisi kuulema käydä paistamassa laavulla mutta sinnekin pitäisi ajaa autolla.
Miehellä ei ole seksihaluja eikä intohimoa minuun, mutta lukemiseen on. Tietokirjoja ostaa ja ahmii niitä illat tai dataa puhelimellaan. Mies ei osallistu perheen yhteisiin aamutoimiin vaan herää puoli tuntia ennen töihin menoa ja huolehtii vain itsestään. Töiden jälkeen mies käy kaupassa jos pyydän, ja tulee kotiin makaamaan. Jos ehdotan mies saattaa lähteä, mutta ei innostu mistään. Mieheni on lannistava ja iloton, ei naura juuri koskaan. Vastikään katsottiin yhdessä Possea ja mies nauroi ääneen, niin 11 vuotias tyttäreni sanoi että ei ole koskaan kuullut isän nauravan??
Epäilin jossain vaiheessa että miehelläni on masennus, mutta terapeutti oli sitä mieltä että ei ole. Kuulema hän on vaan sellainen persoona. Lisäksi olen nähnyt hänen innostuvan kavereidensa seurassa tai työasioista, joten väkisinkin vika on minussa.
Ahdistaa, masentaa ja suoraan sanottuna vituttaa. Mun parhaat vuoteni naisena menevät hukkaan, mä laittaudun itse ja saan paljon ehdotuksia miehiltä jos käyn esim. yöelämässä, mutta en mä halua saada niitä muilta kuin mieheltäni. Haaveilen siitä että joku päivä mieheni tulisi töistä ja olisi innostunut MINUSTA, meistä. Ehdottaisi jotain. Lomamatkoille olen puoliväkisin sen saanut mukaan, ja siellä hän on on vähän pirteämpi mutta vain sitten jos saa tehdä mitä itse haluaa.
Lapset ovat terveitä ja iloisia, harrastavat sopivasti ja pääosin minä kuskaan heitä. Tuntuu että perheessämme asuu minä ja lapset ja sitten mies erikseen. Arkena olemme siten että oleskelutiloissa ollaan minä ja lapset, mies on makuuhuoneessa lukemassa. Kun mun ystäviä tulee kylään, mies menee lukemaan makariin. Se tuntuu hylkäämiseltä. Kun miehelläni käy vieraita mä aina jään keskustelemaan ja juttelemaan, on tylyä vaan paeta paikalta.
Tuntuu että minä ja lapset ei anneta miehelleni mitään ja että meilläkin olisi onnellisempi elämä ilman miestä. Mies ei halua erota koska kuulema rakastaa minua ja lapsia, mutta mielestäni rakkauden pitäisi sanojen lisäksi myös näkyä ja tuntua. Mutta mä kaipaan kumppania ja olkapäätä, en miestä joka makaa illat ja keskittyy omiin asioihinsa.
Monet asiat kuulostaa tutulta. Mutta omassa tapauksessa minä olen se mies joka on ollut välinpitämätön ja ottanut avopuolisoni itsestäänselvyytenä. Olen siis vähän päälle kolmekymppinen mies ja olen nyt asunut yhdessä tyttöystäväni kanssa n. 2,5 vuotta. Ollaan seurusteltu 4,5 vuotta ja viimesiset kolme vuotta puolisoni on halunut mennä naimisiin ja tehdä lapsia mutta olen aina vaan sanonu että "ei vielä". Viime viikolla puolisoni sai tarpeeksi ja ilmoitti että ei enää jatketa parisuhteessa. Hän ei jaksa enää odottaa että kosisin. Hän myös sanoi että minun on nyt liian myöhästä enää tehdä mitään. Ja että jos ehdottaisin esim lastentekoa olisi se vaan koska hän on pakkotanut. Hän on myös tavannut toisen miehen jonka kanssa hänellä on paljon yhteistä ja molemmat haluu kipeesti perustaa perheen. Pelkään todella paljon että peli on jo menetetty. Olen sanonut että olen valmis tekemään mitä vain että saisin hänet takaisin. Haluaisin pariterapiaan ja voisin myös itsekin mennä jotta saisin selvitettyä miksi olen ollut niin välinpitämätön hänta kohtaan. Uskon että olen ymmärtänyt tekemäni virheet suhteessamme ja että pystyn muuttumaan. Tiedän että parisuhde vaatii paljon töitä ja toisen huomiomista ja välittämistä myös huonoina aikoina. En ole osanut arvostaa elämäni tärkeintä ihmistä ja pelkään että on liian myöhästä. Hän ei edes kestänyt viettää tätä iltaa meidän asunnossa koska yritin niin kovasti pyytää häneltä toista mahdollisuutta. Huomenna menen ostamaan sormuksen ja kosin häntä ja yritän saada hänet ymmärtämään että oikeesti olen oppinut jotain itsestäni enkä aio koskaan enää olla välinpitämätön. Ja minuakin kiinnostaisi kuulla onko ketään selvinny tämmösestä tilanteesta?
[quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 01:06"]
Monet asiat kuulostaa tutulta. Mutta omassa tapauksessa minä olen se mies joka on ollut välinpitämätön ja ottanut avopuolisoni itsestäänselvyytenä. Olen siis vähän päälle kolmekymppinen mies ja olen nyt asunut yhdessä tyttöystäväni kanssa n. 2,5 vuotta. Ollaan seurusteltu 4,5 vuotta ja viimesiset kolme vuotta puolisoni on halunut mennä naimisiin ja tehdä lapsia mutta olen aina vaan sanonu että "ei vielä". Viime viikolla puolisoni sai tarpeeksi ja ilmoitti että ei enää jatketa parisuhteessa. Hän ei jaksa enää odottaa että kosisin. Hän myös sanoi että minun on nyt liian myöhästä enää tehdä mitään. Ja että jos ehdottaisin esim lastentekoa olisi se vaan koska hän on pakkotanut. Hän on myös tavannut toisen miehen jonka kanssa hänellä on paljon yhteistä ja molemmat haluu kipeesti perustaa perheen. Pelkään todella paljon että peli on jo menetetty. Olen sanonut että olen valmis tekemään mitä vain että saisin hänet takaisin. Haluaisin pariterapiaan ja voisin myös itsekin mennä jotta saisin selvitettyä miksi olen ollut niin välinpitämätön hänta kohtaan. Uskon että olen ymmärtänyt tekemäni virheet suhteessamme ja että pystyn muuttumaan. Tiedän että parisuhde vaatii paljon töitä ja toisen huomiomista ja välittämistä myös huonoina aikoina. En ole osanut arvostaa elämäni tärkeintä ihmistä ja pelkään että on liian myöhästä. Hän ei edes kestänyt viettää tätä iltaa meidän asunnossa koska yritin niin kovasti pyytää häneltä toista mahdollisuutta. Huomenna menen ostamaan sormuksen ja kosin häntä ja yritän saada hänet ymmärtämään että oikeesti olen oppinut jotain itsestäni enkä aio koskaan enää olla välinpitämätön. Ja minuakin kiinnostaisi kuulla onko ketään selvinny tämmösestä tilanteesta?
[/quote]
Mitä jos nainen kieltäytyy? siihen vedoten, että tuhlasi elämää vuosia sinun kanssasi ilman että koit moista valaistumista.
Kosit vain sen vuoksi, että haluat välttää yksinäisyyden, jota pelkäät. Motiivisi ovat pohjimmiltaan edelleen itsekkäitä. Eksälläsi tulee olla oikeus vastata kieltävästi, sillä olet kohdellut häntä vuosien ajan välinpitämättömästi. Muista, että on väärin jatkaa painostamista, jos vastaus on kielteinen.
[quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 01:06"]
Monet asiat kuulostaa tutulta. Mutta omassa tapauksessa minä olen se mies joka on ollut välinpitämätön ja ottanut avopuolisoni itsestäänselvyytenä. Olen siis vähän päälle kolmekymppinen mies ja olen nyt asunut yhdessä tyttöystäväni kanssa n. 2,5 vuotta. Ollaan seurusteltu 4,5 vuotta ja viimesiset kolme vuotta puolisoni on halunut mennä naimisiin ja tehdä lapsia mutta olen aina vaan sanonu että "ei vielä". Viime viikolla puolisoni sai tarpeeksi ja ilmoitti että ei enää jatketa parisuhteessa. Hän ei jaksa enää odottaa että kosisin. Hän myös sanoi että minun on nyt liian myöhästä enää tehdä mitään. Ja että jos ehdottaisin esim lastentekoa olisi se vaan koska hän on pakkotanut. Hän on myös tavannut toisen miehen jonka kanssa hänellä on paljon yhteistä ja molemmat haluu kipeesti perustaa perheen. Pelkään todella paljon että peli on jo menetetty. Olen sanonut että olen valmis tekemään mitä vain että saisin hänet takaisin. Haluaisin pariterapiaan ja voisin myös itsekin mennä jotta saisin selvitettyä miksi olen ollut niin välinpitämätön hänta kohtaan. Uskon että olen ymmärtänyt tekemäni virheet suhteessamme ja että pystyn muuttumaan. Tiedän että parisuhde vaatii paljon töitä ja toisen huomiomista ja välittämistä myös huonoina aikoina. En ole osanut arvostaa elämäni tärkeintä ihmistä ja pelkään että on liian myöhästä. Hän ei edes kestänyt viettää tätä iltaa meidän asunnossa koska yritin niin kovasti pyytää häneltä toista mahdollisuutta. Huomenna menen ostamaan sormuksen ja kosin häntä ja yritän saada hänet ymmärtämään että oikeesti olen oppinut jotain itsestäni enkä aio koskaan enää olla välinpitämätön. Ja minuakin kiinnostaisi kuulla onko ketään selvinny tämmösestä tilanteesta?
[/quote]
"Haluaisin pariterapiaan ja voisin myös itsekin mennä jotta saisin selvitettyä miksi olen ollut niin välinpitämätön hänta kohtaan."
ja
"Huomenna menen ostamaan sormuksen ja kosin häntä ja yritän saada hänet ymmärtämään että oikeesti olen oppinut jotain itsestäni enkä aio koskaan enää olla välinpitämätön."
ovat sisällöltään täydessä ristiriidassa keskenään. Mitä jos menisit ensin sinne yksilöterapiaan selvittämään itsellesi kuka oikeasti olet ja miksi toimit kuten toimit, ennen kuin aiheutat enemmän murhetta toiselle ihmiselle.
Kaikista pahin virhe on kuvitella, että vuosikausia jatkuneet ongelmat parisuhteessa katoavat siihen kun menee naimisiin ja hankkii lapsen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloin käyttäytymään samoin miestäni kohtaan, kun miten hän oli käyttäytynyt. Jos hän yritti sanoa jotain esitin etten kuule ennen kuin 3:lla kerralla. En ollut huomaavinani häntä ja esitin yli innostunutta muille. 2 päivää tätä kesti ja mies alkoi ärsyyntyä ja kysyi mikä minua vaivaa ja sanoin suoraa miksi ja kysyin luuleeko hän, että suhteemme tulee kestämään näin. Silloin hänkin havahtui ja pyysi anteeksi ja ihme kyllä muutti tapansa! Sanoin hänelle vielä, että minua on aivan turha pitää itsestään selvyytenä. Enkä siedä epäkunnioitusta... Tiedän että oli lapsellinen veto, mutta aloin olla todella epätoivoinen kun puheet eivät auttaneet ja eroa jo harkitsin.
Kaipaatko illalla läheisyyttä ja hellyyttä vai mitä? Onko miehesi ylipäätään koskaan ollut ihminen, joka haluaa ja tarvitsee paljon hellyyttä?
Mitä jos ihan kertoisit, että sulle riittää. Että tästä eteenpäin joka kuukauden kolmas lauantai vuorotellen järjestätte jonkun parisuhdeillanvieton. Se voi olla myös kotona jos ette saa lapsenvahtia. Mutta vastuu sen organisoimisesta on vuorotellen kummallakin. Kun annat miehelle ukaasin, että loukkaannut verisesti ja alat tosiaan miettimään suhteen järkevyyttä jos toinen ei viitsi yhtään vaivautua, mies ehkä panostaa enemmän ja toisaalta havahtuu huomaamaan taas sinutkin :)
Muuten miehesi kuulostaa hyvälle miehelle. En lähtisi vaihtamaan tuon perusteella. Meillä mies on tosi samanlainen. Olen puhunut ja puhunut vuosia asiasta. Välillä mies selvästä parantaa käytöstään, mutta lipsuu sitten entiseen. Meillä on monta pientä lasta, joten itsestänikään ei tällä hetkellä hirveästi irtoa tähän parisuhteeseen. Meille riittää tällä hetkellä se, että mennään yhtä aikaa nukkumaan ja välillä (minä teen aloitteen) halataan keskellä päivää. Mitään laatuaikaa meillä ei leffan katselua lukuun ottamatta ole.
...siitä meidänkin laatuaika on useimmiten koostunut, mutta sitäkin tapahtuu harvoin ja yleensä minun aloitteestani.
En minä joka ilta jaksa kaivata läheisyyttä ja hellyyttä. Lähinnä kaipaan sitä tunnetta, että tiedän olevani toiselle tosi tärkeä, että hän haluaa viettää vapaa-aikaansa juuri minun kanssani, tai että hän peräti näkee vähän vaivaa minun takiani. Luulen, etten tarvitsisi näitä asioita edes usein ollakseni tyytyväinen. Joku ihana yllätys ja vaivannäkö (tämä on varmaan jotakin elokuvista opittua unelmointia asioista, joita ei tosielämässä tapahdu) varmaan kantaisi ainakin vuoden ellei kauemminkin. Onni siitä, että "hän ihan minun takiani"... mutta vähempikin riittäisi. Ehdottaisi edes sillon tällöin sitä leffan katsomista, se olisi edes pieni lohdutus, mutta yleensä koti-iltoina kiinnostaa se tietokone enemmän.
Ja mieheni on suhteen alussa ollut ihminen, joka haluaa paljon hellyyttä. Kai me lapsen tultua kumpikin alettiin kohdistaa hellyytemme häneen - minä palauduin siitä aikanaan, nyt haluaisin jakaa hellyyttäni molemmille, mutta hän ilmeisesti ei enää tarvitse minun hellyyttäni.
t: ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon on sitäkin, että miesten tapa osoittaa rakkautta on vain kamalan erilainen kuin naisten. Miehen mielestä se, että hän vie roskapussin ja hoitaa yhteisiä lapsia on osoitus rakkaudesta, nainen ei sitä välttämättä näe.Ja mies ajattelee, että KOSKA parisuhde on vakaa, hänen ei tarvitse nähdä "enää" vaivaa vaimon takia - vaimon mielestä taas se "vaivannäkö" on juuri sitä yhdessäoloa ja parisuhdetta.
-16-
...hän itse asiasta puhuttaessa vetoaa juuri noihin asioihin. Että enkö siitä huomaa, kun hän vaikka siivoilee kotona "ylimääräisiä" tai hoitaa auton huollot tms., että hän näkee minun takiani vaivaa.
Että ap sanot olevasi otettu, kun me "paneudumme sinun vaatimattomaan asiaan". Miten niin rakkaudettomuuden kohteena eläminen on "vaatimatonta"? Niinkö vähän saat huomiota mieheltäsi, että meidän huomio hämmentää?
Muista, että olet arvokas ihminen, ap. Älä anna miehen uskotella sinulle muuta. Ei myöskään sanattomalla viestinnällä.
Tee jotain, ennenkuin laitostut tuohon rakkaudettomuuteen. Jotain radikaalia, herätä miehesi. Älä eroa, vaan herätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teet vain kaiken päinvastoin. Laita energiasi johonkin muuhun, omia menoja, kavereita, harrastuksia. Mies ei välitä helposta, anna sen metsästää, riitele edes. Mutta ei saa ruinata prisessana, että mulle huomioo.
Että ap sanot olevasi otettu, kun me "paneudumme sinun vaatimattomaan asiaan". Miten niin rakkaudettomuuden kohteena eläminen on "vaatimatonta"? Niinkö vähän saat huomiota mieheltäsi, että meidän huomio hämmentää?
Muista, että olet arvokas ihminen, ap. Älä anna miehen uskotella sinulle muuta. Ei myöskään sanattomalla viestinnällä.
Tee jotain, ennenkuin laitostut tuohon rakkaudettomuuteen. Jotain radikaalia, herätä miehesi. Älä eroa, vaan herätä.
t: ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teet vain kaiken päinvastoin. Laita energiasi johonkin muuhun, omia menoja, kavereita, harrastuksia. Mies ei välitä helposta, anna sen metsästää, riitele edes. Mutta ei saa ruinata prisessana, että mulle huomioo.
...mutta luultavasti se on vaan todella onnessaan, kun saa vihdoinkin olla rauhassa. Laittaisin vaikka pääni pantiksi.
t:ap
Naisella on siis kaikki paremmin kuin hyvin, mutta valivalivalivalivali. Oikea turhasta kitisevä pullamössönainen. Oikeastaan ihan jopa säälin sinun miestäsi. Toivottavasti löytää jotakin iloa muualta itselleen -jos tiedät mitä tarkoitan- ja lopulta heivaa sinut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että kun aloituksessani kysyin, onko kukaan onnistunut nousemaan tällaisesta tilanteesta, niin kukaan ei ole vastannut, että parisuhde olisi ollut tällainen mutta sitten muuttunut jälleen ihanaksi...
On vain niitä, jotka ovat kokeneet saman ja eronneet, ja niitä, jotka tällä hetkellä kokevat samanlaisia asioita...
...aika masentavaa.
t: ap
tai sitten ei miestä ollenkaan, ja rakkaudettomuuskin olisi parempi vaihtoehto kuin nykytilanne?
Naisella on siis kaikki paremmin kuin hyvin, mutta valivalivalivalivali. Oikea turhasta kitisevä pullamössönainen. Oikeastaan ihan jopa säälin sinun miestäsi. Toivottavasti löytää jotakin iloa muualta itselleen -jos tiedät mitä tarkoitan- ja lopulta heivaa sinut.
Hetkellisesti.
Parisuhdeterapia oli mukavaa ja raivostuttavaa.
Jotakin muuttui, kun hiljainen ja välinpitämätön mies sai kakistettua ajattelevansa minua koko ajan. On sitten tullut soiteltuakin ja sovittua asioista toisella tavalla työpäivän päätteeksi.
Omat vanhempani kävivät ulkona n. 2 kertaa vuodessa. Me emme sitäkään. Kymmenvuotishääpäivän kunniaksi olimme viikon lomalla pari vuotta sitten. Sen jälkeen olemme olleet varmana kerran "kaksin" jossain, talkoissa lapsen harrastuksen vuoksi. Menen sitten yksin tai ryhmässä kulttuuririentoihin.
Emme sauno yhdessä tms. Kesäisin saatamme istua yhdessä valveilla, kun lapset nukkuvat. Esikoinen vaab ei enää iltaisin nuku.
se taitaa olla niin, että toista on aika vaikea muuttaa, jos toinen ei itse huomaa mitään muutostarvetta. Eli siitä johtuu että tuollaisesta tilanteesta ei niin helpolla nousta, vaan parempi vaihtoehto on erota.
Miten mies suhtautuisi jos järjestäisit teille jonkun täydellisen irtioton? Hankit lapselle hoitajan koko viikonlopuksi, ja lähdette vaikka johonkin kylpylään tai mökille, ihan kaksin ja pois mistään houkutusten ääreltä. Paikkaan jossa ei oikein voi tehdä mitään muuta kuin vaikka ulkoilla tms. Sinähän sen taas järjestäisit mutta luuletko että mies saattaisi huomata että on mukava viettää aikaa sinunkin kanssasi?
niin sellaisella se lääkityksen aloittamisen paikka tässä kyllä on. Tai että ihanko rakkaudettomaksi! Rakkaus on myös arjen tekoja, joten eikö tuossa niitä aika paljon kuitenkin olekin?
Voi voi, eikö joka hetki elämässä olekaan kivaa ja naisella ihan palvottu olotila? Aika harvalla varmaan on, ja joskus auttaa kun ottaa sen oman päänsä pois pyllystään ja tekee vähän realitytsekkausta. Onko ihan oikeasti syytä vinkua? Katso vaikka iltauutiset ja mieti kehtaatko vielä sen jälkeen. Tai jos oikeasti kärsit niin eroa, äläkä tee miehesi elämästä helvettiä vinkumisellasi.
otatko sen pipon pois päästä jos kiristää noin pahasti. Miksiköhän se mies sitten jää, jos elämä on helvettiä?
Kaipaatko illalla läheisyyttä ja hellyyttä vai mitä? Onko miehesi ylipäätään koskaan ollut ihminen, joka haluaa ja tarvitsee paljon hellyyttä?
Mitä jos ihan kertoisit, että sulle riittää. Että tästä eteenpäin joka kuukauden kolmas lauantai vuorotellen järjestätte jonkun parisuhdeillanvieton. Se voi olla myös kotona jos ette saa lapsenvahtia. Mutta vastuu sen organisoimisesta on vuorotellen kummallakin. Kun annat miehelle ukaasin, että loukkaannut verisesti ja alat tosiaan miettimään suhteen järkevyyttä jos toinen ei viitsi yhtään vaivautua, mies ehkä panostaa enemmän ja toisaalta havahtuu huomaamaan taas sinutkin :)
Muuten miehesi kuulostaa hyvälle miehelle. En lähtisi vaihtamaan tuon perusteella. Meillä mies on tosi samanlainen. Olen puhunut ja puhunut vuosia asiasta. Välillä mies selvästä parantaa käytöstään, mutta lipsuu sitten entiseen. Meillä on monta pientä lasta, joten itsestänikään ei tällä hetkellä hirveästi irtoa tähän parisuhteeseen. Meille riittää tällä hetkellä se, että mennään yhtä aikaa nukkumaan ja välillä (minä teen aloitteen) halataan keskellä päivää. Mitään laatuaikaa meillä ei leffan katselua lukuun ottamatta ole.